Joku
viisas (viisastelija?) on väittänyt, että iän karttuminen kulkee symmetrisesti
kahteen suuntaan. Fyysinen suunta etenee kohti sadan vuoden kulminaatiokohtaa,
henkinen suunta etenee kohti uutta lapsuutta.
Olen
ollut epäilevä jälkimmäistä kohtaan, mutta kuluneena kesänä sain aihetta
pieneen hyväksyvään nyökyttelyyn. Palasin nimittäin asioihin, jotka olivat lapsuusvuosieni merkkitapauksia.
Yksi
niistä oli Pekka Puupää.
Ensimmäinen
näkemäni elokuva oli Pekka Puupää. En tosin muista, mikä sarjan elokuvista oli
se ensimmäinen, sillä niitä tuli jyväskyläläisen elokuvateatterin sunnuntain
iltapäivänäytöksissä koko ajan. Välillä tuli myös Tarzaneita. Jossain
suunnilleen seitsemännen ikävuoden paikkeilla tämä tapahtui.
Muistan
elävästi hetken, kun luin sanomalehdestä, että Pätkä (Masa Niemi) oli kuollut.
Se tapahtui toukokuussa 1960. Olin silloin yhdeksänvuotias. Muistan
hätäännyksen tunteen: miten käy nyt Puupää-elokuvien? Ei mennyt kauaa kun
löysin teatterin ilmoitustaululta helpottavan julisteen. Tulossa oli elokuva,
jonka pääosassa oli tuttu Esa Pakarinen ja kaverina tuntematon Reino Helismaa.
On siis löytynyt uusi Pätkä.
Kotona
pyysin rahaa mennäkseni katsomaan elokuvan Pekka ja Pätkä Rovaniemen
markkinoilla.
Tuli
stoppi. Isäni tiesi, että se ei ole Puupää-elokuva eikä ollenkaan sovelias
minun ikäiselleni.
Minulle
oli aivan uusi ajatus, että Esa Pakarinen voi esiintyä muissakin
elokuvarooleissa. Täytyi myöntää, että siinä mainosjulisteessa ei todellakaan
mainittu Pekkaa ja Pätkää, oli pelkkä "Rovaniemen markkinoilla".
Nyt
kesämökillä innostuin Puupää-sarjakuva-albumeista. Hyllyssäni niitä on monta.
Paluu
lapsuuteen. Sitten sattui vielä, että aitan ullakon isoista lehtinipuista nousi
esiin Kuluttajain lehti. Se oli Ola Fogelbergin piirtämän sarjakuvan
alkuperäinen foorumi. Tässä näyte. Kellastunut ja repaleinen lehti on vuodelta
1934.