Iloisia tyttöjä

Dessu matkusti metrolla Kampista Herttoniemeen. 

Menin istumaan vaunun päätypenkille. Vastapäätä istui kaksi teinityttöä, ehkä suunnilleen 13-vuotiaita. Heille tuli yhtäkkinen naurupurskahdus heti kun Dessu oli istahtanut. 

Hämmentyy sellaisesta itsetuntoinenkin mies. Onko minussa jotain hassua? Piti sipaista poskea ja leukaa, että kiikkuuko parrassa jotakin, vaikkapa spagettia, jota juuri olin syönyt. Piti vilkaista vaatteita, että olenko ehkä lähtenyt pyjamassa liikkeelle. Piti vaivihkaa kokeilla, onko vetoketju kiinni. Kengätkin näyttivät olevan jalassa, en siis ollut lähtenyt paljain jaloin tai sukkasillaan liikenteeseen. Naurunkikatus jatkui.

En löytänyt itsessäni vikaa, mutta kieltämättä tällainen Dessu saattaa sen ikäisen neidin silmin olla hieman originelli ilmestys. Kiherrys ja purskahdukset jatkuivat. Tuli ilmeisiä pidättely-yrityksiä, mutta sitten jommaltakummalta purskahti taas ja kikatus jatkui entistä hillittömämpänä. Hakaniemen kohdalla se näytti jo hysteeriseltä. Neidit olivat pudota penkiltä ja kiemurtelivat kiinni toisissaan. Pidättely oli jo mahdotonta. Sörnäisten asemalla he yhtäkkiä rynnistivät ulos junasta. Ei se varmaankaan heidän määräasemansa ollut, oli vaan yksinkertaisesti pakko päästä siitä pois.

Jälkikuvana tuli muistuma kouluvuosilta. Luokassa tapahtui samankaltaista. Oli muutama tirskutyttö, joilta tilanne luisui hallinnasta. Yleensä vielä hyvin kiusallisella hetkellä, äkäisen opettajan tunnilla. Kerran niin tapahtui kesken aamuhartauden. Seisoimme riveissä juhlasalissa ja uskonnonopettaja saarnasi ja silloin se alkoi. Kuului äärimmilleen pidätelty purskahdus ja siitä käynnistyvä hallitsematon naurunkäkätys, joka tarttui vierellä seisoviin, ja heti oli arvokkaaksi tarkoitettu tilaisuus pilalla. Luokanvalvoja sai hepulin ja määräsi melkein koko luokan jälki-istuntoon. Kuten arvata saattaa, jälki-istunto meni pilalle täsmälleen samasta syystä. Jälki-istunnon valvoja osasi kuitenkin reagoida viisaasti: hän vaihtoi istumaan koko joukon taakse, näkymättömiin, eikä puuttunut mitenkään. Joku vähemmän viisas pedagogi olisi määrännyt lisää jälki-istontoja.

Eräs Dessun tuttavatar on kertonut joutuneensa noloihin tilanteisiin tirskutaipumuksensa kanssa. Hän oli nuorena kuulunut Radion Nuorisokuoroon. Kerran hän oli toisen tytön kanssa saanut tirskukohtauksen kesken harjoituksen. Kuoron johtajana oli Heinz Hofmann, jota kuulemma pidettiin tiukkana ja ilmeisesti pelottavanakin miehenä. Häiriöstä syntyi melkoinen meteli, mutta lopulta johtaja oli voipuneena joutunut luovuttamaan.

Maailmassa on siis teinityttöjen hallitsemia ilmiöitä, joille mikään maallinen mahti tai auktoriteetti ei mahda mitään, ei Hofmann, ei pappi, ei Dessu, tuskin edes Kekkonen. Hyvä niin, ei maailmassa iloa ja hilpeyttä liikaa ole.

Mukavia miehiä

Maanantaina alkuillasta Dessu käveli Helsingin keskustan läpi ja hämmästyi. Mannerheimintiellä Vanhan ylioppilastalon kohdalla olisi luullut, että sota on syttynyt.
Kadun reuna oli pitkältä matkalta täynnä mustia autoja, poliiseja ja turvamiehiä oli katukäytävä täynnä, valot vilkkuivat, kävelyreitti oli suljettu.

Vähän Dessu osasi arvata, mistä oli kyse, mutta ei kokonaan. Tieto tuli vasta seuraavan päivän iltapäivälehdistä. Yhdysvaltain varapresidentti oli paikalla. Hän oli poikennut syömään viereiseen ravintolaan.

Sehän oli lehtien mukaan ennenkuulumatonta. Maailman tärkeimmän valtion kakkosmies oli poikennut tavalliseen kuppilaan ja istunut tavallisten asiakkaiden sekaan. Ravintola oli saanut tiedon tulevasta asiakkaasta vain varttitunnin etukäteen. Turvamiehet olivat nuuskineet nurkat, ja sitten vieras oli astunut sisään ja tilannut pizzan. Seurue oli iso, jotain 30 henkeä, suurin osa tietysti turvamiehiä. Pizzanpaistajaa oli vartioitu, ettei päässyt livauttamaan mitään sopimatonta sekaan.

Että niin tärkeä vieras niin tavalliseen ravintolaan. Taitaa olla kansanomainen mies. Dessu itse käy usein samassa ravintolassa lounasaikaan. Virgin Oilin noutopöytälounas on Dessun mieleen. On caesarsalattia ja italialaistyyppisiä lämminruokia. Hinta 11 e, ja vihreällä kortilla saa bonusta. Varapresidentillä ei varmaankaan ollut bonuskorttia.

Paikka oli ennen elokuvateatteri Bio-Bio. Tai siis vain portaat ovat siitä jäljellä, sisätilat eivät ole entiset. Joskus 60-luvulta alkaen Bio-Bion portaat olivat Helsingin nuorison keskeinen kokoontumispaikka, siinä on istuskeltu, siinä on poltettu pilveä, siinä radikaalit osoittivat mieltä ja aiheuttivat pahennusta. Eeva Ristan ottama kuva on siltä ajalta, jälkimmäinen kuva minun viime syksyltä (klikkaamalla suuremmiksi).

Lehdet hehkuttivat vierailun antia. Presidentille tuli kutsu Valkoiseen taloon. Vieras kehui Suomea vaikka mistä. Ylistystä tuli tasa-arvosta, Afganistanista, koulujärjestelmästä, yhteistyöstä. Ilmeet olivat iloiset - hymyiltiin, naurettiin. Vieras olisi halunnut viipyä pidempään.

HS kehua retosti tapaamista täysillä, HBL vähän aavisteli myös amerikkalaista PR-osaamista: ”De förstår sig på vikten av honung, inte bara käpp och morot.”

Kertakaikkisen mukavantuntuinen mies. Tuli mieleen, että ovatkohan minun aiemmin esittämäni  näkemykset suomalaisesta kehumismentaliteetista jo mennyttä aikaa.

* * * 

Dessu sattui äskettäin paikalle, kun toinen mukava mies esiintyi. Persupuolueen puheenjohtaja TS (jonka nimen jätän tässä mainitsematta, etten joudu viestivyöryn kohteesi) esiintyi. 

On kerta kaikkiaan mukavantuntuinen mies. Juttu luistaa, osuvia tölväisyjä riittää, viesti on ymmärrettävää. Tällaisen miehen kanssa voisi olla mukavaa poiketa kaljalle. Miestä katsomalla voisi arvailla, että kaljalle on jo poikkeiltukin. Olisi varmasti lupsakasta seuraa.

Perässä kuitenkin hiihtää toisenlaisia miehiä. Katselin tätä kuuluisaa kielitieteilijää. Posket punottivat, kiihko oli vaistottavissa. Hesarin kuukausiliitteen toimittaja oli paikalla ja kirjoitti osuvan kuvauksen. En käyttäisi sanaa ”lupsakka” tästä ehdokkaasta.

Meitä on niin monenlaisia.

Saunomista ja tanssimista

Jatkoa vielä eiliseen ja toissapäiväiseen teemaan - siis suomalaisuuden olemuksesta ja vieraista vaikutteista kuten postmodernismista.

Sauna on melkein kuin hiihto, yhtä suomalainen. Dessu kävisi mielellään saunassa useamminkin jos voisi. Kaupunki on kuitenkin ongelmallinen paikka. Taloyhtiössäni ei ole saunaa, ja kaupungin kellarihin joissakin taloyhtiöissä rakennetut saunat ovat likimain kelvottomia nautinnon kannalta. Uimahalleissa joskus käyn - Yrjönkadulla, Topeliuksenkadulla, Pirkkolassa. Eivät niidenkään saunat mitään mainittavia ole.

Niinpä ainoaksi kunnon saunanautinnokseni jää Längelmäveden kesäkotini rantasauna. Se on erinomainen, mutta käytössä se on vain kesäkuukaudet, suunnilleen vapusta syyskuulle. Muina aikoina olen ilman, poikkeuksena kutsut kyläilemään maalla asuvien kavereiden luokse.

Tällaisia kutsuja osui useampikin hiihtolomaviikolleni, joten juuri nyt en kärsi mainittavasta puutostilasta. Talvinen saunominen ei tosin aivan yllä kesäisen rantasaunan tasolle. Lumihangessa vilvoittelu on sinänsä nautinnollinen mutta lyhytkestoinen hetki, eikä tuoretta vihtaakaan ole. Parasta on saunominen lempeässä kesäyössä, pitkä viivyttelevä jäähdyttely, istuskelu rantalaiturilla, puhumattomuus, hiljaisuuden kuuntelu. Sitä minä tarkoitan meditaatiolla, suunnilleen samassa merkityksessä kuin toissapäivänä kirjoitin hiihtelystä metsässä.

Luulen, että Persu-puolueellinen etsii juuri tällaista kokemusta julistaessaan ohjelmassaan suomalaiskansallisia arvoja ja vastustaessaan postmodernismia. OK, tässä olemme samaa mieltä, juuri muussa emme sitten olekaan.

* * * 
Käsittämättömäksi kansallinen elämä ja peruskokemus on monessa kohdassa päässyt menemään. Yksi sellainen on löylykilpailu, sellainen, jossa viime kesänä Heinolassa tapahtui onnettomuus. Mitä helevettiä semmoisella touhulla on tekemistä saunakulttuurin kanssa? Se on silkkaa bisnestä. Uudensorttinen kärsimysnäytelmä. Yleisö nauttii kun yhdet kärsivät. Postmodernia saunomista?

Mutta en tarkoita pelkkää saunomista. Dessu on ensi viikonloppuna lähdössä Lahteen kaverinsa kutsumana. Saunomistakin on luvassa, mutta reissun päätarkoitus on käydä teatterissa. Lahdessa sijaitsee ikiaikainen suosikkiteatterini Vanha Juko. Nyt olemme menossa katsomaan Raija-Sinikka Rantalan ohjaamaa ”Ampuuhan ne hevosiakin”. 

Se on puistattava tarina Amerikan 1930-luvun lamavuosilta. Kirjailija on Horace McCoy. Aihe sopii täydellisesti nykyajan talouskriisien maailmaan, Suomeen siinä kuin Yhdysvaltoihinkin. Näytelmässä ei saunota kilpaa vaan tanssitaan kilpaa, ja julkisuutta haetaan alistumalla rääkkäykseen. Rahaa, palkintoa haetaan äärimmäisin keinoin, hyväksikäyttöä on monella tasolla. Ihmisarvosta ei niin väliä, kunhan julkisuutta ja sen myötä rahaa on saatavissa, mutta vain voittajalle. Tanssipareja pudotetaan välillä pois. Näytelmässä on siis käynnissä maratontanssit, ja laman ja työttömyyden uhrit hakevat tähteyttä, glamouria riittää, suosikki-iskelmät soivat, katsoja kokee mielihyvää. Vuorokausikaupalla kestävän tanssirääkin lopussa tolpillaan on enää yksi pari, muut ovat uupuneet tai heidät on hylätty. Sekaan tulee hilpeitä mainoskatkoja.

Dessu on aikaisemmin nähnyt tämän näytelmän kerran 80-luvulla, ja sen perusteella kuvailin yllä esityksen sisältöä. Silloin sen nimi oli Maratontannsit. Teatteri oli KOM ja paikka Vallilan näyttämö Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Jäi pysyvästi muistiin.

Löytyisikö mitään yhteyttä muutamiin nyky-television ohjelmiin? Löytyisikö mitään yhteyttä nyky-yhteiskuntaan?

Postmoderni maailma ja Suomi? Ei suomalaisuuden pitäisi tällaiselta näyttää.

Kuvassa me tulemme saunasta ulos jäähdyttelemään. Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi. Jos olet häveliäs, älä klikkaa.