Hienot herrat

 

Olin kuskina iäkkäälle sukulaistädille, joka halusi päästä katsomaan Lucia-kulkuetta. Ruotsinkielisillä suomalaisilla elää vahvana tämä tunnelmallinen perinne, ja on se jossain mitassa levinnyt suomenkielisellekin puolelle.  

Täti kertoi olleensa joskus kauan sitten itsekin Lucia-kulkueessa. Muistot liikuttivat häntä, vaikka ei siinä Senaatintorin reunalla paljon ollut näkyvyyttä ja vielä vähemmän kuuluvuutta.  

*   *   *    

Ennen torille lähtemistä kirjoitettiin joulukortit. Se on jo monta vuotta jatkunut perinne, sillä kirjoittamiseen täti tarvitsee apua. Käsi vapisee. Itse hän käyttää vapinasta verbiä "loukuttaa". Se on pellavan käsittelyyn liittyvä termi. Minulle kovin tuntematonta puuhaa.  

Joulukorttien kirjoittaminen hänen osoitekirjassaan oleville ihmisille epäilyttää minua vuosi vuodelta enemmän. Vanhassa koristeellisessa muistikirjassa on vain muutama nimi, joiden kanssa hän on kontaktissa. Suurin osa on sellaisia, joista hän ei ole vuosikymmeniin kuullut mitään. Arvioni mukaan joukossa on jo yli satavuotiaita. Lienevätkö hengissä. Mahtavatko asua siinä osoitteessa, joka on muistiin merkitty vuosikymmeniä sitten.   

Silti kortti lähetetään kaikilla. Mitähän Itella tekee korteille, joille ei löydy vastaanottajaa? Tuottavatko tuloksettomat etsinnät kohtuuttomasti työtä ja vaivaa?  

Yksi muistikirjan nimi aiheutti tällä kerralla poikkeuksen säännöstä. Se oli äskettäin yliviivattu. Nimen omistaja, muuan lehtori M. oli poistunut keskuudestamme. Täti oli nähnyt kuolinilmoituksen lehdessä.  

Tämä lehtori M. on ollut korttien kirjoittamisessa hankala tapaus. Hänen kohdallaan täti on jahkaillut joka vuosi. Lähetetäänkö lehtorille kortti vai ei? Aina on päädytty siihen, että lähetetään.  

Jahkailun syynkin tiedän. Lehtori M. on ollut nuorena turhan villi mies, hän on käyttäytynyt "hieman  sopimattomasti, vaikka olikin hieno herra". Täti oli jo nuorena uskonnollisuuteen taipuvainen ja joutui hätistelemään nuorta hienoa herraa (ei silloin vielä lehtori!) kauemmaksi. "Tansseissa se likisteli ja saatille tuppautui. Ei sen viereen uskaltanut edes istua - heti pisti käden kaulalle."  

Täti pysyi neiti-ihmisenä. Lehtori otti vaimon. "Oikein häijyn", kertoi täti tyytyväisen oloisena.  

Tänä jouluna lehtorille lähetettävää joulukorttia ei siis enää tarvinnut jahkailla. Yksi elämänmittainen draama on näytelty loppuun.  

(Kuva Aulikki Oksasen kirjasta Piispa Henrikin sormi - WSOY 2004)

 

 

 

Punainen kirjekuori

 

Lähetin joulukortteja. Yllättävän hankalaa oli.  

Kortteja oli jäljellä viime vuoden joulusta aivan tarpeeksi. Ei tarvinnut ostaa uusia, ja kohtalainen nippu jäi vielä ensi vuoden jouluksi. - Tämä oli projektin sujuvin osa. Kannattaa siis ostaa iso nippu kortteja kerralla. Odottelin viime tinkaan asti, että postiluukusta tipahtaisi taas sellainen punainen kuori, johon joulukortin laitetaan ja niihin kelpaa halpa postimerkki.   

Ei tipahtanut punaista kirjekuorta.  

Menin Ärrälle siinä toivossa, että ostan sieltä postimerkit ja saan sieltä sen punaisen kirjekuoren. Postilaatikko olisi aivan Ärrän ulko-oven vieressä.  

Ei ollut punaista kirjekuorta. Postimerkkejä oli.  

Menin kotiin liimaamaan postimerkit. Ne olivat kolmikulmaisia, joulukuusen muotoisia. Oli oltava tarkkana, että sain liimatuksi ne korttiin sillä tavalla, ettei merkin pitkä latvakärki ulottunut kortin ulkopuolelle. Vielä hankalampaa oli sijoittaa postimerkki sillä tavalla, että se piilotti alleen kortin nurkassa olevan hintamerkinnän. Olisihan se noloa, jos vastaanottaja näkisi, että kortin hinta oli vain 0:60 e.   

Lähdin viemään korttipinkkaa postiin. Sieltä saisin sen punaisen kirjekuoren. Runsaiden lumisateiden vuoksi Töölön jalkakäytävät eivät ole käveltävässä kunnossa, joten en edes yrittänyt kahlata lähimpään postiin. Sen sijaan nousin Töölöntorin nurkalla bussiin 41, joka vei minut Kannelmäen suureen ostoshelvettiin, jossa on myös posti. Oli minulla asiaa sinne helvetin puolellekin.  

Ostoshelvetissä laahustin arviolta puoli kilometriä pitkän käytävän äärimmäiseen päähän, jossa on pieni Posti-Itellan putka. Se oli täynnä väkeä. Optimistisesti ajattelin, että niitä punaisia kirjekuoria löytyisi heti ovelta, jotta voisin sujauttaa korttini niihin ja kuoren postilaatikkoon.   

Ei löytynyt punaista kirjekuorta.  

Piti ottaa jonotuslappu. Edelläni oli kolmisenkymmentä jonottajaa. Puolisen tuntia kesti päästä luukulle. Selitin asiani Itellaneidille.   

Ei ollut punaisia kirjekuoria. Olivat loppuneet.  

Pitääkö minun siis etsiä kaupungista toinen Itella? Vai luovunko korttien lähettämisestä? Vaikeaksi menee. Itellaneiti oli kuitenkin asiakasmyönteinen ja palveluhaluinen. Hän otti korttinippuni ja pisti sen tiskin alle. Lupasi, että eiköhän lähettäminen ilman punaista kirjekuortakin onnistu.  

Saapa nähdä, onnistuuko. Aion kontrolloida, menevätkö kortit perille, ajoissa, ennen joulua. Onneksi korteissani toivotetaan myös Hyvää Uutta Vuotta.   

*   *   *   

Ettei juttuni olisi pelkästään Itella-kriittinen, jotain hyvääkin. Posti toi minulle äskettäin kirjeen, jossa oli väärä kadunnumero eikä ollenkaan postinumeroa.   Kuvassa 1960-luvulla julkaistua infoa asiaan liittyen niille, jotka ovat tietämättömiä nykykäytännöstä.

 

 

 

 

 

Epäluotettava henkilö

 

Poikettiin eilen kokouksen jälkeen Kosmokseen. Meni kolme kaljaa, kolmosta.  

Tuli puhetta raittiudesta. Kaikki me tunnemme Turmiolan Tommin. Hänestä tuli tuttu jo kansakoulussa. Hän jäi muistiin loppuiäksi. Muutama blogituttavanikin on hänet viime aikoina kaihoten maininnut. Aivan erityisen vaikuttavasti hänestä kertoi Eppu Normaali.  

Kansakoulussa pidettiin raittiuskilpakirjoituksia. Niissä minä olin mestari. Lienenkö missään myöhemmässä toimessani ollut yhtä mestari, eipä tule mieleen.  

Kolmannen luokan opettaja oli iso mies, jolla oli iso ääni ja suora ryhti, ja muutenkin hän oli oikein upseerikelpoinen. Hänelle piti vannoa, jokaisen vuorollaan, että ikinä en juo viinaa, en ikinä, en ikinä. Samalla hän katsoi lähietäisyydeltä suoraan silmiin, että voiko tämän lupaajan sanoihin luottaa.  

Jäi epäselväksi, uskoiko hän antamaani lupaukseen. Tai kenenkään muunkaan lupaukseen.  

Ei olisi kannattanut luottaa, sillä rikoin lupauksen jo 16-vuotiaana. Tosin en minä viinaa juonut silloin enkä juo vieläkään, vaan olutta, viiniä tai siideriä. Mutta tämä lienee semanttista saivartelua.  

Mutta raittiuskilpakirjoituksissa siinä kymmenen ikävuoden paikkeilla olin mestari. Sepitin sujuvasti kaameita kertomuksia. Voitin palkintoja. Ne olivat aiheeseen liittyviä kirjoja.   

Ohessa on kuva kolmesta voittamastani palkinnosta. Jostain syystä minulla ei ole edes hämärää mielikuvaa niiden sisällöstä. Olisin kuitenkin aika varma, että olen lukenut ne, sillä olen yleensä lukenut kaikki kirjat, jotka ovat eteen sattuneet.  

Kirjat eivät ole hyllyssäni täällä Töölöntorin nurkalla vaan olen aikoja sitten vienyt ne kesäkotiini Längelmävedelle. En ole sielläkään niihin koskenut, tuskin koskenkaan. Ehkä huono omatunto petetystä lupauksesta estää. Harkita täytyy, olisiko syytä palauttaa palkinnot kilpailujen järjestäjälle. Perusteluna, että en ole ollut palkitsemisen arvoinen. Joutuvathan dopingista kärähtäneet urheilijatkin palauttamaan mitalinsa.