Mukaan autiolle saarelle

Sodankylän elokuvafestivaaleilla Peter von Baghilla oli tapana kysyä kaikilta vierailta heti aluksi, minkä elokuvan tämä haluaisi ottaa mukaan autiolle saarelle. Kun häneltä itseltään kerran kysyttiin sama kysymys, vastaus kuului: John Fordin Vaitelias mies (The Quiet man - 1952).

Vaitelias mies tuli äsken televisiosta Yle-Teeman viikon klassikkona. Pitihän se taas katsoa.

Petterin valintaa pidettiin hieman yllättävänä. Miksi hän ei valinnut kirjallisen tuotantonsa keskeisintä elokuvaa, Hitchcocin Vertigoa? Tai Chaplinia, Renoiria, Felliniä, Bergmania, Godardia tai muita, joista hän niin suuresti lumoutui laajassa tuotannossaan?

Onhan Vaitelias mies ihan mahtava elokuva. Se on komediallisesti virittynyt rakkauselokuva, joka sijoittuu vanhan Irlannin maaseudulle. Päähenkilöt John Wayne ja Maureen O´Hara rakastuvat mutta kohtaavat monenlaisia esteitä. Varsin originelli irlantilaiskylän väki noudattaa ikivanhoja paikallisperinteitä. Kirkossa käydään mutta ei olla erityisen hurskaita, sillä krouvissa ryypätään portteria, välillä tapellaan, välillä petkutetaan, välillä riiataan. Lopussa pääpari saa toisensa ja kaikki nämä kultaiset ihmiset oletettavasti elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Mutta en minä tätä elokuvaa autiolle saarelle ainoaksi viihdykkeeksi valitsisi. Parempiakin tietäisin.

Tällaiset valinnat ja suosikkilistat ovat totta kai eläviä ja muuttuvia tekohetken tunnelmia. Seuraavana päivänä valinnat voisivat olla toiset, vuoden kuluttua kokonaan erilaiset.

Peter von Baghiin liitetään määritelmä "elämää suuremmat". Hän piti sen nimistä esitelmäsarjaa radiossa, ja niiden pohjalta julkaistiin kaksi paksua kirjaa. Kirjoihin hän valitsi yhteensä sata mieleistään "elämää suurempaa" elokuvaa, jotka hän kuvailee laajasti. Ehkä voisi käyttää termiä "tulkitsee", vaikka kyseessä ei ole ollenkaan tieteellisyyteen pyrkivä esitys.

Olen pitänyt tapana lukea von Baghia etukäteen aina kun listalla oleva elokuva on tulossa katsottavakseni joko televisiossa tai Elokuva-arkistossa. Kirjoitukset avaavat silmiä yksityiskohdille ja tarkentavat havainnointia. Hyödyllistä kokemuksen avaamiseksi.

Liitän Baghin listan tähän, sillä se ei varmaankaan ole kaikille tuttu. Se on aika hyvä lista (ihan kaikkia listalla mainittuja en tunne). Valinnat ovat perusteltavissa. Joitakin elokuvia minä lisäisin listalle oman mieltymykseni mukaan. Bergmanin Seitsemäs sinetti tai Kesä Monican kanssa, Zinnemannin Sheriffi, Tavianin Isäni, herrani, Fellinin Amarcord, Allenin Annie Hall jne.  Hitchcocilta pistäisin Takaikkunan etusijalle ennen Psykoa, ja jotain muuta pientä. Muutaman osaisin myös poistaa listalta, varsinkin Altmanin. Mutta nämä ovat makuasioita. Ehkä lukijoillakin olisi omia lisäys- ja poistoideoita?

Tottelemattomuus

Poikkesin Kiasmassa Tottelemattomuuskoulussa. Se on taiteilija Jani Leinosen luomus.

Viihdyin kyllä harvinaisen hyvin tuossa opinahjossa. Sen sijaan on hieman kyseenalaista, opinko siellä mitään uutta. Minulla nimittäin oli aika hyvät pohjatiedot koulun erikoistumisalalta jo vanhastaan. Mutta kyllä se hyvästä kertauksesta kävi.

Kävelen melkein päivittäin Helsingin yliopiston päärakennuksen ohi.  Se on vanha opinahjoni. Siellä ei tottelemattomuutta opetettu, ellei sitten sellaiseksi lueta akateemista vapautta. Sitä opin, siitä innostuin ja sitä olen parhaan kykyni mukaan yrittänyt noudattaa opintojen jälkeenkin. Se on elämänasenne.

Yliopistoaika oli varmaankin elämäni innostavinta aikaa. Talon ohi kulkiessani katse kääntyy aina haikein mielin kuvassa näkyviin ylimmän kerroksen ikkunoihin. Päärakennuksen uuden puolen - Fabianinkadun puolen - neljäs kerros oli kotipesäni, suurelta osin myös kolmas kerros. Hyvin suurelta osin myös alimman kerroksen "kuppila". Olen ohi kulkiessani välillä pikkuisen katunut, kun en jatkanut maisterintutkinnon jälkeen. Väylä oli kyllä avoin, mutta valitsin toisin. Eipä silti, ei valitsemani tiekään huono ollut.

Ohi kulkiessani huomasin, että jotain erityistä oli yliopistolla tekeillä. En tiennyt, mitä, eikä minulla ollut aikaa jäädä selvittämään asiaa. Se oli vahinko, sillä jälkeenpäin minulle selvisi, että tekeillä oli oikein isoja asioita.

Siellä oltiin puuhaamassa tottelemattomuutta.

Syytä onkin. Siitän tähän linkin aihetta käsittelevään blogikirjoitukseen. Se on niin terävä ja näkemyksellinen, että en ryhdy sitä referoimaan - latistaisin vain äärettömän tärkeän sisällön. Lukekaa itse - täältä.  

Tuhmien poikien lehti

Ajankohtainen Kakkonen lähetti tiistaina muisto-ohjelman konkurssiin menneelle printtimedian vähemmän arvostetulle edustajalle, Jallu-lehdelle. Ohjelma aiheutti ristiriitaisten tunteiden täyttämiä muistikuvia.

Olisin tekopyhä, jos väittäisin, että en ole ollut tekemisissä tämän julkaisun kanssa. Olen minä. Aktiivisin kausi sattui 1960-luvun puolivälin paikkeille. Olin silloin noin 15-vuotias. Rohkenen väittää, että niinä aikoina huomattavan suuri osa suomalaisista nuorista miehistä oppi tuntemaan lehden, tosin aika yksinäisissä ja syrjään vetäytyneissä oloissa. Myöhempinä ikävuosina yhteys katkesi, tosin näkihän sen kansikuvan joka kerta R-kioskilla käydessään, jos sattui kääntämään katseen ylähyllyn suuntaan.

Ensikosketukseni lehteen muistan tarkasti. Äiti vei minut parturiin, olin varmaankin alakouluikäinen. Äiti lähti omille asioilleen, minä jäin odottamaan vuoroani. Odotuspenkin vieressä oli lehtiä, otin siitä päällimmäisen. Parturitäti kuitenkin nappasi minulta lehden pois. Jäin ihmettelemään, ja lehden nimi painui muistiini.

Keskikoulun loppupuolella lehteä alkoi näkyä koulussa. Sitä vaihdettiin. Jostakin niitä vaan ilmestyi. Varsinkin luokkatoverini Jorma H:n varasto vaikutti runsaalta. Oli hänellä rankempiakin lehtiä, ruotsin- ja tanskankielisiä. Hänellä oli isoveli, joka oli muuttanut töihin Ruotsiin Volvon tehtaille Göteborgiin.

Tätä kautta tarjoutui poikaporukoille vahva pohja keskustella omista kokemuksistamme lehtien erityisosaamisalueilla.

Olen blogissani usein maininnut, että minun kesäkotini aitan ullakolla on valtaisat kasat vanhoja lehtiä. Minulla on kesäisin tapana selailla niitä. Kasoista löytyi myös kaksi Jallua, molemmat vuodelta 1962. Tässä näkyvät kuvat ovat niistä. En tiedä, mistä lehdet ovat aitan ullakolle tulleet. Minä itse taidan olla epäilysten ulkopuolella, sillä olen lehtien ilmestyessä ollut 11-vuotias. 

Luin jutut tarkasti ja skannasin kuvia talteen. Olivat ne aika reppanoita lehtiä. Kansikuva kertoo koko lehden tyylilajin. Paljas pinta jää siihen, että on hieman avoimia kaula-aukkoja. On maalattuja töröhuulia, pörröisiä tukkalaitteita, hieman polven yläpuolelle ulottuvia kolttuja. "Tosikertomuksissa" annetaan ymmärtää, että joku alkoi huohottaa. Näyttävintä kuvaa tarjosi näyttelijä Liana Kaarina, joka kirmaili bikineissä rannalla.

Ja sitten oli vielä drinkkien sekoitusreseptejä, Jallu-vaarin kommentteja lukijoiden kysymyksiin ja julkkisjuoruja. Tammikuun numerossa julkkiksia oli tarkkailtu mm. Kekkosen itsenäisyyspäivän vastaanotolla. Kovin kesyä kamaa, täytyy todeta.

Kevyet mullat kuolleelle lehdelle. En jää kaipaamaan, mutta muistoja ei voi estää. Lehden toimialaan liittyy vakavia ongelmia, sen ymmärrän nyt, aikamiehenä, en koulupoikana. En kuitenkaan nosta niitä tässä esiin, mutta se ei tarkoita väheksymistä.