Lagom

 

Tämänpäiväisessä Hufvudstadsbladetissa joku suomenkielinen on valinnut ruotsinkieliseksi suosikkisanakseen "lagom". Siihen sisältyy hänen mielestään kokonainen elämänideologia.

Pidän valintaa osuvana ja ymmärrän ajatuksen.   

Toinen suomenkielinen valitsi sanan "junigryningen". Hän kertoi löytäneensä sen jostakin Bo Carpelanin runosta. Kolmannen valinta oli "bamse", neljännen "fredagsmys". Ymmärrettäviä valintoja nuokin.  

Vietin tänään Svenska dagenia poikkeamalla Sanomatalon alakerrassa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa kuultiin ruotsinkielistä räppiä. Helsingin Sanomat sai toimittaja Saska Saarikosken aloitteesta alkusyksystä loistoidean nostaa ruotsin kielen arvostusta antamalla lehdessä tilaa ruotsin kielelle ja kulttuurille Ruotsalaisuuden päivän tienoilla. Tästä saisi tulla perinne.  

Viime vuosina on päästetty irti ikävä poliittinen kiihkoilu kaksikielisyyttä vastaan. Muodollisesti se keskittyy ruotsinkielen opetukseen koulussa, mutta taustalla häämöttää kyllä eräiden piirien pahantahtoisuus koko kielivähemmistöämme vastaan.   

Minulla on sisäsuomessa lapsuutensa viettäneeksi ollut poikkeuksellisen paljon ruotsinkielisiä kontakteja sekä työssä että vapaa-aikana. Isoäitini oli Pohjanmaan ruotsinkielinen ja häneltä opin jonkin verran kieltä jo pienenä. Nuorena olen asunut muutaman vuoden Tukholmassa. Äidinkielen tasolla ruotsin taitoni ei ole mutta aika hyvä kuitenkin.  

On hämmästyttävää, miten paljon huippulaatuista kirjallisuutta pieni kielivähemmistömme tuottaa. Minun suuriin suosikkeihini kuuluvat mm. Kjell Westö, Monica Fagerholm, Ulla-Lena Lundberg, Claes Andersson, Lars Sund, Bo Carpelan, Christer Kihlman, Tove Jansson, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Elmer Diktonius, Edit Södergran, vanhemmista mestareista nyt puhumattakaan. Muut taiteet sitten vielä kirjallisuuden lisäksi.   

Keskiverto suomenkielinen osaa huonosti ruotsia. Englanti jyrää muut kieliopinnot alleen. Ruotsin kieltä ei edes kuule kovin usein, ja suuri osa suomenruotsalaisista on kaksikielisiä ja he vaihtavat kieltä heti kohdatessaan suomenkielisen. Ei tule tilanteita, joissa joutuisi treenaamaan taitoaan. Siksi taito ei kehity.  

Huonolle ruotsin kielen taidolle on suomalaisilla ikivanhat perinteet. Katsokaa vaikka kuvaa. Se on kirjasta Lasten Aarre-Aitta. Lähde on Kanteletar, runo 233. Tätä kohtaa Topelius lainasi Välskärin kertomuksissa. Ei kovin hääviä kieltä mutta yritys ihan hyvä, lagom.

 

 

 

 

Muisti pettää

 

Viikonloppu oli kovin sateinen. Se kelpasi tekosyyksi pysytellä kotona. Tekosyy siksi, että on minulla kyllä sadetakki.  Ja monta varjoa. Hieman ihmettelin haluttomuuttani lähteä ulos, sillä syksy on mielivuodenaikani. Harmaa sää piristää, se korreloi mielialan kanssa. Mutta näin nyt kävi. Sitten tuli ärtynyt soitto: Missä viivyt? Kävi ilmi, että olin unohtanut sovitun tapaamisen. Ei kovin tärkeä. Hyvä vaan etten muistanut.  

Lopultakin oli aikaa lukea lehdet. Ei haitannut, että Hesari ei sunnuntaina ilmestynyt. Minulla olivat  lukematta koko viikon lehdet.  

Vanhojen lehtien lukeminen on kiehtovaa. Yhden viikon vanhat eivät oikeastaan tunnu vanhoilta, pitäisi olla vuosia vanhoja. Kesäkodissani minulla on röykkiöittäin puolen vuosisadan ikäisiä sanoma- ja aikakauslehtiä. Ne ovat mieluista luettavaa.  

Viikon vanhassa Hesarissa oli koottu kokonainen aukeama täyteen kotimaisen kirjallisuuden syksy-aiheisia katkelmia. Oli tekstejä Aleksis Kivestä Anhavaan ja Haavikosta Hectoriin. Arvostettava idea toimitukselta.  

Kolmea jäin kuitenkin kaipaamaan.   

Juicen Syksyn sävel olisi kuulunut mukaan. Siinä on tavoitettu vähintään yhtä olennaista syksystä kuin Lauri Pohjanpään runossa Kaksi vanhaa vanhaa varista. Toinen on Erna Tauron Syyslaulu / Höstvistan. Olivatko nämä liian tuttuja ja jäivät siksi pois?  

Kolmatta puuttuvaa jouduin hetken kaivelemaan muististani. Sitä laulettiin koulussa. Muistan kuinka opettaja soitti harmonia ja veisasi isolla äänellä. Iso mies, suora ryhti. Synkeä tunnelma, laahaava nuotti, surkea elämä. Näin se muististani esiin nousi:  

"Syksy jo saa / harmaa on maa / koivusta lehtiset / pois putoaa // lintusten tie / etelään vie / kohta jo päättyvi / päivämme lie."  

Piti googlata esiin, kenen tekemästä laulusta on kysymys. Löytyi nimi Mikael Nyberg. Mutta perhana, huomaan, että sanat eivät menneetkään näin. Useampikin haku näyttää jälkimmäisen säkeistön kuuluvan oikeasti näin:   

"- - lintusten tie / etelään vie /  siellähän kesäkin ikuinen lie /  kolkkona jää / seutumme tää / kaipaamaan suvea pois rientävää."

Miten minä voin näin väärin muistaa? "Oikea" versio ei tunnu ollenkaan tutulta. Yleensähän muistan  koulussa ulkoa vaaditut laulujen sanat. Niitä oli paljon ja läksyjen kuulustelu tiukkaa. Haku kertoo, että minun "muistamani" sanat ovat peräisin virrestä "Joutukaa sielut on aikamme kallis". Sekin on tuttu.  

Olenko minä sotkenut kaksi laulua? Vai opettiko suoraryhtinen opettaja laulun toisin? Ihan hyvinhän tuo olisi paikkaansa sopinut, sekä riimiltään, sisällöltään että tunnelmaltaan. Vastausta en saa.  

Kuva kirjasta Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia - Aulikki Oksanen WSOY 2004

 

Tarkat kuviot

 

Selasin vanhoja mappejani. Niitä on paljon. Piti kaivaa esiin eräs vanha asiakirja, josta ehkä löytyisi malli uuteen käyttöön. Etsintään meni kokonainen työpäivä. Ei löytynyt.  

Kaikenlaista muuta löytyi. Holtittomana luonteena eksyin lueskelemaan sellaisia, joita en etsinyt. Siihen se aika vierähti. Mikäpä siinä, kun palkka kuitenkin virtaa.  

Kiinnostavin löytö oli muistiinpanot kurssista, jonka joskus kauan sitten kävin. Olin aivan ehtinyt unohtaa, että osallistuin joskus 1980-luvun lopulla Tuomi Elmgren-Heinosen kurssille "Kulttuurin eleiden ja tapojen historiaa".  

Nyt kurssi nousi muistin hämärästä esiin poikkeuksellisen antoisana tapauksena. Hento iäkäs laulajatar vei meidät matkalle läpi kulttuurikausien antiikista alkaen. Kävimme läpi mutkikkaita hovitapoja, hautajaissaattoja, tervehtimisseremonioita, keimailevia kävelytyylejä ja monta muuta. Koko ajan me kurssilaiset pääsimme aktiiviseen rooliin. Vieläkin muistan, kuinka syvään kumartaen heilautin töyhtöhattuani vastaan tulevalle muskettisoturille. Huivi oli heitetty toiselle olkapäälle ja käsi oli lantiolla osoittamassa, ettei ole asetta.  

Ohjauksen tarkkuuden muistan myös tiukan muodollisessa kumarruksessa ja daamin kädelle suutelemisessa. Käden korkeus osoitti suudeltavan aseman. Daamin oli opittava keimaileva sipsutus helmeilevän musiikin myötä. Elävä musiikki (piano ja huilu) olivat keskeisesti mukana kaikissa harjoituksissa.  

Monenlaisissa asioissa minä olen kurssitusta saanut. Tämä oli hauskimmasta päästä. Onneksi tuli tämäkin muisto kaivetuksi esiin sieltä pölyttyneiden mappien kätköistä.  

Olisihan se tietysti ollut hyvä, jos sieltä olisi löytynyt myös se virallinen asiakirja, jota olin etsimässä. Siinä olisi säästynyt juristien työaikaa. Nyt Vuoronvarausviraston juridinen osasto joutuu töihin sepittämään ilman mallia alusta alkaen ankaran säännöstön, jolla sanoudutaan irti kaikesta vastuusta kaikissa kuviteltavissa olevista tapauksissa. Tiedättehän nämä lähinnä amerikkalaisperäiset tuotevastuulait? Kuluttaja voi siellä haastaa firman oikeuteen mitä kummallisimmista syistä ja saada satojen miljoonien korvaukset, jos firman ohjeissa on pienikin epätarkkuus. Asiakas itse kun on täysi tomppeli eikä mistään mitään ymmärrä ilman ohjeita.   

Tarkka pitää olla aivan kuin tässä Pipilogi-sarjakuvassa: