Pääsiäispuuhaa

Pääsiäisenä tuli kaksi lasta yökylään, kahdeksi yöksi. Alakouluikäisiä poikia. Poikien vanhemmat olivat lähdössä laivaristeilylle. Piti keksiä puuhaa.  

Totta kai halusin näyttää pedagogiset taitoni käytännön työssä. Siispä menimme keittiöön ja ryhdyimme leipomaan kakkua. Se on bravuurini, jonka opin jo 1970-luvulla. Otin tietysti huomioon kasvatuksellisen näkökohdan. Lasten vanhemmat pitävät arvossa terveellisiä ravintotottumuksia, joten sen mukaisesti mentiin. Valmistimme terveellisen porkkanakakun, emme mitään epäterveellistä sokerikakkua.  

Tulipa menestys, en olisi arvannutkaan. Kakku teki kauppansa. Se syötiin kerralla loppuun. Enemmänkin olisi mennyt.  

Toinen bravuurini on taikatemput. Niitä opettelin jo koulupoikana. Mestaritaikuri Solmu Mäkelällä oli kerran viikossa taikatemppupalsta Helsingin Sanomissa. Niistä opettelin parhaat.  

Paras temppuni on sellainen, että pojat saivat ottaa takastani hiilen ja piirtää sillä mustan täplän keskelle vasemman käteni kämmentä. Sitten panin oikean käteni pöydän alle ja iskin täpläkädelläni lujasti pöydän kanteen. Kun otin pöydän alla olleen käteni pois pöydän alta, siihenkin oli ilmestynyt musta täplä keskelle kämmentä.  

Toinen temppu on sellainen, että pojat näyttävät minulle korttipakasta yhden kortin kerrallaan ja pistävät sen sitten alassuin pöydälle. Lopuksi pöydällä on väärinpäin koko korttipakka hujan hajan, ja minun tehtäväni on muistaa korttien sijainteja. Ja minähän muistan.  

Taitotemppuni on sellainen, että reilun metrin mittainen kapea solmio ripustetaan keskeltä kiikkumaan oikean käteni ranteelle. Sitten heiluttelen ja huiskin solmiota sinne tänne ja sitten yhtäkkiä siinä keskellä on solmu.  

Näitä ja muutamia muita temppuja ratkaistessa ja harjoitellessa meni tuntikausia intensiivistä aikaa. Seuraavaa yökyläilyä varten minun pitää opetella uusia temppuja, sillä tässä olivat suunnilleen kaikki osaamani. Harmittavasti Hesarissa esitellään nykyisin pelkästään finanssiveijareiden tekemiä silmänkääntötemppuja, ei Solmu Mäkelän.   

Kerran päivässä katsoimme elokuvan. Olin viisaasti ottanut talteen televisiosta tulleen Pekka & Pätkä -sarjan. Hyvin maittoivat pojille nämä vanhat lastenklassikot, ne samat, joilla minä itsekin 1950-luvulla oman katsojaurani aloitin. Yllättävän hyviltä ne maistuivat taas minulle itsellenikin.  

Pyssyleikit kuulemma perinteisesti kuuluvat poikien systeemeihin, mutta niitä ei meillä ollut. Enhän minä sellaisia, vanha sivari. Ihan kokonaan emme kuitenkaan pyssyiltä välttyneet. Vein nimittäin pojat muutaman korttelin päähän Kansallismuseon portaille ja näytin ovessa olevan luodinreiän. Sepä kiinnosti. Selitin reiän syntyhistoriaa. Se liittyy vuoden 1918 taisteluihin. Laukaus ammuttiin sen aikaiselta Turun kasarmilta, nykyiseltä vanhalta linja-autoasemalta, ja se osui oveen. Kävimme tähystelemässä ja arvailemassa paikkaa, josta luoti oli ehkä ammuttu. Vaikeaa arvailu oli, sillä ampumispaikan ja museon välimaastoon on kasvanut puita ja rakennettu taloja, mm. Eduskuntatalo.  

Sen jälkeen menimme takaisin kotiin Töölöntorin laidalle ja leivoimme uuden porkkanakakun.  

Kuvassa Kansallismuseon ovi. Reikä on alhaaltapäin laskettuna kolmannessa ruudussa aivan ovenkahvan vieressä oikealla puolella. Toisessa kuvassa reikä läheltä. (Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).

Koukussa?

60-luvun lopulla nuorena poikana juutuin seuraamaan Peyton Place -sarjaa. Sitä katsoivat kaikki. Monta vuotta sitä jatkui, mutta viimeiset vaiheet jäivät minulta näkemättä, sillä muutin pois Jyväskylästä eikä minulla enää ollut televisiota.  

Yksi päähenkilöistä oli Allison MacKenzey (Mia Farrow), lukioikäinenh tyttö, jonka ominaisuuksiin kuului kulkea kaupungilla ison kirjanipun kera. Muistan tunteneeni jonkinlaista etäihastusta. Samansorttisia ihastuttavia runotyttöjä löytyi onneksi Jyväskylästäkin.  

Allisonin äiti oli sitten aivan toista maata, mutta sellaisia räpsysilmiä monet aikuiset naiset taisivat Jyväskylässäkin olla. Tyttärissä ja tytärten äideissä oli osaltaan aineksia sukupolvien ristiriitaan (kuvassa Allison ja äiti)  

Peyton Placen vaikutuksesta ymmärsin, että liiallista sitoutumista pitkiin sarjoihin on syytä välttää. Tässä olen melko hyvin onnistunutkin. Takaa-ajettu oli toinen, johon kiinnyin. Siinä lääkäri Richand Kimble jahtasi epätoivoisesti vaimonsa murhaajaa. Kahdelta muulta tohtorilta, Ben Caseylta ja Kildarelta sen sijaan vältyin.  

Taisi olla Hermann Hesse, joka ivasi matalakulttuurista taipumusta venyttää sarjaksi kaikki, mikä menestyy. Hän tarkoitti kirjallisuutta. On ilmiö sielläkin, mutta elokuva ja televisio ovat kyllä venyttämisen mestarit.  

Myöhempinä vuosina Metsolat taitaa olla ainoa pitkä TV-sarja, johon juutuin. Sitä yleisesti pilkattiin junttien jutuksi. Minusta se oli huomattavasti mainettaan parempi, onnistunut ja oivaltava ajankuva aikakautensa Suomesta. Erikoinen yksityiskohta oli, että Kainuun syrjäkylille sijoittunut sarja oli pääosin suomenruotsalaista tekoa (Carl Mesterton).  

Kauniit ja rohkeat jätin väliin. Sitäkin pilkattiin, minä muiden mukana. Kesäasuntoni naapurin isäntä antoi sonnilleen nimeksi Ridge (ääntäminen "Ritke"). Työpaikallani Vuoronvarausvirastossa sarja hahmottui "akkojen" jutuksi. Ainoa tietämäni mies, joka tunnusti katsovansa sarjaa, oli Johannes Virolainen. Luultavasti Kyllikin määräyksestä.  

Nyt minä olen vaarassa uuteen addiktoitumiseen.  

Monta viikkoa on lööpeissä kohkattu Salaiset elämät -sarjan dramaattisesta jaksosta pitkänäperjantaina. Pitihän se katsoa, vaikka sarjaan en ennen ole koskenut.  

Olihan se dramaattinen, itsemurha keskellä parasta lasten katsomisaikaa. Tosin vain jakkaran keikahdus näkyi, kun Seppo potkaisi tyhjää. Tarina jäi pahaan paikkaan. Lopussa Sepon tuttu mies ja Metsolan pankinjohtajanainen aavistivat pahaa ja lähtivät rynnistämään.  

Melkoista silppua ohjelma oli. Mainoksia tuli suunnilleen viiden minuutin välein. Saimme kaupallista informaatiota tekohampaiden kiinnitysliimasta sekä kanavista, joilla esitetään jääkiekkoa. Seassa oli katkelmia, joissa Vares uhkaili naista raha-asioissa.  

Mutta uteliaisuus jäi. Tänään piti katsoa jatko-osa. Näin se koukuttaminen menee. Mutta tähän lopetan. Kaksi kertaa ei vielä ole koukuttuminen. Kolmas kerta olisi.  

Kuinka sattuikaan. Tarinassa oli jotain tuttua: Seppo kuoli pitkänäperjantaina ja heräsi kolmantena päivänä.

Ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Harmillinen takatalvi muutti suunnitelmani. Pitkälle edistynyt kevät oli jo antanut luvan mieliharrastukseni aloittamiseen. Vaeltelen nimittäin mielelläni ympäri kaupunkia ja pysähdyn katselemaan taloja ja paikkoja. Jatkuvasti löytyy uutta kiinnostavaa. 

Nyt siihen tuli äkkiloppu. Jalkakäytävät ovat lumesta liukkaita. Sellaiseen ei tee mieli lähteä. Pitää odotella uutta kevään alkua ja tyytyä odotellessa lueskelemaan Helsingin historiaa. Työn alla on nyt divarista löytämäni "Näin Helsingin kasvavan" (Väinö Tanner 1947).  

Kotikaupunginosaani Töölöä olen aina tarkkaillut erityisen kiinnostuneena. Helsingin Sanomien uusimmassa kuukausiliitteessä oli Ilkka Malmbergin hupaisa artikkeli Töölöstä noin 700 vuotta sitten. Eipä ollut kummoinenkaan paikka tämä Töölöntorin seutu siihen aikaan. (Tässä linkki artikkeliin, vaatinee maksullisen kirjautumisen) 

Nykymuotoisen Töölön rakennushistoriaan ja arkkitehtuuriin sen sijaan löytyy netistä ihan ilmaiseksi hyvää aineistoa. Lisään tähän linkin löytämääni ansiokkaaseen opinnäytetyöhön  - ehkä joku lukijoista on kiinnostunut. Siinä kuvataan Töölön taloja ja kortteleita. Nyt Töölö on jo paljon kummoisempi paikka kuin Malmbergin kuvaama - minäkin olen viihtynyt Töölöntorin nurkalla jo reilusti yli neljännesvuosisadan. Siinä ajassa lähiympäristöni ei ole paljonkaan muuttunut. Liikennejärjestelyt ovat hieman uudistuneet ja torin laidalle ruotsinkielisen koulun yhteyteen on ilmestynyt uusi kulttuurikeskus, Sandels. Ei juuri muuta.  

Kävin asioimassa pääkirjastossa Pasilasa. Siellä pystytettiin näyttelyä, joka uhkasi, että kyllä kaupunki muuttuu, jos sen sallitaan muuttuvan. Ainakin Pasilaa aiotaan muuttaa. Jos muutos toteutuu, se näkynee Töölöntorillekin, sillä ei Pasila kovin kaukana ole, mitä nyt Töölönlahden pohjukan ohi mennään ja siinä se Pasila kohta onkin, kun käännytään vasemmalle. Oheisessa kuvassa läheinen sijainti näkyy - Töölöntori sijaitsee aika lähellä kuvassa näkyvän Stadionin tornin huippua. 

En tiedä, varmaankin olen monen mielestä muutosvastarintainen vanha pieru, joka ei suvaitse maailman muuttumista, mutta tässä kuvassa esitetty suunnitelma ei miellytä minua, ei alkuunkaan. Näitä pilvenpiirtäjiä suunnitellaan nyt joka puolelle Helsinkiä. Meren rannoille rakennettuina ne ovat mielestäni rikollisia suunnitelmia, muuta syvemmälläkään, kuten Pasilassa, ne eivät kuulu Helsingin luonteeseen, vaikka kuinka selitetään, että jokaiselta aikakaudelta kaupunkikuvaan on saatava uusia kerrostumia. Minusta tuollaisessa kerrostumassa haisee raaka bisnes ja arkkitehtuurin hybris. (Havainnekuva: Rakennussuunnitteluvirasto, klikkaamalla suuremmaksi!)