Helmi Helsingin 1

Perinnetietoisen kunnon kansalaisten kuuluisi vaeltaa vappuaamuna kuohupullo kädessä Tähtitorninmäelle laulamaan leivosista ja nostamaan maljaa. Se on vähän samanlainen velvollisuus kuin vaeltaa itsenäisyyspäivän pimeydessä soihtu kädessä sankarihaudoille laulamaan siniristilippua.

Minä en ole koskaan oikein innostunut tällaisista. Väiin ovat jääneet. Kiertelen kyllä mielelläni Tähtitorninmäellä ja Hietaniemessä ja muissakin puistoissa, mutta hiljaisempaan aikaan. Puistot ovat Helsingin helmiä, niin kuin vanhassa laulussa sanotaan. Aivan hiljattain vaeltelin kamera kädessä kahdessakin puistossa, joilla on yhtymäkohta kirjallisuuteen.

Katajanokalla, aivan Uspenskin katedraalin kupeessa, on pieni puisto, jonka nimi on juuri muuttumassa Tove Janssonin puistoksi. Pidän päätöstä hienona oivalluksena. Helsinki todellakin ansaitsee tälle maailmanmaineeseen nousseelle kirjailija-taiteilijalle omistetun paikan.

Paikka on hyvä. Toven lapsuudenkoti on siinä lähellä Luotsikadulla. Turistivirtojakin on odotettavissa, sillä viereinen ortodoksinen katedraali (kuvassa se vähän pilkistää puiden ja talon takaa) on yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä. Kauppatorikaan ei ole kaukana. Helsingin uusi uljas maailmanpyörä, josta kirjoitin aivan äskettäin ("Huvinsa kullakin 25.4.2014), sijaitsee myös nurkan takana.

Hyvä vaihtoehto olisi ollut Ullanlinnankadun nimen muuttaminen Tove Janssonin kaduksi. Siellä sijaitsi hänen torniateljeensa (siihen paikkaan liittyvä kirjoitukseni ja kuvat löytyvät  täältä ).

Katajanokan puisto ei ole kovin näyttävä, ei ainakaan näin keväällä, lehdettömään aikaan. Pari puistokäytävää ristiin, puita harvakseltaan. Varhaiskevään kukkia. Puiden tunnistaminen onnistuisi paremmin lehtien perusteella, paljaista rungoista se on minulle vaikeaa. Patsas on nimeltään Vedenkantaja (Viktor Malmberg 1923). Puisto vaatisi kyllä kohennusta, sillä tällaisena turistille jää aika vaisu elämys. Jotain nimikkohenkilöön viittaavaa pitäisi saada.

[jatkuu]

Toivoa täynnä

"Huhtikuu on kuukausista julmin...", kirjoitti Thomas Stearns Eliot runokokoelmansa Autio maa alkusäkeessä ja jatkoi: "... se työntää / sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa / muiston ja pyyteen, kiihoittaa / uneliaita juuria kevätsateella  (suom. Lauri Viljanen)  [April is the cruellest month, breeding / Lilacs out of the dead land, mixing / Memory and desire, stirring / Dull roots with spring rain].

Eliotin ajatus on ymmärrettävä. Onneksi jo huominen, torstai, on toivoa täynnä. Mutta toisaalta: enää vaivaiset neljä kuukautta siihen kun alkaa synkkä syys.

Kesä oirehtii mutta ei suostu esiin.  Vappu on suomalaisen työn muistojuhla, ja sitä juhlitaan hilpein menoin, naamari  nenällä ja teekkareiden vitsilehti kädessä. Hauskaa pukkaa...

Minäkin kaivoin vanhan vappuviuhkani esiin juhlakalulaatikosta. Siellä on tavaraa vaikka ympärivuotiseen festivaaliin: joulutähti ja kuusen koristeita, pääsiäistipu, serpentiinipaketti, piparkakkumuotteja, tinakauha, ylioppilaslakki, lahjapaperirullia ja nauhoja, ovikranssi, vappunenä, täytekakun kynttilöitä, tähtisadetikkuja, yhteislaulukirja, kynttilänjalkoja, servettipaketteja, avaamaton adventtikalenteri, joulukortteja ja -merkkejä, onnittelukortteja, tonttulakki, maljakoita, kimalle-spray, vihellyspilli ja lisäksi kaikenlaista muuta, joiden käyttötarkoitusta en heti muista.

Vappuviuhka kädessä lähden kohta liikkeelle. Vappureuha ei ole minulle sopivaa puuhaa, mutta jotain kuitenkin täytyy keksiä. Aluksi menen konserttiin Kulttuuritalolle, sen jälkeen en tiedä mitä. Ehkä kotiin. Töölöntori on yleensä rauhallista ja yllätyksetöntä aluetta, mutta nyt täälläkin oli havaittavissa riehaantumista. Torille nimittäin ilmestyi ilmapallokauppias (kuva). Moinen villiintyminen on täällä täysin poikkeuksellista. En kuitenkaan ostanut, sillä palloa ei varmaankaan voisi varastoida juhlakalulaatikkoon.

Lähtöni maalle viivästyy. En enää erehdy lähtemään ensikäynnille huonolla säällä. Kun tehtävänä on suursiivous talven jäljiltä, sadesää ei ole hyväksi.

Mennyttä maailmaa

Ajatukset kulkevat välillä kovin outoja raiteita. Itsekin ihmettelee mieleenjuolahduksiaan. Mikähän siinä on, että kun olen viime päivien uutisvirrassa moneen kertaan nähnyt tämän miehen naaman, mieleeni on tullut Kalle Tappinen.

Muistattehan vanhan renkutuksen nimeltä Kohtalokas samba? Siinä Kalle oli pääosassa. Siinäkin meni ensin hyvin, sitten ei.

Ei niin, että epäilisin Risto Siilasmaan rillutelleen kapakoissa nuorten naisten kanssa ja hukanneen housunsa ja firmansa.  Eikä niin, että olisi mennyt "viimeisetkin siemenperunat", kuten Kallelle kävi. Mutta ei Ristollakaan hyvin mennyt. "Hän kepulisti jaksoi / ne viulut kyllä maksoi".

Minulla ei ole koskaan ollut muuta matkapuhelinta kuin Nokia. Nytkin on Lumia 920, vaikka sen ostohetkellä jo hieman epäilytti.

Toivottavasti Lumiani kestää monta vuotta. Kyllä se tehtävänsä täyttää, ja siinä on erinomainen kamera. Kovin kummoisia vaatimuksia minulla ei puhelimelle ole. En pelaa mitään, en käytä sitä televisiona, harvoin kuuntelen siitä musiikkiakaan.

Mutta sitten kun Lumiani aika on täysi, taitaa olla aika vaihtaa merkkiä. Enää en tunne lojaalisuutta. Aikakausi on päättynyt.

Kun Nokia oli nuori, suosituin soittoääni oli pitkään Säkkijärven polkka. Se remahti soimaan milloin missäkin. Muistan erityisesti raitiovaunujen alituiset polkkaäänet. Siinä oli vahvaa kansallistunnetta. Kerran kävi niin, että olin eräässä koetilanteessa Porthanian isossa salissa, kun valvovan naisprofessorin käsilaukusta remahti syvän hiljaisuuden keskelle äänekäs Säkkijärvi. Melko iäkäs professori hätääntyi, puhelimen esiin kaivaminen laukusta kesti ja kesti, ja kun se lopulta löytyi, hän ei osannut tehdä sille muuta kuin ravistella. Joku opiskelija eturivistä ryntäsi hätiin ja sai suljetuksi polkanremakan.

Silloin ensimmäisen kerran tuli mieleen ajatus, että uusi teknologia ei taida ollakaan ongelmatonta. Se voi tuottaa harmillisia yllätyksiä.

Lopuksi vielä sitaatti, ettei Kalle Tappinen uhohtuisi: 

"Kyllä varmaan / Saaran armaan / kanssa Säkkijärven polkka oisi tullut halvemmaks."