Hullu kuski

 

Vuoden kiertokulku eteni tänään siihen kulminaatiopisteeseen, jossa pitää vaihtaa autoon talvirenkaat. Jos ei vaihda, saa sakot.  

Minä en vaihtanut, mutta en aio saada sakkojakaan. Perinnettä noudattaen ajoin nimittäin autoni viettämään ansaittua talvilomaa kaverini tilavaan tallirakennukseen Vantaalle. Siellä se saa levätä rauhassa talven yli aina siihen saakka kunnes uusi kevät taas sulattaa liukkauden. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, se tapahtuu joskus huhtikuussa.  

Poistan auton myös vakuutuksesta, kunhan ehdin.  Saavutettava säästö on ihan merkittävä. Minä en juurikaan tarvitse omaa autoa talvikuukausina. Siitä on pelkkää haittaa, jos lunta tulee niin kuin kahtena edellisenä talvena. Kadulle tai torille pysäköinti jättää auton lumipenkkojen alle. Töölöntorilta pääsen kaikkiin suuntiin julkisilla liikennevälineillä. Jos pidemmälle on matka, kuljen mielelläni junalla. Jos aivan välttämättä tarvitsen autoa, onnistun kyllä saamaan ajoneuvon käyttööni työpaikaltani Vuoronvarausvirastosta. Sieltä saan jopa yksityisen autonkuljettajan käyttööni, sillä sihteerini neiti B. on ilmoittanut olevansa milloin tahansa halukas siihen tehtävään. Tosin silloin reissu pitää naamioida virkamatkaksi, mutta kyllä sekin yleensä onnistuu.  

Viimeinen oma ajoreissuni ennen auton talvilevolle siirtämistä tapahtui lauantaina ja sen piti suuntautua Hämeenlinnaan. Mutta toisin kävi. Lähtiessä Helsingissä on vielä aivan kesärengaskeli, mutta ei tarvinnut ajaa kauankaan kolmostietä, kun kävi selväksi, että väärillä renkailla olen liikkeellä. Ajo alkoi tuntua huteralta, ja Hyvinkään kohdalla järki voitti. Ajoin rautatieasemalle ja jatkoin matkaa junalla. Palatessa ajaa köröttelin hiljaista vauhtia suoraan kaverini tallin eteen ja huokasin helpotuksesta, kun pääsin ehjänä perille. Moitin hiljaisesti itseäni hölmöydestä, että ylipäätään olin autolla matkaan lähtenyt, kun helppo vaihtoehtokin oli olemassa. Mutta kun Helsingissä keli ei vaan näyttänyt huonolta.  

Kuva ei ole Hämeenlinnan / Hyvinkään reissultani, vaikka voisi olla. Tuollaiselta meno tuntui. Kuva on eräästä klassikkoelokuvasta. Liukasta näyttää siinäkin olevan - ehkä mustaa jäätä. Koska tiedän, että blogin lukijoissa on monia valistuneita elokuvaihmisiä, jätän elokuvan nimen ja ohjaajan mainitsematta ja kysyn arvauksia lukijoilta. Kultaa ja kunniaa ensimmäiselle oikein vastanneelle.

 

Houkutus ja torjunta

 

On kymmenen vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin.  

Ei se vapaaehtoinen päätös ollut. Lääkäri sen määräsi, verenpaine huiteli tappolukemissa. Lääkäri oli taitava, hän sai minut vakuuttuneeksi. Kun motivaatio oli syntynyt, siitä eteenpäin päätöksen toimeenpano oli yllättävän helppoa. Ei siihen mitään nikotiinilaastareita tai muita korvikkeita tarvittu.  

Olin kyllä jo ennen lääkäriäkin vähentänyt. Olin päässyt siihen, että poltin päivän ensimmäisen savukkeen vasta klo 22. Seuraava vaihe oli se, että se klo 22 poltettu savuke oli myös päivän viimeinen. Vain yksi savuke päivässä tuntui siltä, että en oikeastaan polttanut ollenkaan.  

Oli kuitenkin poikkeus sääntöön: silloin kun kävin kaljalla, ei ollut rajoituksia. Tämä kuitenkin osoittautui huonoksi, sillä kaljalla käynnit lisääntyivät. Ravintola Elite sijaitsi melkein nurkan takana, ja siellä tuli pistäydyttyä entistä useammin, juuri tästä syystä. Elite ei ollut silloin mikään kireä ruokapaikka vaan rento taiteilijakapakka, siellä oli aina kavereita ja tupakointi sallittu.  

Siinä vaiheessa tuli se motivaatio. Ymmärsin, että lopettaminen ei onnistu, jos en samalla lopeta kaljalla käyntejä. Niinpä tein kaljallakäyntilakon. Sen keston jätin avoimeksi - lopulliseksi en sitä aikonut. Alkoholilakko kestäköön niin kauan, että tunnen itseni varmaksi siitä, että en enää tupakkaan sorru.  

Kaljalakkoa kesti tasan yhden vuoden + yhden kuukauden + yhden viikon = 403 päivää. Siinä kohdassa tunsin, että en enää sorru.   

En vieläkään ole tupakoinnin periaatteellinen vastustaja, vain minulle se ei terveyssyistä sopinut. Viihdyn edelleen mainiosti työpaikkani salaisessa tupakkakammiossa, joka sijaitsee syvällä kellarissa vanhassa pannuhuoneessa. Siellä kokoontuvat mukavimmat ihmiset. Siksi poikkean sinne usein. Minä vain en polta. Enkä usko olevani edes passiivinen tupakoitsija, sillä voimakas imuriputki vetää savun heti pois.  

Aina silloin tällöin joku tarjoaa tupakkaa, viimeksi tänään, kun juhlapäivä. Tuli puheeksi, enkö voisi jo kymmenen vuoden jälkeen polttaa yhden juhlatupakan ilman sortumisvaaraa.  

En sortunut houkutukseen. Luulen, että yksi johtaisi ennen pitkää toiseen. Parempi olla kokonaan ilman, sillä mitään himoa ei ole.  

Nuorena olin piippumiehiä. Se kuului hippikauteen 60-luvun lopusta eteenpäin, silloin Woodstockin ja Ruisrockin alkuaikoina. Kuva on siltä ajalta. Harmikseni sorruin vähitellen savukkeisiin. Se ei ollut yhtä tyylikästä. Lieneekö piippumiehiä enää jäljellä muita kuin yksi tämän blogin vakilukija? Piippunaisia en tiedä muita kuin yhden Pentti Haanpään kirjassa ja toisen Juha Seppälän kirjassa Super store, mutta se on kyllä muutenkin aika tuhma juttu.

 

 

 

 

Kännykkä hajosi

Kännykkä hajosi. Tai ei oikeastaan koko kännykkä vaan kännykän kamera. Kun kävelin Hietaniemen hautausmaalla ja aioin ottaa kuvan eräästä hautapaadesta, se ei onnistunutkaan. Kun avasin kameran, ruudusta näkyi pelkkää tasaista vihreää. Koko iso näyttöruutu pelkkää vihreää.  

Ei auttanut vaikka suljin ja avasin uudestaan. Ei valokuvaa, ei videota, ei Nokian "älykästä kuvausta". Kameran muistissa olevat kuvat kyllä näkyivät mutta uutta en voinut ottaa. Vihreä ruutu aina.  

Tässäkö se nyt oli, uusi maineikas Lumia 920, se kaikkein painavin malli? Se on ollut minulla vasta puolisen vuotta, ensimmäinen älypuhelimeni. Olen kyllä hyvin tietoinen nykytekniikan lyhytkestoisuudesta, mutta olisi se sentään edes vuoden saanut kestää. Erityisesti Lumian kameraa on testeissä kehuttu.  

Menin kotiin ja etsin takuulapun. Onneksi olen systemaattinen luonne - tarpeelliset kuitit löytyvät aina. Takuu 24 kuukautta. Nyt saavat vaativan asiakkaan.  

Seuraavana päivänä menin Lumian ja takuulapun kanssa Nokian myymälään Aleksanterinkadulle. Sijaintipaikka on maineikas: siinä samassa huoneistossa tuotettiin Suomen pankkikriisi 1990-luvun alussa. Siinä sijaitsi pahamaineinen SKOP-pankin pääkonttori. Muistattehan valuuttalainat, kasinopelit, nurkanvaltaukset ja muut ketkut? Nyt siinä siis sijaitsee Nokian lippulaiva. Taasko talousromahdus liittyy siihen paikkaan.  

Ynseän oloinen herra kuunteli valitukseni eikä vaikuttanut ollenkaan kiinnostuneelta, kun ymmärsi, etten ollut tullut ostoksille. Hän osoitti alentuvasti peukalollaan suunnan, johon minun pitäisi mennä. Saman korttelin toisessa laidassa sijaitsi firma, jossa kännyköitä korjataan.   

Korjaamossa tiskin takana seisoi nuori heppu, tuskin parikymppinen. Selitin hänelle ongelman. En ehtinyt edes takuulappua kaivaa esiin lompakosta, kun hän oli näppäillyt jotain kännykkääni.   

- Kokeiles nyt. Anna ensin PIN.  

Siinä se oli. Kameran ruudulla näkyi taas oikea kuva.  

Toimenpide kesti noin viisi sekuntia, ja valmista tuli. Häkellyin, olin valmistautunut, että kyllä siinä viikko voi mennä jos ei enemmänkin. Kysyin palvelun hintaa. - Antaa olla, vastasi heppu.  Kiitin kauniisti.

Kuvassa on vähän Lumiaa vanhemman mallin mainos.