Kun ei suju

Mitä tehdä kun ei keksi mitään kirjoitettavaa?

Kaikki eivät ole sellaisia kuin Kemppinen, jolta tulee uusi blogiteksti joka jumalan päivä, kesät talvet, vuodesta vuoteen. Ja taso säilyy.

Minä pidän hyvänä saavutuksena, jos onnistun kirjoittamaan kymmenkunta kirjoitusta kuukaudessa. Olen onnistunutkin.

Tänäänkin kirjoitin pitkän tekstin. Itse asiassa kirjoitin kaksi tekstiä. Kummastakaan ei tullut kelvollinen. Ei sellaisia kehtaa pistää muiden luettavaksi. Menee maine.

Katsoin äsken Jaakko Pakkasvirran ohjaaman elokuvan Vihreä leski (1968). Se herätti aikoinaan kohua rohkealla aiheellaan. Nyt oli vaikea ymmärtää kohua. Ei siinä ollut edes paljasta pintaa, vaikka seksillä sitä aikoinaan markkinoitiin. Henrik Otto Donnerin musiikki jäi nyt elokuvan parhaaksi osuudeksi. Muu oli aikansa elänyttä.

Kohuelokuvista yritin kirjoittaa, mutta ei lähtenyt lentoon.

Sitten laajensin aihetta. Katsoin eilen Aleksei Fedortsenkon ohjaaman elokuvan Niittymarien taivaalliset vaimot. Siinäkin oli kohun aineksia, mutta kohua en ole havainnut. Onko syynä se, että monikaan ei venäläisiä elokuvia katso?

Ei lähtenyt kirjoitukseni lentoon siitäkään näkökulmasta. Pistin yrityksen poikki.

Kyllä kai kaikilla kirjoittajilla on näitä hämärän hetkiä, jolloin homma ei suju. Ainoa keino on kai vetäytyä tauolle. Muuten käy niin kuin Ressun toivottomalle yritykselle kirjoitta romaani.

"Kello lyö. Kaikki."

"Kello lyö. Kaikki."

Näin väitti kuuluisa puolalainen aforistikko Stanislaw Jerzy Lec. Saattoipa osua oikeaan.

Asia kävi minulla ajankohtaiseksi kahteenkin kertaan. Ensiksi siinä, että en ole vielä(kään) onnistunut siirtymään kesäaikaan. Toiseksi siinä, että kävin katsomassa näytelmän "Luolasto" Kansallisteatterissa. Oikeastaan tähän voisi liittää kolmannenkin kohdan: menin käymään aprillipäivän kemuissa, joita vieteltiin perinteellisin menoin. Kekkerimme tunnetaan myös nimellä Pikkuvappu. Mutta en jaksanut pitkään vaan lähdin pois. Kello löi. Siksi olen jo nyt kotona kirjoittamassa blogia.

Kesäaikaan siirtyminen on minulle vaikeaa, ilmeisesti monelle muullekin. On tämä "biologinen kello", joka ei meinaa siirtyä. Mutta en minä sitä tarkoita vaan ihan mekaanista kelloa. Minun huushollini ainoa kello on sellainen, josta on vuosia sitten kadonnut se ruuvi, josta kellon viisareita käännetään eteen- tai taaksepäin.

Ainoa keino siirtää viisareita tunnin eteenpäin on pysäyttää kello ja odottaa. Pysäytin kellon sunnuntai-iltana näyttämään lukemaa 20.30 (pysäytyshetkellä kello oli oikeasti jo tunnin enemmän, kesäaikaa). Aikomus oli, että käynnistän kellon maanantai-iltana iltauutisten alkaessa. Helppo hetki muistaa asia. Aamuisin klo 8.30 en kuitenkaan olisi hereillä, se on realistinen oletus.

Mutta ei onnistunut maanantai-iltana. En ollut kotona.

Tiistai-ilta. Ei onnistunut, sillä olin teatterissa.

Näyttää siltä, että ei onnistu huomennakaan, keskiviikkona. Kelloni seisoo. Kesäaika virtaa täysillä ohi, mutta minä en pääse siitä osalliseksi. Näin käy aina, joka ikinen vuosi. Talviaikaan siirtyminen sen sijaan sujuu vaikkei niin olisi väliksi. Pysäytän kellon vain yhdeksi tunniksi ja sitten käynnistän uudelleen.

_   _   _ 

Luolasto (kirjoittanut ja ohjannut Laura Ruohonen) kertoi syvästä luolasta, johon aiotaan haudata ydinvoimalan jätteitä. Siellä niiden pitäisi säilyä turvassa satatuhatta vuotta. Ei saa tulla kelloihin tai muihin systeemeihin vikoja. Insinöörit hoitavat, että homma pelaa. Turistioppaita, arkeologeja, vartijoita ja asiantuntijoita touhuaa seassa.

Vanha väite on, että miesten ja naisten ajatusrakenteet poikkeavat toisistaan yhteen sovittamattomasti. Tämä näytelmä esittää toisen, vielä sovittamattomamman ajatusrakenteen poikkeaman. Se on insinöörin ja humanistin välinen ero, sukupuolista riippumatta. Ero kärjistyy, kun arkeologi löytää luolasta ikivanhoja arvokkaita kalliomaalauksia, mutta insinöörin mielestä ne ovat sotkuja, jotka haittaavat rakenteiden mittausmerkkien tekemistä.

Näytelmä oli poikkeuksellisen ansiokas onnistuessaan yhdistämään vakavan ja koomisen. Missään vaiheessa ei kuitenkaan unohdu, että tässä ollaan todellisuuden jäljillä - juuri tätä on meillä Suomessa juuri nyt suunnitteilla ja tekeillä, ihan oikeasti.

Enpä muista toista taideteosta, jonka aikajänne ulottuisi esihistoriasta huimaavan kaukaiseen tulevaisuuteen. Esityksen kieli ottaa tämän ulottuvuuden hienosti huomioon.

Päällimmäiseksi jää tämä teknologiausko. Kaikki muka toimii, nyt, aina ja iankaikkisesti. Missään vaiheessa ei käy niin kuin minun kellolleni. Ei katoa nuppi, jota tarvittaisiin vääntämään kesäaika päälle.

Miesten tarve saada olla rauhassa

Äskettäin luin Hesarista kolumnin jonka nimi oli "Antakaa miesten olla rauhassa". Kirjoittaja oli Anna-Stiina Nykänen. Otin sen talteen, sillä en heti kertalukemisella osannut päättää, pitäisikö siitä provosoitua vai olisiko syytä antaa applodit.

Teksti tuntui koskettavan minua, sillä olen mies ja vieläpä suunnilleen sopivassa iässä. Muilta osin se ei oikein tuntunut koskettavan minua, paitsi ihan pikkuisen - sieltä täältä - ehkä. Tai sitten ehkä ei.

Kolumnissa kirjoittaja ihmettelee, miten on mahdollista, että valtava määrä miehiä menee istumaan onki kädessä  avannon ääreen keskelle jäätä, koska siellä he tuntevat saavansa olla rauhassa. Eikö mies saa olla muualla rauhassa kuin keskellä jäätä? Mikä heitä häiritsee?

Naiset kuulemma onnistuvat tuntemaan olevansa rauhassa vaikkapa hulluillapäivillä. Teinit tuntevat olevansa rauhassa, kun on luurit korvilla.

Kirjoittaja esittää kyseleviä arvauksia: kerrostalo, pieni asunto, ei pihaa, ei puuhaa, ei edes autotallia, johon paeta. Ja lisäkysymys: Miten pärjäävät nuo rauhaa kaipaavat miehet, kun jää ei kanna?

Mikä tässä minua ärsytti? Mikä melkein provosoi?

Se, että minä en ole ikinä ollut pilkkimässä, en yhtä ainutta kertaa. Ei ole edes juolahtanut mieleen. Kuitenkin asun kerrostalossa, jossa ei ole pihaa, ei puuhaa, ei autotallia. Sekö auttaa, että asuntoni ei ole pieni?

Silti en voi kiistää, etteikö välillä iske tarve olla rauhassa. Miten korvaan silloin pilkkimisen?

Olenkohan jäänyt teini-ikään, sillä minäkin pistän luurit korville ja suljen maailman häiriöt ulkopuolelle. Musiikki soimaan, kohtuullisen lujaa. Vanha tuttu musiikki, enimmäkseen sieltä 1960 - 70-luvuilta. Tänään se oli Yardbirds.

Kyllä minä tunsin olevani rauhassa keskellä suurta yleisöäkin perjantaina Yardbirdsin konsertissa. Ei joukkue tietenkään ollut sama kuin 60-luvulla. Vain yksi alkuperäinen jäsen on tallella, mutta taso oli kyllä hyvä. Uskalsin tilata liput, sillä minulla oli kohtalaisen tuore kokemus bändin tasosta. Kolme vuotta sitten olin paikalla Keitele-jazzissa Äänekoskella, ja pidin kuulemastani.

Aiheeseen perehtymättömille: Yardbirds oli yksi brittipopin suuria nimiä 60-luvulla, aivan Beatlesien ja Rolling Stonesien kannoilla. Erityisen tunnetuksi bändi tuli huippukitaristeistaan: Eric Clapton, Jeff Beck, Jimmy Page, joista kaikista tuli alansa suurmestareita. Liitteenä linkki yhteen alkuperäiseen merkkiteokseen, joka kuultiin perjantainakin. (Heartfull of Soul esitettiin suomeksi nimellä "Sydän lämpöä täys")

Tällä tavoin minä yleensä onnistun hoitamaan sisäisen tarpeeni olla rauhassa. Menen konserttiin (tai muuhun taidetilaisuuteen), en pilkkimään. Pidän keinoa toimivana. Suosittelen.