Harva meistä on rautaa

Takana leppoisa viikko maaseudun rauhassa Längelmäveden rannalla. 

Ensimmäinen päivä meni seisoskellessa ja katsellessa. Ei heti pidä rynnätä töiden kimppuun. Pitää tuumailla, tutkiskella, suunnitella. Illalla saunaan.  

Toinenkin päivä meinasi mennä seisoskellessa, mutta sitten kuitenkin panin töpinäksi. Vuoden kiertokulussa uusi kesä alkaa siitä, että poistaa näkyvistä edellisen kesän jäänteet. Se tarkoittaa pihamaalla lojuvien lehtien ja risujen korjaamista. Tontillani on paljon lehtipuita, koivua, vaahteraa, tammea, salavaa, haapaa, leppää, omenapuita. Siivottavaa on paljon.  

Olen liian laiska haravoimaan niin suurta pinta-alaa. Ruohonleikkuri, joka puhaltaa imemänsä silpun keräyskoteloon, on helpompi tapa. Mutta ruohonleikkuri ei suostunut heräämään talviunestaan. Vaikka kuinka tempaisin narusta, se ei käynnistynyt.  

Siispä työkalut esiin ja korjaamaan vikaa. En minä oikeasti sellaista osaa, mutta toivoa voi, että sattumalta onnistuisi. Muistista nousi muuan hiljattain näkemäni filmi, jossa naisvirkailija korjasi konttorin oikuttelevan automaatin suuntaamalla napakan potkun vehkeen kylkeen. Se vaikutti rutiinitoimenpiteeltä ja tepsi heti. En minä kuitenkaan potkaissut leikkuria, sen sijaan vääntelin ruuveja, joita oli monta.  

Jotenkin lipsahti. Pikkusormi osui johonkin terävään. Tuli haava, verta valui. Onneksi tuvasta löytyi viimekesäisiä laastareita. Korjaustyö keskeytyi. Illalla naapurin isäntä poikkesi. Kun valitin oikullista ruohonleikkuria, hän kokeili. Ensimmäisellä tempauksella se käynnistyi. Olin siis osannut korjata koneen! Sitten lämmitimme saunan.  

Seuraavana päivänä päätin korjata kuistin repsottavan rännin. Tikapuiden asettelu oli hankalaa, sillä siinä on jyrkkä penger. Kun olin kiivennyt kaksi askelmaa, tikapuut lähtivät kallistumaan ja jouduin hyppäämään maahan.  

Alastulo ei onnistunut aivan ihanteiden mukaisesti, telemark jäi hieman vajaaksi. Pyörähdin kyljelläni pengertä alas. Laastarilla paikkasin nilkan ja kämmenen ruttuun mennyttä ihoa.  

Seuraavana päivänä pilkoin klapeja. Nyt lukija taatusti ennakoi, että iskin kirveellä polveeni. En iskenyt. Käänsin myös kasvimaata. En katkonut lapiolla varpaitani. Siivosin myös mökkiä, sillä hiiret olivat taas juhlineet. En saanut siitäkään vammoja.  

Mutta ristiselkä on nyt niin kipeä, että hyvä jos pääsen sängystä ylös. Reisilihakset ovat yhtä arat kuin lukiovuosina, kun jumppamaikka oli pistänyt pojille rangaistukseksi sata kyykkyhyppyä. Hartioita ja niskaa särkee niin, että kerrankin tunsin tyytyväisyyttä siitä, että suuri osa paluumatkasta Helsinkiin sujuu moottoritietä pitkin. Ei nimittäin tarvitse paljon pyöritellä auton rattia.  

*   *   *   

Lähtiessä poikkesin naapurissa sopimassa muutamista korjaustöistä. Siellä yhdeksääkymppiä lähestyvä vanhaisäntä esitteli liiteriä. Hän oli pilkkonut ison liiterin kattoa myöten täyteen koivuklapeja. Tuvassa minulle näytettiin naapuripitäjän paikallislehteä. Siellä oli kuva ja juttu 86-vuotiaasta sukulaismiehestä, joka oli osallistunut voimistelukisaan ja heittänyt voltin eteen ja taakse.  

*   *   *    

Huomenna lähden työmatkalle Tallinnaan - jos sängystä ylös pääsen. Aamulla pitää vielä muistaa vaihtaa laastarit käsiin. Sihteerini neiti B. on luvannut kantaa puolestani matkalaukkuni laivaan. (Kuvassa se kirves, jolla en lyönyt polveeni)

"Annapas ajan kulua...

"Annapas ajan kulua / päivän mennä, toisen tulla..."  

Muutama viikko sitten ajoin työasioissa moottoritietä Salon suuntaan. Sammatin liittymän kohdalla mieleen juolahti vanha muisto lukiovuosilta. Luokkamme kevätretki vei silloin monen muun kohteen ohella Elias Lönnrotin syntysijoille.  

Se ei tuntunut silloin ollenkaan kiinnostavalta. Jotain pettuleipää siellä tarjottiin. Mieluummin olisimme kiirehtineet Linnanmäelle, mutta luokanvalvoja päätti.  

Myöhemmin olen itse muutaman kerran vienyt Vuoronvarausviraston ulkomaisia vieraita Paikkarin torppaan ja selostanut heille suomalaisen mytologian sisältöä ja Lönnrotin osuutta sen keräämisessä. Lahjoiksi vieraille olemme antaneet Kalevalan käännöksiä sekä kuvitettuja taidepainoksia.  

Nyt Paikkarin torpalle kuuluu huonoa. Siksi päätin paluumatkalla poiketa vilkaisemaan. En tietenkään toivonut tähän vuodenaikaan pääseväni sisälle. Kunhan nyt etäältä pääsen vilkaisemaan.  

Eliaksen isä rakensi torpan vuonna 1800, vain pari vuotta ennen Eliaksen syntymää. Siinä torppa on sinnitellyt läpi vaikeiden aikojen, on ollut nälkävuosia, sortokausi, sisällissota, pulavuodet, talvi- ja jatkosota ja montakin lamaa. Aina on torpan vaalimiseen riittänyt varaa ja kulttuurista tahtoa, sillä sen kansallinen merkitys on yleisesti ymmärretty. Lönnrotin merkitystä suomalaiselle kansalliselle heräämiselle ja sitä kautta menestymiselle ei kai kiistetä missään, oli aate tai ideologia mikä tahansa.  

Hyvää tahtoa kesti pitkälti yli 200 vuotta ennen kuin tilanne muuttui. Vasta Jyrki Kataisen (kok) hallitus huomasi, ettei tällaiseen ole enää varaa.  

Paikkarin torppa ei ole tuottoisa bisnes. Museovirastolta vähennettiin määrärahoja ja se joutuu luopumaan monen museon ylläpidosta. Syntyy säästöjä. Veroja voidaan taas alentaa. Siitä äänestäjät pitävät - ainakin isotuloiset.  

Tulevat luokkaretket eivät enää suuntaudu sinne. Tai ehkä liikemiehet kehittävät Paikkariin oheistoimintaa, vesiliukumäkeä, puuhamaata, festivaaleja, supermarkettia, kylpylää. Elias-landia voisi tuotteistaa vanhan brändin.  

Kuvassa päähenkilön patsas (Emil Wikström 1902) Helsingissä Lönnrotinkadulla. Rakennus takana on entinen Helsingin Suomalainen Realilyseo, nykyinen Ressun lukio.  

*   *   *   

Nyt aion poistua paikkakunnalta maalaismaisemiin, kuten eilen jo uhkailin. Vapun jälkeen on vuorossa virkamatka Tallinnaan. Pysyn siis tuokion verran poissa tältä palstalta. Hyvää vappua lukijoille.

"Taivas ja maa lyövät kupperikeikkaa..."

Kävin taas teatterissa. Suurten laitosteattereiden sijaan tällä kerralla oli vuorossa Rööperissä sijaitseva pieni ruotsinkielinen Sirius & Mars.  

Näytelmän nimi oli På friarstråt, ohjaajana Juha Hurme. Näytelmä kertoo nuoren maalaismiehen sekoilusta naima-aikeiden, juopottelun, erilaisten väärinkäsitysten, valepukujen ja rellestyksen maailmassa. Varsin tyypillinen tapahtumakulku nykynäytelmälle ja kirjallisuudelle.  

Teos on silti klassikko, ilmeistä sukua jopa Shakespearen komedioille. Ohjaus näkee kuitenkin teoksen modernin olemuksen. Naivismiin asti pelkistetyt fondilavasteet antavat kokonaisuutta leimaavan riemastuttavan sävyn.  

Päähenkilön persoona (Gogo Idman) saa sekoilustaan huolimatta myötätunnon osakseen. Hän on vivahteikkaalla tavalla avoin ja sympaattinen, ei mikään syyntakeeton tohelo, niin kuin esityksen perinteisiin kuuluu. Juopottelukin näyttää perin juurin toisenlaiselta kuin perinteikkäässä suomalaisessa esitystavassa.  

Ruotsin kieli tuo esitykseen uudenlaiselta maistuvan vierauden tunteen. Käännös (Niklas Groundström) ei ole voinut olla ihan yksinkertainen asia. Siinä on paljon vanhaa sanastoa ja vanhoja rakenteita, mutta siinä ei kuitenkaan maistu museomaisuus.  

Kokonaisuutena hyvin viehättävä ja tuoreelta maistuva teatterikokemus. Suomeksi teoksen nimi on Nummisuutarit. Kuvan henkilöt eivät liity esitykseen. Patsas liittyy.