Ranskan rajoilla

”En tiedä mitään seksikkäämpää kuin kaunis nainen tilaamassa ravintolassa ruokaa ranskaksi.”

Näin sanoo Nick Nolten esittämä jalkapallovalmentaja elokuvassa ”Vuorovetten prinssi” (The Prince of Tides). Hän on onnistunut pääsemään hienoon ravintolaan päivälliselle kahden kesken tyylikkään psykiatrinsa kanssa. Barbra Streisandin esittämä psykiatri Susan Lowenstein hoitaa elegantisti tilaukset, ja siihen tarvitaan ranskan kieltä.

Dessutom ymmärtää hyvin Nick Nolten repliikin ajatuksen, sillä ranskan kielessä todellakin on jotakin salaperäistä vetovoimaa. Viimeksi Dessutom oli vappuna samassa tilanteessa kuin Nick Nolte elokuvassa. Oli tasokkaan hotellin ravintola Helsingissä, oli ranskasta tulleita vieraita, oli ruokalista. Taas kerran Dessutom joutui harmittelemaan, ettei ole koskaan ottanut asiakseen opiskella ranskaa. On synti ja häpeä olla kanssakäymisissä ranskalaisten kanssa englannin kielellä. On myös synti ja häpeä, että en osaa lukea ranskalaista kirjallisuutta alkukielellä enkä ymmärrä suuresti arvostamieni ranskalaisen uuden aallon elokuvien dialogia.

¤ 

Ensimmäisen aavistuksen ranskan kielen kvaliteetista Dessu sai lukion äidinkielen tunnilla. Ystäväni ja luokkatoverini Tapio P. oli saanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseen lukea Albert Camus´n romaanin ”Rutto” ja pitää siitä esitelmän. Tapio lukea posotti papereistaan esitelmänsä ja äänsi kirjailijan nimen täsmälleen niin kuin se kirjoitetaan. Kamus sanoo sitä ja tätä ja Kamussille annettiin noopelin palkinto…

Opettaja, hentoinen eteerisen oloinen naisihminen, keskeytti jossakin kohdassa posottamisen ja ohjasi ääntämistä. Hän nousi tuoliltaan seisomaan, otti arvokkaan ilmeen, veti ilmaa keuhkoihinsa, avasi suunsa. Ensitavu tuli vielä normaalisti: ”ka-”. Sitten pää kääntyi takakenoon, silmät sulkeutuivat nautinnollisesti, huulet suipistuivat vihellysasentoon: ”-MYYYY”. Kaikki tämä moneen kertaan: ”ka´MYYY”, ka´MYYY”…

Tällaisesta sivistyksen tietoiskusta ei pikkukaupungin finninaamainen nulikka voi muuta kuin tyrmistyä. Tapio P kuitenkin tokeni nopeasti ja matki opettajaa. Siinä YYY muuttui täydeksi vihellykseksi.

Sama kuvio toistui myöhemmin jonkun toisen pitämässä esitelmässä. Siinä kirjailijan nimi Huuko ei kelvannut. Piti olla ”y´GOOO”. 

Jostain käsittämättömästä syystä kolmas ranskalainen kirjailija ohitettiin kokonaan, vaikka hän oli voittanut ”noopelinkin” vuonna 1960 - siis ei mikään turha kirjailija. Saint-John Perse ohitettiin, häntä opettaja ei koskaan maininnut eikä opettanut nimen eleganttia ääntämistä.

¤ 

1960-luvulla lukiolaisilla oli tapana hankkia kirjeenvaihtotovereita ulkomailta. Dessukin löysi ilmoituksia jostakin nuortenlehdestä ja vastasi niihin, tietenkin vain tytöille. Yksi löytyi Ranskasta, Catherine-neiti eräästä pikkukaupungista Pariisin läheltä. Dessulle alkoi tulla Jyväskylään lentoposti-kirjetä. Ne olivat höyhenenkeveitä, kirjekuoren laitoja kiersi värikäs sini-puna-kelta-vihreä laitareunus. 

Sisällä oli silkkistä paperia ja ne olivat keveitä ja lähes läpinäkyviä. Catherine kirjoitti pitkiä englanninkielisiä kirjeitä. Rivit olivat täysin suoria, vaikka apuviivoja ei ollut. Marginaalit olivat puhtaat, kirjoituksessa ei ollut minkäänlaisia suttuja, mikä kertoi, että kyseessä oli muille papereille kirjoitettujen luonnosten puhtaaksikirjoitus. Käsiala oli kuin kalligrafiaa - aivan erilaista kuin Suomessa kouluissa opetettu. Se oli pienikokoista, pystyä, säännöllistä ja jotenkin taiteellista. Siinä oli koristeellisia kiemuroita. Kirjeet oli kirjoitettu mustekynällä.

Sisällöt kertoivat perheestä ja suvusta. Sain pitkiä kuvauksia enoista ja tädeistä ja heidän originelleista piirteistään. Oli kuvauksia koulunkäynnistä ja paikallisen tyttökoulun opettajista. Mitään kosketusta 60-luvun rock-musiikkiin tai nuorisokulttuuriin niissä ei ollut. Valokuvassa hymyili pyhämekossaan nätti, hentoinen, kammattu ja hammasrautainen neiti isänsä, äitinsä ja sisarensa kanssa kodin pihassa.

¤ 

Tapasin Catherinen myöhemmin liftausreissullani. Hammasraudat olivat poissa. Hän esitteli kotikaupunkiaan. Kirkot, museot ja muut nähtävyydet katsottiin, ja kotiinsa hän minut myös vei. Tunsin itseni varsinaiseksi Junttilan Eemeliksi, kun reppureissussa rähjääntyneenä jouduin ranskalaisen eleganssin keskelle. Päivällispöydässä muut olivat tyylikkäästi pukeutuneita, minä rikkinäisissä farkuissa ja lenkkareissa. Vanhemmat eivät osanneet englantia, joten Catherine tulkitsi. Suomesta he eivät tienneet muuta kuin kommunistihallinnon ja pingviinit. Yöksi minulle oli valmisteltu vierashuone yläkertaan. Siellä oli kannussa vettä ja pesuvati, molemmat vanhanaikaista koristeellista emalia. Sängyn alla oli potta.

Vähäisintäkään vihjettä henkilökohtaisempaan tuttavuuteen ei Catherinelta ollut saatavissa. Kaikki pysyi kohteliaan muodollisena. Pitkiä kirjeitä saapui edelleen, mutta vähitellen kontakti hiipui.

Siinä katosi Dessulta Ranska ja ranskattaret. Onneksi samaan aikaan oli toinenkin kirjeenvaihtotoveri.

(Seikkailukertomus jatkuu huomenna)

Röhönaureskelua

Dessutom on suhteellisen totinen mies. Vain harvoin hienoinen hymy valaisee hänen karuja kasvojaan. Nauruun hän puhkeaa korkeintaan silloin kun joku tulee ja kutittaa.

Huumori on vaikea laji, lähes mahdoton. Siksi sitä ei pitäisi jättää pelkästään koomikoiden tehtäväksi. Siihen tarvitaan huippuluokan taiteilijaa.

Aristoteles selittää Runousopissa, että ”Komedia on - - moraalisesti alempiarvoisten ihmisten jäljittelyä, ei kuitenkaan niin, että he olisivat kerta kaikkiaan pahoja; naurettava on pikemminkin eräs rumuuden laji. Se johtuu jostakin puutoksesta, rumuudesta joka ei aiheuta tuskaa eikä vahinkoa. Havainnollinen esimerkki on koominen naamio, joka on ruma ja muodoton mutta ei tuota tuskaa.” (suom. Pentti Saarikoski).

Olisi ollut kiinnostavaa lukea Runousopin kakkososa, jossa Aristoteles olisi syventänyt ajatuksiaan komediasta ja huumorista, mutta se on lopullisesti kadonnut. Hassu juttu, sattuuhan näitä. Uskoisimmeko Umberto Ecoa, joka Ruusun nimi -kirjassa kuvaa, miten se katosi?

Dessutom on humoristeille hankala kohde. Jo lähtökohtaisesti epäilen tarjolla olevaa tuotetta matalamieliseksi. Vain harvat huumoritaiteilijat ovat saaneet hyväksyntäni. Yksi sellainen on Chaplin.

Chaplinillakin alkutuotanto meni vielä komedialliseen melskaamiseen. Onhan se tietysti hassua, kun pieni mies, joka on huono juoksemaan, joutuu ison poliisin takaa-ajamaksi. Mestaruuteen Chaplin pääsi vasta pitkissä filmeissään. Niissä koominen elementti yhdistyy ainutlaatuisella tavalla traagiseen. Dessutom pitää elokuvahistorian parhaana koomisena kohtauksena ”Parrasvalojen” pianonsoittokohtausta. Siinä kaksi entistä mestariklovnia, joiden ura ja elämä on kääntynyt jyrkkään alamäkeen, yrittää vanhoilla päivillään paluuta loiston päivien yleisönsuosioon. Yritys näyttää ensin onnistuvan, mutta päättyy kuitenkin viime hetkellä katastrofiin. Kun klovneja näyttelevät kaksi vanhenevaa komedian mestaria, Chaplin ja Buster Keaton, katsoja ei voi välttää ajattelemasta roolihahmojen yhteyttä näyttelijöiden omaan elämään. Katsoja nauraa ja itkee yhtä aikaa. - Sellaisen tunnetilan tuottaminen onnistuu vain mestarilta.

Suomessa huumori on verkkaista ja jähmeää, juuri sellaista kuin kansakin. Siksi se on suosittua. Omaperäisyydessään sitä olisi aika mahdotonta siirtää muualle, jos sitä edes voisi kääntää vieraille kielille. Harvoin suomalainenkaan röhönaurua päästää; hyväksynnän merkiksi riittää hymähdys.

Kirjallisuudessa suomalainen huumori menee aika paljon heimopiirteiden mukaan. On savolaista suulasta kieroilua (Lassila, Tulitikkuja lainaamassa), on pohojolaasta isoottelua (Vaasan Jaakkoo ja Ilmari Turja), on Turun pualen kersantti Hietasen viisastelua jne.

Eniten Dessutom on oppinut pitämään sellaisesta salamielisestä virnuilusta, jonka parhaat edustajat ovat Pentti Haanpää ja Erno Paasilinna. Se on lähellä satiiria, ja sellaisesta Dessutom pitää, ilkeä ihminen kun luonteeltaan on. Maailmalla mestareita riittää Nikolai Gogolista Dario Fohon.

Vappu on suomalaisen elämänmenon ainoa karnevaali, ja karnevaali on yksi huumorin lajeista. Sen olemus on suomalaiselle kansanluonteelle vähän vieras, sillä suomalainen ei helposti riehaannu, paitsi joskus humalassa. Humoristi jokainen suomalainen kyllä uskoo olevansa, mutta oikeasti hän on kuitenkin pessimistinen realisti. Mutta tosissaan yrittämällä karnevaalikin kyllä luonnistuu. 

Dessutom siirtyy nyt muutamaksi päiväksi vappuviuhka kädessä hulinoimaan Helsingin karnevaalielämään. Toivotan lukijoille riehakasta vappua.

(Kuva: Terho / Helsingin Sanomat 30.4. 1992)

Alaston, naku, housut pois

Dessutom on kiinnostuneena tarkkaillut bloginsa kävijämäärän kehitystä. Täällä käy keskimäärin 20 lukijaa päivässä, osa yössä. Vakituisten lukijoiden lisäksi tänne eksyy jonkin verran satunnaisia kävijöitä, jotka ovat Googlen hakusanan ohjaamina päätyneet näille sivuille. Laskuri kertoo, mitkä hakusanat ovat tienviittana toimineet. Se on mielenkiintoista.

Suosittu hakusana on ollut ”paljas peppu”. Muita suosittuja ovat olleet ”seksilelut citymarketissa”, ”pikkupöksyt” ja ”kaula-aukko”. Kaikki nämä sanat todellakin löytyvät Dessutomin blogista, vaikka kovin pornahtavaksi blogiani ei varmaankaan moni vakiokävijä ole hahmottanut.

Jään miettimään, onko googlettaja saanut sitä mitä on hakenut. ”Paljas peppu” on vienyt hänet lukemaan sivua, jossa kirjoitin (13.12. 2009) Jean-Luc Godardin elokuvasta Keskipäivän aave. Liitin kirjoitukseen kuvan, jossa Brigitte Bardot makaa sängyllä mahallaan(!). Paljas peppu siinä kyllä näkyy.

Sanotaan, että Internet on tuonut pornon joka paikkaan. Dessutomin blogi on siis osa tätä kehitystä.

Lisätäkseni kehitystä tähän suuntaan laadin tänään kirjoituksen, joka ymmärtääkseni osuu taas monen googlaajan haaviin. Jo otsikko on tarkoitettu hakusanapyydykseksi.

¤ 

Kertomuksen alkuun tunnustus: Dessu taitaa olla vähän yllytyshullu. Tai ehkä yllytysviisas - en osaa päättää.

Vuonna 2002 Vuoronvarausliiton Helsingin toimistossa muutama naispuolinen kollega sihteerini johdolla alkoi touhuta menoa mukaan amerikkalaisen valokuvaaja Spencer Tunickin Suomen-vierailuun. Idea oli saada suuri joukko alastomia ihmisiä julkisella paikalla otettaviin valokuviin. Tällaisen installaation Tunick oli tehnyt monessa maassa ympäri maailmaa. Nyt oli vuorossa Helsinki. Tunickin mukaan ”alaston iho on teoksissa abstakti elementti vailla seksuaalista viitekehystä”.

Toimiston naiset yllyttivät miehiä mukaan, ja Dessutom kai katsottiin helposti yllytettäväksi. Kun houkuttimeksi asetettiin vedonlyönti, jossa palkintona oli kallis illallinen ravintola Savoyssa, Dessutom päätti suostua, vaikka hirvittikin.

Piti ilmoittautua ja sitoutua. Tapahtuma-aika ja -paikka pysyi salaisena viime hetkeen. Lopulta selvisi, että kuvaus tapahtuu Kauppatorin ympäristössä erään aamuyön tunteina.

Vähän hirvitti, kun lähdin Töölöstä yöllä kävelemään kohti Kauppatoria. Sinne päin vaelsi kuitenkin valtavasti väkeä. Vielä enemmän hirvitti, kun Kauppahallin takana ruvettiin riisuutumaan. Ajatus kulki sellaisia reittejä, että aina ennen kun Dessutom on naisen läsnä ollessa housunsa riisunut, tarkoitus on ollut aivan muu kuin mennä torille.

Kerran nuorena vähän samanlaista oli tapahtunut Kaivopuiston mattolaiturilla, mutta silloin oli tarkoitus mennä kuutamouinnille.

Mutta ei siinä mitään, kaikkeen sopeutuu. Valtava kansanpaljous ympärillä ihan oikeasti häivytti kaikki seksuaalisuuteen suuntautuvat virikkeet, vaikka naisia enemmistö olikin. Siinähän oltiin kaikki Aatamin asussa ja tehtiin niin kuin kuvaaja komensi. 

¤

 Etsin kuvia netistä. Niitä oli yllättävän vähän. Yksi sopiva kuitenkin löytyi. Kun vedätte suoran viivan kuvan oikeasta alanurkasta kohti jalkakäytävän reunassa olevaa sinistä liikennemerkkiä, siinä sentin parin päässä alakulmasta on hieman punakkaihoinen mies vasen poski kohti kameraa ja nenä kohti maata. Se olen minä, Dessutom, ihan nakuna, alastomana, ilman vaatteita, housuitta, munasillaan. Ympärillä on toimiston naisia.

Muutama viikko myöhemmin minulle tarjottiin viehättävässä seurassa loistoillallinen luksusravintolassa.

¤

Tässä siis pornoisia aineksia uusille google-löydöille. Toivottavasti olette löytöön tyytyväisiä.