Karnevaali

[jatkoa eiliseltä ]


Eilisen tekstin perusteella lukija sai käsityksen, että Dessu ei ole jääkiekkomiehiä, kun ei katsonut televisiosta kultamitaliottelua vaan lähti kaupungille kuljeskelemaan ja ihasteli vielä kaupungilla vallinnutta poikkeuksellista hiljaisuutta.

Käsitys on oikean suuntainen mutta ei kokonaan oikea.

Dessu ei nimittäin istunut Elitessä pitkään vaan lähti kotiinsa, jossa tallentava digiboksi oli toiminnassa. Ehdin näkemään livenä kolmannen erän melkein alusta, eli kaiken tarpeellisen. Näin viisi maalia suorana lähetyksenä.

Ihastelemani kaupungin hiljaisuus loppui noin viisi sekuntia ottelun päättymisen jälkeen. Tuntui kuin sota olisi syttynyt Töölöntorillakin, kun kansa ryntäsi ulos. Itse en rynnännyt.

Minulla on aika ongelmallinen suhde jääkiekkoon. Olen yhden ainoan kerran vuosia sitten ollut jäähallin katsomossa, kun sain kaverilta pääsylipun. Se oli epämiellyttävä kokemus. Jäällä tapeltiin verissä päin ja juopunut katsomo käyttäytyi siivottomasti. 

Televisiosta olen kyllä seurannut isojen kisojen tärkeimmät ottelut, en muita. Myönnän, että se on parhaimmillaan ollut hyvää viihdettä, mutta häiritsevä tekijä on ollut tolkuton kaupallisuus. Miljonäärit siellä pelaavat päällystettyinä mainoksilla. Ei ihan formula-ajojen tasoa mutta sinne päin.

Minussa taitaa olla vielä sen verran romantikkoa jäljellä, että toivoisin paroni de Coubertin olympiaihanteiden toteutuvan edes pieneltä osin. Siksi katselen mieluummin vaikkapa yleisurheilua, hiihtoa ja pesäpalloa, vaikka eivät nekään ihanteita enää täytä. Uusimpana mielilajinani mainitsen taitoluistelun. Kiira Korven ja Laura Lepistön esiintymisasuissa ei ole näkynyt mainoksia.

Jotain myönteistä jääkiekolle näyttää kuitenkin nyt tapahtuneen. Näissä kisoissa Suomen joukkue ei antanut enää yhtä miljonääriammattilasta vaikutelmaa kuin aikaisemmin. Nyt näkyi ripaus leikkimieltä ja aitoa nuoruuden innostusta. Lupaavaa!

Maanantai-iltana palasin työstä niihin aikoihin kun kauppatorilla oli kansanjuhla käynnissä. Pakko oli käydä kurkistamassa. En päässyt lähellekään, en edes näköyhteyteen esiintymislavalle. Mutta yleisömeren laidallakin kohtasin taas sitä samaa ilmiötä, joka muinoin jäähallin katsomossa aiheutti minulle allergiaa. Oltiin niin äijää, niin äijää. Oli huutoa ja uhoa, oli saatanaa ja vittua, oli puolialastomia sarvikypäräisiä ihmisiä, myös naisia. Ja siniristilippu jokaisella.

En ollenkaan väitä, että tämä on koko kuva juhlaväestä, mutta tämäKIN on osa sitä, aika iso osa.

Suomalainen karnevaali on vaikea asia. Kovin usein siitä puuttuu kepeys. Kovin usein siinä on kipeä uho, isottelu, joka helposti kääntyy rumaksi. Uusi vuosi ja vappu toistuvat samanlaisina, taiteiden yö on osittain muuttunut tyylikkäämmäksi.

Suomalaiskansallisen sielunlaadun väitetään olevan geeneissä. Maanantaiaamuna pysähdyin hetkeksi Töölöntorin laidalle katsomaan suomenruotsalaisia nuoria. Kotini vieressä on heidän koulunsa - yläaste ja lukio. Yleensä he näyttäytyvät hillittyinä ja hyvin käyttäytyvinä. Maailmanmestaruuden jälkeisenä aamuna hekin kohtasivat toisiaan koulun edessä suomalaisin geenein. Voiton tuottama ilo ilmaistiin karjahduksin, örähdyksin ja kirouksin. Eikä kielenä ollut ruotsi. (Asiaa tuntemattomille lukijoille muistutan, että suomenruotsalaiset kannustavat Suomea, eivät Ruotsia, vaikka ruotsia puhuvatkin. Tämä on fakta!).

Vahva on urheilun ilo!

Kuvassa tienviitta kesäkotini suunnalta. Oikein hyvä nimi, sopii minuun.

Hiljaisuus ympärilläni

Dessu vietti viikon kesäkodissaan Längelmäveden rannalla. Lomaa se ei ollut vaan työtä - rankkaakin työtä, sillä kirjoittamalla nyt mahdollisimman valmiiksi erilaiset tilauksessa olevat tekstit ansaitsen itselleni lisää vapaapäiviä kesäkuukausiksi.

Valmista ja melkein valmista tulikin. Olen tyytyväinen suoritukseeni. Motivaatio ylityöhön on vahva, kun siitä koituva hyöty on näin suora. Samalla tavalla olen ansainnut vapaat kesäkuukaudet jo toistakymmentä vuotta, joten kokemusta on. Muutaman päivän kuluttua tarkoitus on mennä jatkamaan ylityöurakkaa.

Työtilani maalla on vanha saunakamari. Siinä on pieni sininen pöytä. Sillä pöydällä ja tuolilla olen kirjoittanut paljon, aina opiskeluaikojeni gradusta alkaen. Vieressä on vanha heteka, sekin siniseksi maalattu. Siihen voi heittäytyä pitkäkseen inspiraatiota etsimään. Oven takana on sauna. Löylyyn poikkeaminen on myös oivallinen inspiraation tuottaja. Paras on kuitenkin istuskelu laiturin penkillä laineita katsellen ja lintuja kuunnellen.

Tähän aikaan vuodesta lintujen laulua riittää. Olen aika huono tunnistamaan lajeja äänestä, mutta väliäkö sillä. Täyden hiljaisuuden katkaiseva linnunlaulu on luonnon tarjoamista nautinnoista suurimpia.

Saunakamarini pienestä ikkunasta avautuu näkymä pellolle. Siinä kasvatetaan kauraa. Vielä ei oraita näy, on vain kumpuileva, niskavuorelainen maisema, Hämeessä kun ollaan. Sellaista maisemaa on hyvä tuijottaa ajatuksissaan. Se on parempi kuin kaupunkimaisemani, joka avautuu Töölöntorille.

Ajoin kaupunkiin sunnuntaina alkuillasta. Myöhemmin lähdin käymään työpaikallani Kruununhaassa. Kotiin päin kävellessäni kaupungin tunnelma oli ihmeellinen. Kaupunki oli nimittäin tyhjä. Senaatintorilla oli muutama turisti, varmaankin japanilaisia, valokuvaamassa kirkkoa. Muuten ei ketään. Aleksanterinkatu oli tyhjä. Kolmen sedän patsaan aukio oli tyhjä. Mannerheimintiellä sentään meni raitiovaunu ja muutama auto.

Jokainen suomalainen olisi osannut sanoa syyn, miksi kaupunki oli tyhjä sunnuntaina 15. toukokuuta illalla kymmenen paikkeilla. Japanilaiset turistit tuskin tiesivät - taisivat saada kiistattoman vahvistuksen ennakkokäsitykselleen eksoottisesta maasta ja sen omalaatuisesta kansasta.

Yritin Forumin kohdalla tarkkailla lintuja. Sen katolla nimittäin pesii kolme huuhkajanpoikasta. Niistä on kirjoitettu lehdissä paljon. En kuitenkaan saanut havaintoa. Ne ovat jo lentokykyisiä. 

Töölöntoria lähestyessäni poikkesin kantaravintolaani Eliteen. Sielläkin oli epätavallisen hiljaista, vaikka se ei mikään melupaikka olekaan. Syyhiljaisuuteen oli varmaankin se, että Elitessä ei ole jättikokoista screeniä.

Ihanan hiljaista kaikkialla, maalla ja kaupungissa.
[jatkuu]

Kesäkauden aloitus

Äitienpäivän käytin pakkaamiseen. On aika muuttaa maalle, sillä lämmintä luvataan. Kesäkoti pohjoisella Pirkanmaalla odottaa.

Vielä ei ole lomalle siirtymisen aika. Nyt on etätyöhön siirtymisen aika. Siinä työni joustaa. Ei ole väliä, missä mies fyysisesti sijaitsee, kunhan hän hengentuotteillaan toimii virkansa odotusten suuntaisesti eli tuottaa tekstiä. Tekstilajin nimi on muistio eli promemoria.

Huomenna maanantaina siis ajan täyteen pakatulla Toyota Yariksellani kolmostitetä pohjoiseen. Lounaalla poikkean varmaankin Pirkanhovissa tai vaihtoehtoisesti Aapiskukossa, jos satun saamaan impulssin poistua tylsältä moottoritieltä ja ajan Pälkäneen kautta.

Lämmintä on luvassa, mutta harmikseni en voi istua auringossa ihanassa lepotuolissani, sillä jouduin antibioottikuurille kuukauden kestäneen yskän vuoksi. Lääkäri sanoi, että kestoyskää on liikkeellä. Kuurin aikana ei saa altistua auringonvalolle. Harmi, siinä tuntisi kesän alkaneen. Symbolinen aloitusrituaali on tehtävä, mutta varovasti, vain muutaman minuutin pituisena.

Jos sää pysyy hyvänä, voin viipyä Längelmäveden rannalla viikon verran, ylikin. Jos ei pysy, palaan Töölöntorille. Kaikki on avointa - elämä on hyvällä mallilla kun ei etukäteen tiedä, teenkö noin tai näin vai ehkä ihan toisin.

Maalla periaatteisiini kuuluu, että en käytä aikaani sellaisiin sivistyneen maailman kotkotuksiin kuin blogin kirjoitteluun. Saatan lipsua sen verran periaatteestani, että lueskelen muiden kirjoituksia.

Piti tunnelman tavoittamiseksi kaivaa arkistosta esiin teksti, jonka kirjoitin syksyllä  lopettaessani edellisen laidunkauden. Se oli täynnä harmoniaa. Kunpa sellaisen tavoittaisi taas alkavanakin kautena.

Kuvassa Helsingin kevättä. Muualla asuvat eivät taida uskoa, että valkovuokkojakin on kivikaupungissa. On niiitä, kuvauspaikasta on pari kolme kilometriä ydinkeskustaan, rautatieasemalle. Keskuspuisto on täynnä tällaista. Längelmäveden rannoilla on sinivuokkoakin. Ja minun yrttimaallani kasvaa vaikka mitä eksoottisia lajeja.