Harkitsematon lausunto

Muistan nolostuneeni, kun ukot remahtivat nauramaan. En voinut käsittää, mikä sanoissani oli niin huvittavaa. Jotain aikuisten asioita kai.

Oli serkkutytön häät kesällä 1956. Aamulla oli vihkiminen kirkossa, nyt oltiin juhlapidoissa morsiamen kotitalossa pienessä maalaispitäjässä länteen Jyväskylästä. Maalaistalo, tuvassa pitkä pitopöytä, väkeä paljon, tuttuja ja tuntemattomia, pihassa tanssittiin, haitari soi. Kuuma kesäpäivä. Minä olin viisivuotias.

Seisoskelin isän kanssa miesporukassa pihalla. Taisi pullokin kiertää ringissä. Joku ukoista katsoi minua ja kysyi, jokos tämä nuoriherra on katsonut itselleen sopivan morsiamen. Että päästään häitä juhlimaan taas muutaman vuoden kuluttua.

Minä vastasin kaikella tyttöjä inhoavalla päättäväisyydelläni: "Minä en mene koskaan naimisiin."

Ei se naurunremakkaa vielä siitä tullut. Pieni epävarmuuden häivähdys iski kuitenkin mieleeni. Jospa naimisiinmeno kuuluukin jokaisen kansalaisen velvollisuuksiin?

Niinpä jatkoin:  " -  -  jos ei ole pakko."

Siitä se alkoi. Ukkoja nauratti, isääkin huvitti. Minä nolostuin niin että muistan vieläkin. Ei viisivuotias vielä ymmärtänyt, mikä siinä oli niin huvittavaa. Ilmaisulla oli sivumerkityksensä. Tuntevatkohan nykynuoretkaan enää tätä?

-   -   - 

Tämä on varhaisin muistikuvani hääjuhlista. Ei kovin mukava muisto.

Nolo tapaus nousi mieleen, kun posti toi kutsun häihin siihen samaan taloon ensi kesänä. Se vuoden 1956 pari elää siellä vielä, nyt juhlitaan tyttärentyttären häitä..

Pitääpä yrittää olla tarkka lausunnoissaan, ettei historia toistu.

(Kuva ei ole NIISTÄ häistä vaan myöhemmistä, kuten autojen tuntijat varmasti huomaavat)

Millainen olet?

"Näytä minulle kirjahyllysi, niin kerron, millainen olet".  Näin on tapana sanoa, vähän kliseisesti, mutta kyllä siinä vähän perää taitaa olla. Ainakin minä olen kylään mennessäni aika utelias katselemaan kirjahyllyjä. Jotain päätelmiäkin saatan tehdä, mutta niitä en tietenkään ääneen kerro, pois sellainen minusta.

Minulla kävi remonttimies säätämässä taloyhtiön lämpöpattereita. Hän oli kiireetön ja kova juttelemaan, jäi kahvillekin. Hän ihmetteli  asuntoni kirjahyllyjeni määrää, katseli muutamaa hyllyä tarkemmin ja sanoi: "Aika outoja kirjoja sulla."

Mietteliääksi tuollainen lausunto pisti. ´Outoja´? Onko se synonyymi sanalle ´omituinen´? Vai ´tuntematon´? Sitten hän huomasi dvd-hyllyni: "Tässähän on kovaa kamaa."

Jälkeenpäin kävin katsomassa, mitä kirjoja hänen katsomallaan hyllyllä oli. Siinä oli aakkoskohta G ja H: Gogol, Gorki, Gripenberg, Grass,  Greene, Haanpää, Haavikko, Hamsun, Hellaakoski, Hemingway jne. Elokuvahyllyllä hänen nenän eteensä taisi osua pelkkää Hitchcockia.   - Outoa, kovaa kamaa.

Kerro minulle, mitkä ovat lempielokuvasi? Tämä on mielestäni yhtä relevantti kysymys kuin kirjoja koskevakin. Filmihullu-lehti keräsi muutama vuosi sitten listan tunnettujen henkilöiden mielielokuvista. Listasta tuli pitkä, kymmenkunta sivua.

Liitän tähän otteen siltä listalta. En tiedä, kenen keräämä tämä valikoima on. Minun se ei ole.

Tekisinkö päätelmiä?

Oikein fiksuilta ihmisiltä tuntuvat Pentti Arajärvi, Jörn Donner, Tarja Halonen, Kalle Holmberg, Päivi Istala, Timo Koivusalo, Pentti Linkola, Paavo Lipponen, Ralf Långbacka, Aleksi Mäkelä, Anssi Mänttäri, Maarit Niiniluoto, Lassi Nummi, Raija Oranen, Hannu Raittila, Panu Rajala, Esa Saarinen, Hannu Salama, Matti Siitonen, Sinikka Sokka, Martti Suosalo,  Ilkka Taipale, Pekka Tarkka, Esko-Juhani Tennilä, Erkki Tuomioja, Lauri Törhönen ja Jukka Virtanen.

Vähän omituisen käsityksen elokuvamaustaan antavat Paavo Arhinmäki, Peter von Bagh, Harry Harkimo, Aku Hirviniemi, Lasse Lehtinen, Mari Perankoski, Eppu Salminen, Krisse Salminen, Heikki Silvennoinen, Anni Sinnemäki,  Ruben Stiller, Kaari Utrio ja Heikki Ylikangas.

Sitten on muutama valinta, joita en tunne. Ei kuitenkaan monta. Loput ovat neutraaleja.

Tällaiset listat ovat tietenkin hetken mielijohteita. Kuinka moni valitsisi saman muutamaa vuotta myöhemmin?

Näin päättelin tänään. Ensi vuonna varmaankin toisin. Omaa yhtä suosikkiani en pysty valitsemaan. Joku noista yllä olevan "fiksuilta ihmisiltä" tuntuvien joukosta. Tai muutama ulkopuoleltakin: Bergman, Truffaut, Allen, Hitchcock.

Äijä pukeutuu lämpimästi

Tämä kirjoitus sai virikkeen sunnuntain (10. tammikuuta 2016) Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Siinä toimittaja Anna-Stina Nykänen kirjoitti lasten pukeutumisesta lämpimästi, ei äijien.

Se äijä olen minä itse. Pukeutumisessani on viime päivinä ollut ongelmia. En osannut varautua, että Helsingissä pakkanen voi laskea kahdenkymmenen asteen huonommalle puolelle.

Edessä oli lähtö pienen porukan mukana saunaretkelle Raaseporin suunnalle. Siellä on entisen työnantajani omistama rantahuvila.

Kun kaivoin riittävän kauan vaatekaappeja, löytyi pipo ja villalapaset. Reikä peukalonhangassa oli esteettinen haitta, ei merkittävä lämmön kannalta. Villasukat olin jo aiemmin ottanut kotikäyttöön. Löytyi ikivanha pitkähihainen mainospaita, kovin kireäksi käynyt. Pitkälahkeisia alushousuja ei löytynyt vaikka kuinka etsin. Pelastukseksi löysin vanhat fleecehousut, jotka olivat sen verran kireät, että mahtuivat farkkujen alle.

Retki oli pelastettu. Talvikengät ja hupullinen toppatakki löytyivät helposti. Samoin kaulaliina.

Hesarin jutussa toimittaja pohtii keinoja, joilla vanhemmat voivat perustella lapselle tai nuorelle, miksi on pakko pukeutua kunnolla pakkasella. Lääketieteelliset syyt pelottelevat aivojen jäätymisellä, virallistyyppiset syyt uhkailevat heitteille jätetyn lapsen huostaanotolla, sosiaaliset syyt tarkoittavat naapurien mietteitä kun näkevät, kulttuuriset syyt vaativat pukeutumaan maassa maan tavalla, suvunperintösyyt  pistävät muistamaan, miten ukille kävi sodassa, uskonnolliset syyt julistavat, että turhamaisuus on syntiä.

Kaikki nuo pätevät pieneltä osalta minuun. Olen kyllä aika kuumaverinen, en ole palelevaa sorttia. Hansikkaita en ole tottunut käyttämään ollenkaan, sillä sormia ei palele. Pipo pistää tukan rumasti littuun. Ja mikä tärkeintä, en lähde pitkäksi ajaksi ulos pakkasella. Eikä pahoja pakkasia juuri ole osunut kohdalle moneen vuoteen.

Nyt osui, mutta lähtemään pääsin ja tunsin olevani hyvin varustautunut. Perillä odotti lämmin huvila, eikä tarkoitus ollut ulkoilla. Syötiin, juotiin ja saunottiin. Ulkoilu jäi jäähdyttelyyn laituriterassilla löylytauoilla. Lamput vain valaisivat hyytävän kylmää yötä ja merenrantaa.

Paitsi että mukaan oli taas kerran sattunut häirikkö. 

Blogini pitkäaikaiset lukijat taitavat jo aavistaa. Häirikön nimi on neiti B., entinen sihteerini.

Neiti B. osoitti sormellaan laiturin päästä noin 40 metrin päässä olevaa isoa sileää kiveä ja sanoi:  "Mennäänpäs tuosta mokoman veden yli niin että heilahtaa." Sitten hän laskeutui tikkaita pitkin veteen ja lähti uimaan kohti kiveä. Kohta hän nousi kivelle ja vilkutteli sieltä, että tulkaapas nyt perässä.

Kukaan ei tullut perässä. Kohta sihteeri lähti paluumatkalle. Laiturilla hän ilmaisi pettymyksensä meihin muihin.

Miten joku voi olla niin ylivoimainen joka asiassa. Minä kokeilin, miltä vesi tuntuu. Polveen asti upotin toisen jalan. Sekunti riitti. Onneksi saunan lämmössä jalka vielä tointui kävelykelpoiseksi.

Ilman vaurioita selviydyin seuraavana päivänä kotiin. Karaistuneena kiersin täysissä talvivarusteissa Lux Helsinki -valokierroksen. Nyt saisi kyllä näiden koettelemusten jälkeen talvi jo vähitellen kääntyä kevääksi.