Viideltä saunaan ja kuudelta ...

Työmiehen lauantain aikataulusta lauloi Irwin. Lukiolaisten lauantaista hän ei tietääkseni laulanut. 

Lukiolaisen lauantain kellonajat olivat toisenlaiset jo Irwinin aikaan 1960-luvulla. Saunan osalta aikataulu saattoi päteäkin mutta sen jälkeiset vaiheet eivät. 

Tässä yksi muistikuva. Tarinan kaikkien yksityiskohtien todenperäisyydestä ei ole takeita. Itse en ollut mukana. 

* * * 

Jyväskyläläinen kaveri matkusti kesänviettoon kahden serkkupoikansa luokse läheiseen maalaispitäjään. Siellä pojat onnistuivat hankkimaan lauantaiksi korillisen alaikäisiltä kiellettyjä juomia. Niinpä saunan jälkeen lähdettiin kylänraitille rilluttelemaan, ja vähitellen kesäyön hurmio yltyi sellaisiin desibeleihin, että kirkonkylän raitti raikui. 

Maalaispoliisi on tunnetusti tympeä ja virkaintoinen eikä helposti yhdy nuorison ilonpitoon, vaikka kesäyö olisi kuinka suloinen. Ei auttanut, vaikka pojat olisivat konstaapeleillekin ilojuomaa tarjonneet. Ne kaksi paikkakunnan poikaa onnistuivat kuitenkin jotenkin livahtamaan karkuun mutta tämä Jyväskylästä tullut kaveri vietiin yöksi pahnoille. 

Sekös harmitti. Meni viikko, ja taas pojat onnistuivat hankkimaan lauantaiksi korillisen juomia. Tällä kerralla kuitenkin oltiin viisaampia ja saunan jälkeen mentiin syrjäiselle rannalle. Sinne ei poliisi tullut. 

Aamuyöstä kotimatkalla kuljettiin maalaistalon ohi ja huomattiin, että siellä on kanoja. Jollakin välähti loistoidea. Hiivittiin sisälle kanalaan ja otettiin yksi kana kainaloon ja muutama muna taskuun. 

Kirkonkylän raitilla - siinä poliisiaseman kohdalla! - jyväskyläläinen kaveri sai vielä loistavamman idean. Poliisiaseman ikkunoissa ei ollut valoa ja poliisiauto oli parkkeerattu talon viereen. Serkkupojat jänistivät mutta jyväskyläläinen osoitti kaupunkilaista rohkeutta. Oli koston paikka. Hän hiipi kokeilemaan ja huomasi, että auto ei ollut lukossa. Ei kun kana sisään ja muna penkille ja äkkiä karkuun. 

Aamulla virkavalta saapui hakemaan kuulusteluun. 

Oli käynyt niin, että konstaapeli oli mennyt autoon. Oli käynyt vahinko, jossa likaantui valtion omaisuutta: konstaapelin virkahousut ja virka-auton istuin. Oli myös löytynyt poliisiauton varusteisiin kuulumaton eläin autosta. 

Oli käynyt myös niin, että joku kirkonkylän asukas oli sattunut katsomaan yöllä ulos ikkunasta ja tunnistanut kana kainalossa kulkeneen nuoren miehen seuralaiset. 

Ja taas oli Jyväskylän poika putkassa, vain viikko edellisestä. 

Syksyllä koulun alkaessa saimme me jyväskyläläiset luokkatoverit kuulla tämän tapahtumasarjan moneen kertaan sankarin itsensä kertomana. Se jäi muistiin. Kenelläkään meistä muista ei ollut lähellekään yhtä sankarillista kerrottavaa kesäloman kohokohdista.  

* * *  

Vuosikymmeniä myöhemmin silmääni sattui asiaan väljästi liittyvä lehtikirjoitus. Selailen mielelläni vanhoja lehtiä, joita on kertynyt isot pinot kesäasunnolleni. Vuoden 1955 kesäkuun Viikko-sanomissa oli pääkirjoitus juuri tämän pienen keskisuomalaisen kirkonkylän putkatilanteesta (oheisen tekstin saa klikkaamalla suuremmaksi.)

Ilmankos! Reilu vuosikymmen aikaisemmin pitäjässä ei ollut putkaa ollenkaan, ja siitäkin koitui nuorisolle harmillisia ongelmia, kuten tekstistä ilmenee. Kun puute sittemmin saatiin korjatuksi, pitihän poliisin toki uusi putkansa pitää ahkerassa käytössä, aina kun tilaisuus ilmeni. 

* * *  

Kuinka sitten kävi tälle kanasankarille? Hyvin tietysti. Pienet sakot hän kyllä sai, mutta isä maksoi ne. Myöhempinä vuosinakin hän on ollut paljon tekemisissä eläinten kanssa. Hän on nimittäin tehnyt menestyksekkään uran eläinlääketieteen alalla. Mahdollisista myöhemmistä putkareissuista minulla ei ole tietoa.

Tärkeätä touhua

Blogini lukijoita on useita kymmeniä, parhaimmillaan toista sataa päivässä. Tämän tiedon saan laskurista, joka naksahtaa yhden numeron eteenpäin jokaisesta kävijästä. 

Virkatyökseni kirjoittamiani tekstejä ei lue kukaan. Ei ole tarkoituskaan. Sen toteamiseksi ei ole laskuria, mutta tieto on silti ehdottoman varma. 

Blogia kirjoittelen omaksi ilokseni silloin kun viitsin. Siitä ei makseta mitään. Tosin Google ilmoittaa, että mainoksista voisi saada rahaa. En ole viitsinyt perehtyä.

Virkakirjoittamisesta minulle maksetaan palkkaa, aika hyvää oikeastaan, kuten päälliköille aina.

Aikamoista ilveilyä. Mutta virkatyö on aika usein ilveilyä. Ahkera siinä ilveilyssä pitää kyllä olla. Kirjoitan paljon erilaisia muistioita, selvityksiä, esityksiä, yhteenvetoja, toimintakertomuksia, suunnitelmia, johdantoja, katsauksia, ohjelmia, perusteluja, kannanottoja, arvioita, lausuntoja, artikkeleita, anomuksia, liitteitä, huomautuksia, aloitteita, mielipiteitä, eriäviä mielipiteitä, lähetteitä, tiivistelmiä - joskus jopa päätöksiä. Mutta ei niitä kukaan lue, ne on tarkoitettu pantavaksi mappiin ja mappi viedään arkistoon sitten kun se on täynnä.

Tärkeintä on touhu. 

Touhun pitää olla sen näköistä, että se vaikuttaa tarpeelliselta, hyödylliseltä ja ahkeralta. Toimettomana seisoskelu on pahinta, mihin voi syyllistyä. Sellaista on tämä vallitseva luterilainen työmoraali. 

* * *  

Olen hekotellen lueskellut Minna Lindgrenin kirjaa ”Sivistyksen turha painolasti”. Sieltä löytyy sitaatti, joka havainnollisesti kuvaa tätä touhukkuuden tärkeyttä. Lindgren on löytänyt vanhasta tietosanakirjasta termin ”danaidityö” kuvaamaan turhanpäiväistä touhua. Termi perustuu antiikin taruun Argoksen kuninkaan tyttäristä. 

Lindgren kuvaa tunnistettavasti, kuinka meille opetetaan danaidityön moraali jo koulussa.

”Tällaisen danaidismin mielekkyydestä saimme aavistuksen koulun kotitaloustunneilla. Kun määrärahoja vähennettiin, työryhmiä suurennettiin, ja niin meitä oli kahdeksan tyttöä yhden kasarin äärellä valmistamassa vispipuuroa. Joutilaisuudesta rangaistiin. Joutilaisuuden merkki oli toimeton seisominen.  


-Kello käy, työtä ei näy! huusi opettaja, ja me aloimme heilutella käsiämme, siirrellä esineitä, läpsytellä rättiä, valuttaa vettä, nousta tikapuille, avata kaapinovia ja pyöriä ympyrää näyttääksemme tehokkailta vispipuuron keittäjiltä.” 

* * *  

Kuvassa on ensimmäinen kirjoituskoneeni, joskus 60-luvun alussa äidiltä perimäni amerikkalainen Royal. En käytä sitä enää näiden danaiditöiden kirjoittamiseen. Se on jo päässyt joutilaisuuteen, toisin kuin minä. (Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

Kilpola

Muutama päivä sitten astuin ulos raitiovaunusta Mannerheimintiellä Oopperan pysäkillä. Oli kaksikymmentä pakkasastetta, ja minua ahdisti ajatus kävelymatkasta pysäkiltä kotiini Töölöntorille. Matkahan on useita satoja metrejä, ja vieläpä ylämäkeen. 

Pysäkillä seisoi valtava kansanpaljous. Heti näki, etteivät ihmiset olleet oopperasta tulossa. He olivat tulossa Stadionilta. Tiesin, että siellä oli ollut jääkiekkopeli. 

Pisti mietteliääksi. Ihmiset ovat kummallisia. Minua ei mikään mahti saisi menemään istumaan tuntikausia ulkona Stadionilla kireässä pakkasessa. Mutta minähän olen välillä vähän reppana, kuten teräväkielinen sihteerini neiti B. kerran sanoi, kun en suostunut menemään saunasta avantoon, vaikka hän itse meni.

Olen kyllä käynyt silloin tällöin Stadionilla, mutta aina kesällä. Viimeksi kävin toissa kesänä Suomi - Ruotsi-maaottelussa, kun sain ilmaisen lipun. Enemmän olen käynyt konserteissa, sellaisissa kuin Rolling Stones ja Mestarit.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Stadion pistetään täysremonttiin. Se on pahasti rapistunut, ikään kuin muuttumassa muinaismuistoksi. Voin vahvistaa. Ei rappio vielä kovin selvästi ulospäin näy, mutta sisätilat ovat kaameassa kunnossa. Jopa Museovirasto puoltaa uudistuksia. 

Stadion on mielestäni ulkoapäin Helsingin kauneimpia rakennuksia, ainutlaatuinen kokonaisuus historiallisena muistomerkkinä ja nähtävyytenä. Vähän harmittaa, että asuntoni ikkunat ovat väärään suuntaan niin että ei näy edes tornin huippua, vaikka lähellä asun.

Mutta Stadionin pitäisi olla myös toimiva suurtapahtumien foorumi. Ei kai siitä uusittunakaan talvilämminta tilaa voi tulla, mutta hyvä jos muita parannuksia saadaan aikaan. Olen nähnyt, kuinka onnistuneella tavalla Berliinin vanha Olympiastadion on korjattu nykyaikaiseksi, silti vanhoja arvoja kunnioittaen. Samaan pitäisi täälläkin pyrkiä. Vähän kuitenkin hirvittää, kun muistaa, kuinka monta vanhaa hienoa paikkaa Suomessa on uudistettu pilalle - kaupallisen voitontavoittelun verukkeella.

Otsikon ”Kilpola” on peräisin 1930-luvulla pidetystä kansalaiskilpailusta, jossa yritettiin keksiä suomenkielinen nimi, jolla korvattaisiin vieraskielinen sana. Stadion (stadium) ehdotettiin korvattavaksi tällä sanalla. Ehdotus ei lähtenyt leviämään yleiseen käyttöön, onneksi, kuten ei toinenkaan sana, ”sätiö”, jolla ehdotettiin korvattavaksi olympialaisten tärkein tiedotusväline, ”radio”.

Kuvassa Kilpola viime syksynä, jolloin torni oli pintaremontissa ja siksi telineiden peitossa.