Ei vielä

Joulun alla jouduin kerrankin miettimään. Se oli vaikeaa. Onneksi ei usein tarvitse.

Aiheena oli, jäänkö maaliskuun alusta eläkkeelle. Esimieheni, Vuoronvarausviraston Suuri Päällikkö, oli asettanut päätökseni takarajaksi vuodenvaihteen. Ettei Hän olisi päässyt moittimaan viime tinkaan jättämisestä, ilmoitin päätökseni tekstiviestinä jo jouluaattona puoliltapäivin, noin minuuttia ennen kuin Suomen Turku alkoi julistaa joulurauhaa.

Päätökseni oli, että suostun Päällikön ehdotukseen, jonka mukaan jatkan osapäiväisenä. 

Osapäiväisyys tarkoittaa sitä, että vapaudun kokonaan osastopäällikön tehtävistä mutta hoidan vuoden 2012 loppuun asti sen osan virkatyöstäni, jossa olen sijaisena äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevalle viran vakituiselle haltijalle. Tehtävä sisältää kansainvälisistä kontakteista huolehtiminen, käytännössä kuitenkin vain Euroopan osalta.

Tämä on miellyttävä ratkaisu minulle. Osaan homman, olen aikaisemmin hoitanut tehtävää päätoimisesti vuosikaudet ja minulla on laaja kontaktiverkko. Luovuin aikoinaan tehtävästä siksi, että kyllästyin matkustamiseen.

Nytkin matkoja tulee mutta ei niin paljon kuin ennen. Ehtoni suostumiselle oli, että saan edelleen täyden sihteeripalvelun. Niinpä yhteistyöni neiti B:n kanssa jatkuu.

Ratkaiseva seikka päätökselleni oli se, että voin hoitaa merkittävän osan työstä itse valitsemassani paikassa. Minun ei tarvitse päivittäin mennä toimistolle, minun ei tarvitse olla edes Helsingissä. Suuri osa työstä hoituu sähköisesti. Voin entistä vapaammin viettää pitkän kesän kesäkodissani Pirkanmaalla.

Yksi optio päätökseen liittyy. Hoitovapaalla oleva viran vakituinen haltija kertoi minulle, että hänellä on harkinnassa yksityisiä toimenpiteitä, jotka toteutuessaan johtavat uuteen äitiyslomaan. Jos niin käy, sitten edessäni on taas miettimistä.

* * * 

Eläkkeelle ryhtymien toisaalta kiehtoo, toisaalta epäilyttää. Kun omakohtainen kokemus puuttuu, kun en itse ole koskaan jäänyt eläkkeelle, olen tarkkaillut muita, kokeneempia. Yksi eläkkeelle jäänyt tuttavani sairastui ja kuoli puolen vuoden kuluttua. Toinen ryhtyi pelaamaan golfia ja voi ilmeisen hyvin. Kolmas näyttää ruvenneen ryyppäämään ja hän se aivan poikkeuksellisen hyvin voikin. Neljäs muutti Espanjaan eikä hänestä kuulu mitään.

Tähän vielä aiheeseen liittyen muodikas loppukevennys: 

"Minä odotan innolla eläkeikää. En muussa mielessä, mutta siinä mielessä, että silloin pääsen tappelemaan. Minä nimittäin inhosin pannulappujen virkkaamista jo kouluaikana. Ja kun tulee eläkeikään, ne todennäköisesti yrittävät survoa linja-autoon ja viedä jonnekin terapiaan virkkaamaan pannulappuja tai tekemään kävyistä tonttuja tai pelaamaan polttopalloa yhdessä muiden vastahankaisten pirujen kanssa. Mutta minähän en vapaaehtoisesti lähde. Silloinkin kun olisi aikaa lueskella ja olla vain...


Niin silloinkaan ei saisi sitä tehdä, vaan pitäisi vanhana nöyrtyä ja ruveta sosiaaliseksi ja tanssia tiputanssia terapiassa ja kiskoa päälleen sukkahousut ja balettihame ja mennä leikkitädin opastuksella selkä kyyryssä joutsenlampea. …Minä kyllä puren, jos yrittävätkin tulla motivoimaan ja aktivoimaan...”
(Markus Kajo: Kettusen kootut 1996)

Sillä uudella tavalla

Vuoronvarausviraston henkilökuntakokouksessa teimme kerrankin viisaan päätöksen. Päätimme yksimielisesti luopua vanhasta joulunaluskäytännöstämme, joka kantaa epävirallista nimeä ”VHS-touhu”.

Tämä päätös olisi ollut viisasta tehdä jo vuosia sitten, sillä VHS-touhu on paitsi hyödytöntä, myös kallista ja aikaa vievää.

Mitään asiaa tässä maailmassa ei kuitenkaan pidä lopettaa kokonaan ilman että sen tilalle tulee jotakin muuta. Näin tälläkin kerralla tapahtui, ja se oli päätöksemme viisain osa. Tilalle tulee yhtä yksimielisellä päätöksellä asia, jolle emme onnistuneet päättämään mitään osuvaa nimeä. Ehdotettiin ensin nimeä VHH-touhu, sitten HMK-touhu, sitten KSHP-touhu jne., mutta mikään näistä ei tuntunut hyvältä, ei lyhenne eikä varsinkaan lyhenteeseen liittyvä vähättelevä sana ”touhu”. Niinpä uusi käytäntömme jäi nimettömäksi. Kaikki kuitenkin tietävät, mitä tarkoitetaan, kun sanomme menettelevämme ”sillä uudella tavalla”.

Arvaan, että blogin lukija on nyt ymmällään. Mikä VHS-touhu? Onko virastossamme muka vielä käytössä vanhentunut videotalletussysteemi? 

Ei, siitä ei ole kysymys. Meillä, kuten varmaan Suomen työpaikoilla laajastikin, on tähän asti ollut joulun aluspäivinä käytäntönä jaella toisillemme säkkikaupalla viinipulloja, hyasintteja ja suklaa-askeja. VHS. Se on loppu nyt. Käytämme rahamme hyödyllisemmin. Suosittelen muillekin.

Mitä tulee tilalle? Arvoisa lukija voi katsoa tänne  saadakseen vastauksen. (Kannattaa selailla vaihtoehtoja - niistä löytyy vaikka mitä. Sieltä vaihtoehtojen alkukirjaimista tulivat nuo huonot lyhenneyritykset).

* * * 

Olen torstaina lähdössä joulunviettoon Belgiaan. Sää siellä on kuulemma yhtä miellyttävä kuin Helsingissäkin. Töölöntorin blogi jää nyt tauolle. Kiitän kaikkia lukijoita ja erityisesti kiitän niitä lukijoita, jotka ovat viitsineet antaa palautetta sepustuksistani. 

Uudessa Kielikello-lehdessä, jonka posti toi tänään, on palautteisiin liittyvä kiinnostava uutinen. Helsingin kirjamessuilla oli nimittäin Kielitoimiston järjestämä yleisökilpailu. Siinä vastaajia pyydettiin täydentämään lause ”Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin - - - .

Kilpailuun piti siis keksiä vertaus. Kielikuvat, vertaus yhtenä niistä, ovat kirjoittajalle hankala haaste. Tulee helposti latteuksia tai kuluneita fraaseja. Minäkin huomasin kyllä kilpailun ja mietin hetken, mutta en keksinyt tungoksessa mitään riittävän omaperäistä. Nyt raati on julkaissut kilpailun tulokset. Tässä neljä parasta:

1. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin Särkänniemi ilman ranneketta.
2. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin pallo, joka ei pomppaa.
3. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin puolukkahillossa purjehtisi.
4. Kirjoittaminen ilman palautetta on kuin aamu ilman kahvia.

Kelpo ideoita kaikki. Minun suosikkini olisi kakkonen. Juuri siltä tuntuu, jos kommentteja ei tule ollenkaan. Mutta sellaisia kertoja ei ole ollut usein. Siitä kiitän lukijoita. Samalla myönnän itse olevani kovin huono kommenttien antaja. Luen paljon hienoja kirjoituksia mutta kovin harvoin ehdin / jaksan / jne seli-seli -syistä niitä kommentoida.

Kun olen palannut Belgiasta, nousen uuninpankolle, vedän karvat korville ja ryhdyn talviunille. Herään sitten kevätauringon myötä.

Hyvää joulua ja juhlakautta.

Ääniä menneisyydestä

Tämän aamun Hufvudstadsbladetista löysin kiinnostavan jutun. Jotenkin olen kyllä tiennyt, että on olemassa tekniikka, jolla vanhojen C-kasettien tallennuksia voi siirtää digitaaliseen muotoon, mutta en ole tiennyt, miten se käytännössä tapahtuisi. Nyt lehdessä kirrottiin, että siihen tarkoitukseen on vehkeet Kymppikirjastossa.

Siis Kymppikirjastossa! Voiko paremmin sattua. Helsinkiä huonosti tunteville kerron, että kyseinen kirjasto sijaitsee aivan rautatieaseman vieressä vanhassa Postitalossa, Elielinaukion puolella, toisessa kerroksessa. Siellä minulla on tapana piipahtaa harva se päivä kävellessäni työmatkaani Kruununhaasta Töölöntorille.

Minulla on C-kasetteja vaikka kuinka paljon. Olen säilönyt niitä laatikkokaupalla kesäkotini aitanparvelle. Pääasiassa ne sisältävät musiikkia, sekä itse radiosta nauhoitettua että ostokasetteja. Niiden digisiirrosta ei niin ole väliä, mutta lisäksi minulla on henkilökohtaiseen elämään liittyviä tallennuksia, joita voi nyt pitää suoranaisina aarteina. Miltä tuntuisikaan päästä kuulemaan vuosikymmenien takaisia tallennuksia joulunvietoista, lasten, vanhempien ja isovanhempien ääniä. On myös äänityksiä radio-ohjelmista, joissa itsekin olin äänessä. On myös yksityisiä keskusteluja ja haastatteluja, joissa suvun vanhimmat muistelevat elämänsä vaiheita. Nämä arvokkaimmat kasetit eivät tietenkään ole tavallisten iskelmäkasettien joukossa kesäkodin aitassa vaan kaupunkikotini laatikossa.

* * * 

Sattumalta törmäsin äskettäin vanhaan tuttuun ääneen, joka on jo turvallisesti digitaalisessa tallennuksessa Ylen arkistossa. Ääni kuuluu kirjailija Frans Emil Sillanpäälle. 

Kuulun siihen ikäpolveen, joka ehti lapsena kuulla radiosta muutamia Sillanpään viimeisiä ”Joulusaarnoja”. Ne jäivät muistiin. Ne olivat kansallinen perinne aikana ennen televisiota.

”Taata” Sillanpään saarna oli radion jouluaaton rituaali 1945 - 1963. Hän oli aikansa kunnioitettu merkkimies, Nobelin voittanut kirjailija, jota kansalaiset hiljentyivät radioidensa ääreen kuuntelemaan. Toisaalta hän oli hieman outo ja originelli vanhus. Kuvia hänestä oli nähty lehdissä: pitkä pörröinen harmaa parta kuin joulupukilla, kalotti päässä, pukeutunut kummalliseen kaapuun. Ääni jäi minulle erityisesti mieleen: nariseva vanhan miehen ääni, juhlallinen nuotti.

Saarnojen aiheet veivät muinaisiin nostalgisiin muistoihin lapsuusvuosista Hämeenkyrön kotimökissä. Muistoissa oli persoonallista voimaa, niistä aisti menneisyyden elämänkokemusta. Niissä oli alkuvoimaista suomalaisuutta, joka maistui muinaisuudelta jo 50-luvun lopun lapselle. Vielä muinaisemmalta 2000-luvun ihmiselle.

Kuunnelkaapa näyte, tästä.

Kuvassa Sillanpään muistolaatta Fredrikinkadulta Helsingistä (klikkaamalla suuremmaksi).