Kultainen nuoruus

Dessu luki Ilta-Sanomista skandaaliuutisen. Oikeuskanslerimme oli hurjassa nuoruudessaan joutunut kerran Tampereella juoppoputkaan. Junassa oli tullut kallistelluksi kuppia.

Tapaus tarjoaa pakinoitsijoille ja pilkkakirveille herkullisen aiheen. Jossakin joku jo irvisteli, että taitaa tapaus mennä kokemattomuuden piikkiin, sillä osaava alan mies humaltuisi pohjoisen junassa vasta Oulun ja Kemin välillä. Dessun silmissä uutinen luo vähän hissukan oloiseen kansleriin uutta särmää.

Juristikoulutuksen saaneen miehen ammattipätevyys sen sijaan joutuu epäilyksen alaiseksi. Yleinen käsityshän on, että juristi puhuu niin itsensä kuin asiakkaansa kuiville vaikka minkälaisesta pinteestä, oli kunto mikä hyvänsä. Dessulla on tästä henkilökohtaista kokemusta.

¤ ¤ ¤ 

Liisankadulla, samassa talossa kuin Mikko Monosen ruumisarkkuliike, asui ammoisella 1970-luvulla alivuokralaiskämpässä oikeustieteellisessä opiskeleva Neiti. Dessu vähän yritteli lähempää tuttavuutta.

Eräänä loppukesän iltana Dessu ja Neiti istuskelivat ravintola Bulevardian yläparvella. Kun valomerkki tuli, Neiti muisti, että kämpillä taisi olla avaamaton pullo Egri Bikaveria. Lähdettiin kävellen rantakatuja pitkin kohti Liisankatua. Matka oli pitkä, mutta mikäs kiire, yö oli lämmin.

Kaivopuiston laiturille istuttiin huilaamaan. Keksittiin, että kuutamouinti olisi nyt poikaa. Mikäpä siinä, vaatteet pois ja mereen. Uinnin jälkeen kuivateltiin ihoa siinä laiturilla vaaka-asennossa ja tilanne muuttui ns. intiimiksi, totta kai. Sellaisessa mielentilassa käy niin, että tietoisuus suuntautuu yhteen ainoaan lähellä sijaitsevaan kohtaan eivätkä aistit pysty havaitsemaan ympäristön tapahtumia.

Kunnes tuli herätys:

- Jaahas. Hajaannutaanpas!

Kaksi isoa ja rumaa poliisisetää seisoi siinä vieressä ja heidän mustamaijansa seisoi kadun laidassa. Suusta kuului tämä mellakkapoliisin klassinen repliikki. Intohimon merkit lakastuivat sillä sekunnilla. Pääsisikö pakoon? Ehkä uimalla Suomenlinnan suuntaan?

Komennettiin pukeutumaan ja sitten sisälle maijaan. Mainittiin sanoja kuten siveettömyys, säädyttömyys, sukupuolikuri, julkinen paikka, sakkorangaistus, kuulustelu, putka. Taisi tulla mainituksi esiaviollisuuskin.

Mutta onneksi paikalla oli juristi, tosin vasta opiskelija mutta ilmeisen osaava. Neiti selvitti konstaapeleille, miksi tuon ja tämän mainitun rikkomusnimikkeen tunnusmerkit täyty. Lisäksi Neiti alkoi suoltaa sekaan tarinaa, kuinka kaksi rakastavaista tässä viettää viimeistä iltaa yhdessä ennen pitkää pakollista eroa, joka johtuu siitä ja tästä velvollisuudesta, kuinka ymmärtämättömät perheet ja sukulaiset vainosivat rakastavaisia, kuinka sijaa läheisyydelle ei kodin kielteisyyden vuoksi löytynyt, varattomille nuorille. Ilmiselvä muunnelma Veronan kuuluisasta rakkausdraamasta. - Ymmärtäväthän herrat konstaapelit, ovathan herrat kai olleet nuoria ja rakastuneita itsekin?

 Mikään tässä tarinassa ei ollut totta, mutta vähitellen konstaapelit pehmenivät, ymmärsivät, suorastaan liikuttuivat melodramaattisesta tarinasta. Ei tullut Dessulle ja Neidille sakkoa, ei putkaa. Jos tarinaa olisi vielä pidemmälle jatkettu, olisimme varmaankin päätyneet kuutamouinnille kaikki neljä yhdessä, niin liikuttunut oli tunnelma.

Konstaapelit lähtivät autollaan, Dessu ja Neiti jatkoivat aamun jo sarastaessa matkaa kävellen käsi kädessä rantakatuja pitkin sinne Liisankadulle, jossa odotti pullo Egri bikaveria.

Hyvät juristit eivät joudu putkaan.

ununu-talo

Edellisessa blogissani tuli mainituksi ununu-talo. Myös kommentissa sana mainittiin.

"Maalaistollo" ihmetteli, mikä se sellainen on. Muutama vastaus tuli. Jatkan siitä.

 Ununu-talon löydät kun lähdet Töölöntorilta Topeliuksenkatua kohti pohjoista. Se on siinä heti alussa oikealla puolella Töölön kirkkoa vastapäätä, katunumero on 3.

Omituinen nimi tulee ikkunoiden alapuolella olevasta "tekstistä". Toisin kuin väitetään, en usko, että siinä "lukee" talon nimi. Pikemminkin kyse on koristeista, ornamenteista, jotka muistuttavat kirjainmerkkejä u ja n.

Dessu juoksi iltahamärissä ottamaan kuvan talosta.

Maku ratkaisee

Hufvudstadsbladet kirjoitti tänään Mat & vin -palstallaan aiheesta, joka miellyttää Dessua. Toimittaja oli käynyt tutustumassa ruokapiirin toimintaan Herttoniemessä.

Käsite ”ruokapiiri” tarkoittaa joukkoa ihmisiä, joka ostaa ruoanlaiton raaka-aineensa yhteistilauksena joltakin lähiseudun viljelijältä. Sen tilaamisessa ja jakelussa tarvitaan talkoomeininkiä, ja sitä tuntuu nykyaikanakin löytyvän. Suosituimpia tuotteita ovat juurekset, marjat ja viljatuotteet sekä monenlaiset lihavalmisteet. Useat tuottajat välittävät myös ulkomaisia luomutuotteita, yleisimmin hedelmiä.

Luomuruokaa käyttävät ruokapiirit ovat reaktio suurten kauppaketjujen teollisia valmisteita vastaan. Dessun mielestä syytä onkin protestoida. Dessu on syvästi ärtynyt kauppaketjujen myymälöiden tasoon. Töölöntorin liepeillä ei ole jäljellä ainoatakaan tasokasta ruokamyymälää sen jälkeen kun Nybergin Herkku lopetti. Aikoinaan täällä oli kauppahallikin, Tunturikadulla, siinä mihin sitten tuli Q-teatteri. Mutta se on mennyttä aikaa. Nykyisistä Alepoista ja K-marketeista ei saa edes kunnollista leipää. Kaikki on jättiläisleipomoiden mautonta bulkkitavaraa muovipussissa.

Pienessä putiikissa olisi miellyttävämpi asioida. Tässäkin - kuten nykyisin kaikessa - on bisnesajattelu ajanut laaduntavoittelun ohi. Manner-Euroopan suurissa kaupungeissa näkee vielä jostakin kumman syystä pikkuputiikkeja. Ruokakulttuuri kukoistaa vielä.

Dessua ihmetyttää, miksi helsinkiläiset ruokakaupat häviävät laadussa maaseudun pikkupaikkakuntien marketeillekin. Leipä-, liha- ja kalatiskejä ei täällä ole kuin Kauppahalleissa. Tavallisissa myymälöissä kaikki on pakattu muoviin. Kesäasuntoni lähiseudun myymälät ovat laadukkaampia, niissä bulkkituotteiden rinnalla on usein pientuottajien laatutavaraa. Jokapäiväinen rievämme - olisipa sitä Helsingissäkin.

Pitäisi ajaa esikaupunkien markettiin, niissä saattaa olla tuorettakin tavaraa. Dessu innostuu silloin tällöin nousemaan viereisen ununu-talon edustan pysäkiltä bussiin ja ajamaan Kannelmäen markettiin. Bussi 41 vie melkeinpä ovelta ovelle. Siellä on jopa tuoretta kalaa. Mutta markettiin tai muuhun ostoshelvettiin meno tökkii sielua, ihan periaatteen vuoksi. On siinä ekologinenkin näkökulma. Tomaatteja Espanjasta, lampaanlihaa Uudesta Seelannista.. Olen näissä asioissa vastarintamiehiä. Siksi tavallisimmin ostan Alepasta paketin Reissumies-ruisleipää enkä juuri muuta. Sillä pärjää.

Dessu voi vain harmitella, ettei hän itse varmaankaan koskaan voi osallistua minkäänlaiseen ruokapiiriin, ellei sitten eläkkeellä. Dessu menisi mielellään mukaan, mutta esteenä on se, että hän syö ruokansa jokseenkin säännöllisesti työpaikan ruokalassa ja liikkeellä ollessaan ravintoloissa.

Jos olosuhteet olisivat toisenlaiset, Dessu voisi olla kasvissyöjä. Opiskeluvuosina kollektiivissa asuessaan hän aika pitkälle olikin. Sen kokemuksen perusteella tiedän, miltä tomaatin pitäisi oikeasti maistua, kun se kasvatetaan luonnonmukaisesti. Mutta marketeista ei sellaista saa. Längelmävedellä kesäisin kasvatan mausteyrttejä kotitarpeiksi ja ystäville tuliaisiksi. Enkä tumpelo ole kokkinakaan. 

Onkohan tämäkin sitä kuuluisaa muistin likiarvoisuutta, kun tuntuu että ennen oli laadun tajua ruoassakin? Kokonaan eri asia tietysti on, kuka pystyi sitä laatua itselleen ja perheelleen ostamaan.