Taidetta Tukholmassa

 

Äskeisen Oslon-matkani lopussa pysähdyin pariksi päiväksi Tukholmaan tuttavia tapaamaan. Tukholma on minulle tärkeä kaupunki. Asuin siellä 70-luvulla, ja paljon tärkeää tapahtui niinä vuosina.  

Majapaikkani sijaitsi keskellä Södermalmia, Tukholman viehättävimmässä osassa. Ilmapiirissä on vähän samaa kuin Helsingin Kalliossa ja Punavuoressa. Söder on otollinen alue kävelyretkille, mutta nyt en paljon ehtinyt. Päätavoitteeni oli käydä katsomassa näyttely, joka on herättänyt huomiota Suomessa asti. Sen sijaintipaikka on Moderna Museet Skeppsholmenilla.  

Tukholman nykytaiteen museo oli 70-luvulla jännittävä paikka. Sen kuppilassa tapasi aikoinaan poikkeuksellisen mielenkiintoisia ihmisiä - enimmäkseen taideopiskelijoita. Kävin siellä usein.  

Nyt museossa on näyttely taiteilijalta, josta en aikaisemmin ole tiennyt mitään. Hänen nimensä on Hilma af Klint (1862 - 1944). Näyttely on saanut laajaa huomiota Suomenkin lehdissä, Hesarissa ja HBL:ssä oli molemmissa poikkeuksellisen laaja esittely . Niiden herättämän kiinnostuksen perusteella halusin näyttelyn nähdä.  

Taiteilija oli jonkinlainen mystikko, esoteerisia asioita harrastava. Häntä luonnehditaan abstraktin taiteen edustajaksi aikana, jolloin sellaisesta ei tiedetty mitään. Maalauksensa hän määräsi pidettäväksi piilossa monta vuosikymmentä kuolemansa jälkeen. Siksi Wassily Kandinsky ja muut abstraktin taiteen pioneerit ehtivät julkisuuteen ensin.  

Voin sanoa, että näyttely oli poikkeuksellisen vaikuttava. Minulla ei ole erityisempää taipumusta mystiikan suuntaan, mutta nämä isokokoiset maalaukset olivat kertomus hyvin omaperäisen taiteilijan sielunmaisemasta. Niistä vaikuttui, niitä pysähtyi katselemaan.   

Jos Tukholmassa käytte, poiketkaapa katsomaan. Näyttely jatkuu toukokuun loppuun saakka. (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla).

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Uusintoja

 

Eilen sattui sellainen kummallinen tapaus, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa James Bondia "Älä kieltäydy kahdesti" (Never say never again). Ei ollut tarkoitus, mutta niin vaan kävi.  

Sunnuntaina sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta vanhaa Elia Kazanin ohjaamaa elokuvaa Eedenistä itään. Se oli kyllä tarkoituskin katsoa.  

Tänään sattui niin, että innostuin katsomaan televisiosta Roman Polanskin elokuvaa Yhdeksäs portti. Sen olin ajatellut tallettaa digiboxin kovalevylle ja katsoa joskus myöhemmin, mutta niin vaan kävi, että katsoin heti.  

Kaikki kolme elokuvaa olen nähnyt ennenkin, Kazanin montakin kertaa. Välillä tulee kysyneeksi itseltään, onko järkeä katsella uudestaan ja uudestaan samoja elokuvia.  

Mielestäni klassikoita voi ja on syytäkin katsoa moneen kertaan. Eedenistä itään on sellainen, muut eivät. Bondin ovat omalaatuinen erikoistapaus. Niitä television mainoskanavat veivaavat uusintoina vuodesta toiseen. Sopii epäillä, riittääkö niille katsojia, kun koko sarja tulee alusta loppuun vähän väliä. "Rakastetuiksi" niitä luonnehdittiin ennakkomainoksessa.  

Minä olen katsonut kaikki Bondit heti uutena jonnekin 1980-luvun puoliväliin saakka. Sean Conneryn aikakauden filmeistä voin sanoa pitäneeni, Roger Moorekin kelpasi, mutta sen jälkeen kiinnostus hiipui. Uusimmissa hahmoa on uudistettu, varmaankin oikeaan suuntaan, mutta alkuperäinen charmi on jäänyt tavoittamatta.  

Eilinen "Älä kieltäydy kahdesti" (1983) jäi Conneryn viimeiseksi. Edellisestä oli kulunut jo kymmenen vuotta, ja Moore oli jo pitkään ollut "oikea" Bond. Connery kuitenkin saatiin palaamaan vielä kerran, tosin väärän tuotantoyhtiön produktioon. Connery oli siinä vaiheessa jo viisikymppinen ikämies. Se aiheutti runsaasti piruilua - Bondin pitää olla nuori ja notkea.  

Mutta kyllä siitä ihan kelvollinen tuli. Charmi oli tallella, vaikka notkeudessa saattoi olla pientä vajausta.  

Vieläköhän riittäisi Connerylla potkua uuteen paluuseen? Mikä ettei - kyllä ne pakolliset takaa-ajot hoituisivat vaikka pyörätuolilla, kuten pilakuvassa vuodelta 1983 irvaillaan. Konnien listimiseen olisi varmasti kehitettävissä salainen ase pyörätuonin käsinojaan. Kaunotarten kaatamisessa ei ikämiehellä tietenkään ilmenisi ongelmia.

 

 

 

 

Matka Osloon

Pistäydyin ohimennen Oslossa. Laivalla meren yli ja sitten junalla. Vältän lentämistä aina kun mahdollista. Mikäpä hoppu minulla - puolieläkeläisellä.  

Kun matkustaa junalla pitkän matkan, jää aikaa miettiä ja katsella ikkunasta outoja seutuja. Se on mielenkiintoista. Pitää pitää varansa, ettei unohdu lukemaan, vaan todellakin katselee maisemia. Lukea ehtii sitten kotonakin.  

Tätä tavoitetta palvelemaan päätin jo kotona lähtiessä etsiä matkalukemiseksi mahdollisimman tylsän näköisen opuksen. Työpaikaltani sellainen löytyi, kuten oletinkin. Se oli tutkimusraportti "Palvelujen saatavuus muutoksessa".  

Tavoite toteutui. Lukematta raportti jäi, mitä nyt vähän selailin. Mukavampi oli katsella junan ikkunasta Värmlannin maisemia ja miettiä, onko palvelut siellä ajettu yhtä kurjaan tilaan kuin Suomen syrjäseuduilla - ja aika pitkälle kaupungeissakin.  

*    *    *  

Menin Osloon vanhan ystäväni ja kollegani jälkikasvun hääjuhlaan. Hauskaa oli, vaikka ei tapeltukaan. Ei erityisemmin edes juopoteltu, mikä tuntui suomalaisen hääperinteen näkökulmasta omituiselta.  

Mutta Norja onkin tunnettu urheilumaa. Häissäkin puhuttiin urheilusta. Siinä maistuu terve elämä.   

Norjalaiset ovat hienotunteista väkeä. He välttivät pahoittamasta suomalaisen vieraan mieltä eivätkä ottaneet keskustelun aiheiksi sellaisia urheilulajeja, joissa suomalaiset eivät pärjää. Sellaisia kuten hiihto ja mäkihyppy.  

Sen sijaan keskusteluun nostettiin sellaisia lajeja, joissa suomalaiset pärjäävät. Sellaisia kuten jalkapallo.  

Tällainen huomaavaisuus tietysti ilahdutti minua, vaikka en jalkapallosta paljon ymmärräkään. Olen kuitenkin nyt tullut tietämään, että Suomi on aivan maailman kärkeä siinä lajissa. Maailmanmestarin kanssa tuli juuri tasapeli.  

Norjalaiset ihailivat suuresti Suomen taktiikkaa kyseisessä pelissä. Kentällä oli ollut kymmenkunta maalivahtia ja yksi hyökkääjä. Uutta, luovaa ajattelua, joka tuotti tulosta.  

Minulta oli jotenkin päässyt lipsahtamaan ohi kyseinen ottelu, mutta norjalaisilta sain tarkan raportin pelin tapahtumista. Minulla oli kyllä täydentävää historiallista tietoa suomalaisen jalkapallon suurenmoisesta menestyksestä. Jossakin trivial pursuit -pelissä muistiini on takertunut tieto, että Suomen jalkapallojoukkue oli lähellä maailman kärkeä jo niinkin aikaisin kuin 1912. Sen vuoden olympialaisissa Suomi oli vahvasti mukana mitalipeleissä, mutta jäi neljänneksi. Ei taida Norjalta löytyä vastaavaa sadan vuoden menestyssarjaa.  

Kuva on jalkapallo-ottelusta noin vuodelta 1900 - tekijä tuntematon englantilainen taiteilija. Toisen joukkueen sinivalkoinen peliasu antaa mahdollisuuden aavistella, minkä maan joukkue siinä on vauhdissa.