Lapsuuden runoja

Yksi Dessun ikiaikaisia päähänpinttymiä on juosta kirjallisuuteen liittyvien tapahtumien ja paikkojen perässä. Niin tänäkin kesänä.

Runebergiin liittyvästä harmillisesta takaiskusta  kirjoitin jo. Muita tänä kesänä etsittyjä ja löydettyjä ovat mm. Volter Kilpi, F. E. Sillanpää ja Olavi Paavolainen. Yksi sen sijaan osui eteen etsimättä, aivan sattumalta.

Eräänä loppukesän kauniina päivänä Dessu ajeli autollaan kesäkotiaan kohti Keski-Suomen ja pohjoisen Pirkanmaan syrjäisiä teitä. Dessu etsiytyy mielellään pienille sivuteille jos näin voi välttää ajamasta valtateitä, jotka ovat tuhanteen kertaan tuttuja. Matka kulki Jyväskylästä kohti Längelmäkeä Kuoreveden kautta. Poikkesin katsomaan kaunista kyläkirkkoa. Se sijaitsee syrjäisessä niemennokassa järvimaiseman keskellä.

Pihassa oli väkeä enemmän kuin voisi olettaa niin syrjäisessä paikassa. Eikä mitään teininuorisoa luuhaamassa vaan varttuneessa iässä olevia, enimmäkseen naisia, pyhäpuvuissa. Olivat selvästi ryhmä, ei mikään hajanainen porukka.

Mikähän siellä oli menossa? Piti käydä ottamassa selvää. Selvisi, että oli alkamassa Immi Hellén -seuran järjestämä kesäjuhla runoilijan syntymän juhlavuonna.

Nyt moni taitaa kysyä, kuka kumma on Immi Hellén.

Nuoremmalle sukupolvelle varmaankin vieraampi mutta Dessun ikäisille hyvinkin tuttu runoilija kansakoulun lukukirjoista ja laulukirjoista. Sen koommin en ole kuitenkaan tainnut Immin runojen pariin hakeutua. Ne ovat jotenkin niin mennyttä maailmaa.

Immi Hellén (1861 - 1937) oli Kuoreveden kirkon kanttorin tytär. Siksi juhla järjestettiin täällä. Immin runot muistuvat mieleen herttaisina lastenvärssyinä, sellaisina, joissa vielä oli voimissaan suomalainen maalaisidylli. Kansakoulun kirjoissa niitä kuvittivat usein Rudolf Koivu ja Raul Roine. Runoissa oli ihanteellisuutta, opettavaisuutta, tervettä elämää, luonnon ihanuutta, uskonnollisuutta, isänmaanrakkautta, vanhanaikaisuutta. Samalla niissä on kuitenkin usein vastaaansanomatonta lystikkyyttä, varsinkin eläimiin liittyen.

Tässä muutamia runonalkuja tutuimmasta päästä.

Kas, kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla
Katsoppas kummaa, virkkoi Miiri, tuopa on oikein lystikäs hiiri
Kello löi jo viisi, lapset herätkää
Koivun oksaan korkealle teki peippo pesän
Hyvää huomenta punahilkka, miltäs se maistuu kahvitilkka
Peltohiiri silkkiturkit yllä oli uutterasti kävelyllä

Muistan alakansakoulussa joutuneeni lukemaan näitä ulkoa. ”Katsopas kummaa" -runon olen myös esittänyt lausuntanumerona koulun ”Henkisissä kilpailuissa” ja voittaneeni sillä kunniakirjan, jossa kehuttiin "ilmeikkäästä" lausuntaesityksestä. Kunniakirja on vieläkin tallella, joskaan ei enää seinälle ripustettuna. Jyväskylässä lapsuudenkodissani se oli pitkään kehystettynä seinällä..


Tässä nettiosoite  , josta kiinnostunut lukija löytää suuren määrän Immin runotekstejä. Jos kaipaatte nostalgiamatkaa menneisyyteen, lukekaa!

(Valokuvissa Kuoreveden kirkko ja kirkon lähellä oleva Imminpolku)

Muu maa mustikka

Dessu luki HS elokuun kuukausiliitteestä Ilkka Malmbergin pitkän jutun thaimaalaisista marjankerääjistä Suomen pohjoisissa metsissä. Tunsin kauhunväristyksiä monessakin kohdassa, mutta yksi kohta oli erityisen omakohtainen.

Jutussa kerrottiin, kuinka valtavan määrän marjoja thaimaalainen joutuu keräämään kustantaakseen matkansa ja oleskelunsa. Nyt olen unohtanut täsmällisen määrän eikä lehteä enää löydy, mutta valtava oli se marjamäärä, satoja litroja. Sellaisen määrän keräämiseen menee puoli kesää, vasta sen jälkeen kerääjä alkaa saada ansiota itselleen kotimaahan vietäväksi. Nämä raukat keräävät marjoja varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ilman vapaapäiviä. Joku marjaparoni sitten ostaa marjat halpaan hintaan.

Omakohtaisuus tulee siitä, että tänä kesänä Dessu itsekin kävi marjametsässä, joten tuoretta kokemusta on. Tiedän mistä puhun.

Menin siis astia kädessä ja maalikaupasta ilmaiseksi saatu lippalakki päässä ja saappaat jalassa kesäkotini lähellä olevaan mäenrinteeseen. Siellä kasvoi mustikoita. Keräsin kuppini täyteen. Olisikohan ollut litran verran, ainakin melkein.

Täytyy suoraan myöntää, että ehdin katua ryhtymystäni moiseen urakkaan. Kerääminen ei minulta luonnistu, ei ole koskaan luonnistunut. Asento on sietämätön, selkä kipeytyy, marjat karkaavat hyppysistä, hyttyset ja paarmat kiusaavat. Työ on silkkaa kidutusta. Minusta ei olisi siihen, mitä thaimaalaiset ovat tulleet tekemään.

Marjametsään lähtemiseni perustui siihen, että minulle oli tulossa muutama eteläeurooppalainen vieras. Olin päättänyt leipoa tarjoiluksi mustikkapiirakkaa. Marjat riittivät kahteen piirakkaan. Hyvää tuli, kovasti kehuivat.

Keittiöhommissa kyllä pärjään ja viihdyn. Kesäkodissani on kuitenkin vakiintunut käytäntö, että vieraitteni ruokahuollosta huolehtimaan pyydän mainiot naapurini Airin & Tarmon, jotka ovat kylän vakituisia asukkaita, eivät kesäasukkaita kuten minä. Tarmo pyydystää kalat Längelmävedestä ja Airi tekee niistä kalakeiton, kunnon soppatykillisen. Sen maku on taivaallinen, ei ole vielä käynyt vierasta, joka ei olisi innostunut. Resepti on kuitenkin salainen.
* * * 
Vaikka Dessu ei viitsi / jaksa kerätä marjoja, hän syö niitä mielellään, erityisesti mustikoita. Siksi hän vaipui outoihin mietteisiin mennessään ostoksille helsinkiläiseen S-ketjun kauppaan ja havaitessaan, että pakastealtaan mustikat oli tuotu Puolasta.

Näinkö se menee? Ovatko kaikki suomalaiset Dessun kaltaisia eivätkä kerää. Thaimaalaisten keräämät marjat myydään Japaniin ja niinpä suomalaiset saavat vitamiininsa Puolasta. Tämä on sitä globalisaatiota hehkeimmillään.

* * *
Puutarhatuolissa suuren terijoensalavan alla hellepäiviä loikoillessaan Dessu tuli miettineeksi, että hän on luonnon tarkkailussaan vähän kuin Goethe. Suuri salaneuvos käytti metodistaan nimitystä ´Apercu`. Se tarkoittaa luonnon ilmiöiden havaitsemistapahtumaa kaikilla aisteilla ja siten niiden eläytyvää ymmärtämistä.

Juuri niinhän minä tein tarkkaillessani lepotuoliltani heinänkorren kasvamista.

Vähäpätöisellä asialla

Juuri kun Dessu kääntyi Snellmaninkadulta Senaatintorille, alkoi sataa. Ei mikään pieni ripsottelu vaan kunnon ryöppy. Eikä minulla tietenkään ollut laukussa sateenvarjoa - aamulla töihin lähtiessä oli näyttänyt poutaiselta.

Mitä mies tekee tällaisella hädän hetkellä? 

Dessu arvioi pikaisesti nopeimman reitin suojaan. Tuomiokirkon portaat ovat liian pitkät ja jyrkät. Ei sinne. Tuskinpa kirkko on edes auki. Sitä paitsi suojelun hakeminen kirkosta näin maalliseen hätään taitaisi olla väärinkäyttöä, kun en edes kuulu kirkkoon enkä siis maksa veroa.

Lähin rakennus olisi vasemmalla takanani. Valtioneuvoston palatsi. Mutta siellä on taatusti vastassa vartija ja tiukka turvatarkastus. Käännyttäisivät minut takaisin sateeseen. Pitäisi olla etukäteen sovittu aika tapaamiseen ministerin kanssa. Ei onnistu, epäilisivät vielä terroristiksi kun olen tällainen partainen rantarosvon näköinen.

Entä paluu takaisin työpaikalle Vuoronvarausvirastoon? Sinne kestäisi ehkä neljä minuuttia, korkeintaan viisi. Se on liikaa. Korttelin päässä takanani olisi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjasto. Tuttu paikka, siellä istuin paljon opiskeluvuosina. Mutta nyt sekin on liian kaukana, ainakin kaksi tai kolme minuuttia. Molemmissa vaihtoehdoissa ehtisin kastua liikaa.

Samoin liian kaukana on torin alalaidalla oleva Kiseleffin basaari. Kastuisin läpimäräksi laukatessani torin yli.

Suoraan edessä on yliopiston vanhan puolen pääovelle johtava portaikko. Sinne! Hyvin tuttu paikka, olen siellä istunut varmaan tuhat tuntia luennoilla ja seminaareissa.

Keisarin patsaan kohdalla huomaan kiirehtimisen tarpeettomaksi, sillä olen jo läpimärkä. Eivät vaatteet tästä märemmiksi voi tulla. Minne kiiruhdat, matkamies maan? Voin siis yhtä hyvin pysähtyä näppäämään kuvan tästä suomalaisen sivistyshistorian ehkä tärkeimmästä portaikosta. Ketkä kaikki kansakunnan suurmiehet ja -naiset ovatkaan tästä ovesta astuneet oppia ja sivistystä hankkimaan. Ehkä moni heistäkin sateesta märkinä.

Tästä ovesta on sukupolvien ajan astuttu juhlasaliin nauttimaan säveltaiteesta tai kuulemaan korkeatasoisia ja arvokkaita esitelmiä. Siitä on astuttu saliin noutamaan akateemisia tutkintotodistuksia ja siitä on astuttu ulos tuoreina maistereina tai tohtoreina.

Näin arvokkaalle paikalle minä olen nyt rientämässä näin vähäpätöisessä asiassa.

Mieleen nousee myös tähän portaikkoon liittyvä runo.

Väinö Kirstinän runo Rector Magnificus (Puhetta - 1963) on ensimmäisiä suomalaisia kuvarunoja. Se liittyy täsmälleen tähän portaikkoon.

Runossa Helsingin yliopiston roomalaisen kirjallisuuden professori Edwin Linkomies (1894 - 1963), ´kunnianarvoisa rehtori´, astuu alas yliopiston portaita Senaatintorille ja käy läheisellä Kauppatorilla ostamassa suuren hauen ja palaa sitten takaisin ja nousee lopuksi yliopiston portaita ylös.

Runo on paitsi teksti, myös kuva. Siinä näkyvät yliopiston laskeutuvat portaat, Tuomiokirkon yhdeksää näyttävä kello, rehtorin ylväs hahmo, ryhdikkäät ja suorat askeleet, hauen leukaluiden irvistys ja lopussa yliopiston nousevat portaat.


Kuvissa, jotka saa klikkaamalla suuremmiksi, 1) Yliopiston portaat 2) Väinö Kirstinän runo ja 3) Edwin Linkomiehen hautamuistomerkki Hietaniemen hautausmaalla.