Ette saa minua kiinni

Tuli kiire. Tuli nälkä. Siksi Dessutom osti henkensä hädässä kaupasta pakastepizzan. 

Dessutomille ei yleensä tule kiire. Nälkä sen sijaan tulee, useinkin. Kiireen puute johtuu laiskanpulskeasta luonteesta, joiltakin osin myös hämäläisperäisestä temperamentista.

Tällaisista syistä johtuu, että pakastepizzojen ostaminen on Dessulle poikkeuksellinen, voisi sanoa suorastaan ainutkertainen toimenpide. Sellaiseksi saa jäädäkin.

Ei ollut hyvää. 

Oli suorastaan kamalaa. Aloin ymmärtää Berlusconin tölväisyjä suomalaisesta ruoasta. Hänen on täytynyt saada syödäkseen suomalaista pakastepizzaa. 
¤

Ensimmäisen pizzani söin 1970-luvun alussa Tukholmassa jossakin Odenplanin lähellä sijainneessa ravintolassa. Se oli hyvää, se tuntui juhla-aterialta. Elämäni parhaat pizzat olen varmaankin saanut Tampereelta. Siellä Aleksanterinkadulla oli 70-luvun lopulla ravintola, joka tarjoili mahtavia tuotteita, joihin sai pyydettäessä huimat valkosipulit. Helsingin parhaat pizzat sai aikoinaan Kirkkokadulta ja rautatieasemaa vastapäätä sijainneesta Il Trenosta.

¤

Pakastepizzani sulatin mikrossa ja ripottelin päälle yrttimausteita, mutta siinä ei ollut makua eikä mainittavasti täytteitäkään. Pohja oli pehmeä kuin räiskäle mutta paksumpi. Jotain punaista oli levitetty päälle mutta tomaatilta se ei maistunut. Juustoa ja jauhelihaa saattoi olla muutama muru, jos tarkasti etsi. 

Kuvaisin kokonaisuutta sanoilla ”huusinlunkkua muistuttava lätkyrä”.

Tässä ilmaisussa en ole omaperäinen. Sanat olen lainannut Itä-Suomen hovioikeuden päätöksestä.

¤ 
Itä-Suomen hovioikeus on profiloitunut tuomioistuimeksi, jonka tehtävä on lieventää käräjäoikeuksien langettamia raiskaustuomioita. Sen sijaan se ei ole profiloitunut kunnianloukkaustuomioiden lieventäjänä. Muutama vuosi sitten se tuomitsi erään lehden (en sano, minkä!) korvauksiin, koska lehden kirjoituksessa oli nimitetty eräässä kaupungissa (en sano, minkä!) sijaitsevan ravintolan (en sano, minkä!) myymää pizzaa ”huusinlunkkua muistuttavaksi lätkyräksi”.

Rikos tapahtui siinä, että lehden kirjoituksessa oli sen verran vihjeitä, että lukija saattoi niiden perusteella ymmärtää, minkä kaupungin millä kadulla sijaitseva ravintola sellaisia pizzoja möi. Sillä kadulla sattui olemaan vain yksi pizzoja myyvä ravintola. Kunnianloukkaus oli tapahtunut, kun halventava luonnehdinta oli lehdessä, ja lukijat ymmärsivät, mitä ravintolaa tarkoitettiin.

¤ 

Savon kieli on tunnetusti metkaa. ”Lätkyrä” sopii siitä esimerkiksi. Se on deskriptiivinen sana, joka tuo ainakin minulle mieleen littanan ja vetelän tekeleen. Savossa syntyy kertakäyttöisiä sanoja tuosta vain tarpeen mukaan. Ei-savolainen saattaa hämmentyä sellaista puhetta kuunnellessaan. Voivatko ne savolaiset olla yhtä mieltä siitä, mitä sellaiset tilapäiseltä maistuvat sanat tarkoittavat?

Dessutom itse ei ole avuton savon murteessa. Vaikka hänen jyväskyläläinen taustansa ei ydin-Savoa olekaan, se on kuitenkin länteen kurkottavan ns. savolaiskiilan taitekohtaa. Lisäksi hänellä on aiheeseen opiskelupohjaa. Niinpä murrekeräilyn tuloksista löytyy muitakin ilmaisuja, jotka saattaisivat sopia kuvaamaan ostamaani pakastepizzaa, ehkä myös hovioikeuden tarkoittamaa pizzaa. Mutta olisivatko ne sanat kunniaa loukkaavia? Esitän makusteltavaksi vaikkapa seuraavat sanat, jotka maistuvat hyvin umpisavolaisilta: ”kenkkara”, ”litunen”, ”haprea”, ”huituvainen”, ”ruupana”, ”könkkäre”, ”koppura”, ”kikara”.

Loukkasivatko? Mitä tuumaisi Itä-Suomen hovioikeus?

¤

Dessutom härnää tässä kirjoituksessa tahallaan hovioikeuksia. Hän kuitenkin osaa peittää jälkensä. En mainitse, missä kaupungissa ostin pizzan. En mainitse, millä kadulla. En mainitse kaupan nimeä. En mainitse, mikä firma leipoi pizzan. Pistän kuitenkin tähän viereen pizzan kuvan mutta käsittelen sitä kuvankäsittelyohjelmalla tunnistamattomaksi ja käännän kuvan vielä peilikuvaksi. Ette saa minua kiinni, hovioikeus. Ha-haa.

Mutta kyllä se lätkyrä oli!

Lyhyt nenä

Dessutom ei ole paljasjalkainen stadin kundi. Hän muutti Jyväskylästä Helsinkiin 70-luvun alussa opiskelemaan yliopistossa. 40 vuotta tulee pikapuoliin käyntiin, joten sopeuduttu on. Maaseudulle palatessani joudun kohtaamaan erityisesti vanhemman ikäpolven epäluulot, jotka liitetään Helsingin herroihin. Kesäasunnollani Längelmäveden rannalla lähinaapurit ovat oppineet suhtautumaan mutkattomasti mutta vähän etäämmällä asuville olen ”se Helsingin maisteri”, aika epäilyttävä henkilö, joka istuu kesän puutarhatuolissa lukemassa kirjoja. Sen puhe sisältää outoja sanoja eikä se osaa edes moottorisahaa käyttää. Ja sillä käy kaiken kesää oudonoloisia vieraita, juovat viiniä ja ammuskelevat saunan jälkeen jousipyssyllä maalitauluun.

Mutta Helsingissä en kelpaa aidoksi helsinkiläiseksi, en vaikka aluksi asuin alkuperäisellä stadin kundien alueella Vallilassa. Paljasjalkaiset helsinkiläiset ovat oma rotunsa. Siksi luin kiinnostuneena huhtikuun HS Kuukausiliitteestä Ilkka Malmbergin artikkelin, joka selvitti aitojen helsinkiläisten olemusta. Aiheesta on tehty oikein tieteellinen tutkimuskin yliopiston psykologian laitoksella 1950-luvulla. Tavoitteena oli selvittää, miten aidot helsinkiläiset eroavat maalta muuttaneista. Tutkimusprojektia johti professori Kai von Fieandt.

Taustalla oli kaupunginhallituksen aloite muuttosulusta, jolla oikeudeton kaupunkiin tulija voitaisiin käännyttää takaisin maaseudulle, sillä kaupunki oli joutumassa ”yhteiskunnallisen hylkyaineksen kaatopaikaksi”. Sitä vastaan vaadittiin jämäköitä vastatoimia.

Dessutom tuntee, että tässä on jotain kummallisesti tutun tuntuista nykypäivän ajankohtaiskeskusteluista.

Tutkimukseen (”ihmisten sielullisia ja ruumiillisia eroja koskeva tutkimus”) kutsuttiin 19 - 24-vuotiaita miehiä. Vertailtavia ryhmiä oli kolme: (A) paljasjalkaiset helsinkiläiset, (B) maalta äskettäin Helsinkiin muuttaneet ja (C) maalaiset.
Monenlaista piirrettä tutkittiin: pituutta, painoa, hiusten väriä, nenän pituutta, silmien etäisyyttä, pään pyöreyttä, otsan korkeutta, älykkyyttä, koulutusta, kämmenen kokoa, hartioiden leveyttä, puheen ja kirjoittamisen nopeutta ja tietysti mustetahrojen tulkintaa. Ja monia muita.

Muutama tutkimuksen yksityiskohta kiinnitti Dessutomin huomion:

Älykkyystestin kysymykset olivat kuin Uutisvuodosta:

• ”Mikä ei kuulu joukkoon: Eeva, Martta, Maria, Saara, Kaisa.”
• ”Mikä ei kuulu joukkoon: Eno, lanko, serkku, anoppi, täti.”

Vaikealta tuntuu. Pidettiinkö Raamatun tuntemusta älykkyytenä? Mitä nämä sukulaisuussanat hakivat?

Pohdiskelevien kirjoitelmien kysymyksiä:

• ”Käyttekö mielellänne paljon ulkona huvittelemassa?”
• ”Saatteko helposti eloa tylsänpuoleisiin juhliin?”

Pistää mietteliääksi. Olisi kiinnostavaa lukea, mitä syrjäkylien peräkammarinpojat ovat tällaisiin tuumailleet.

Huomionarvoista oli, että kaikki ryhmät olivat yhtä karvaisia. Vieläpä samoista kohdista.

Ja ne mustetahrojen tulkinnat. ”Ei ole vaikea kuvitella, mitä nuorukaiset ovat ajatelleet musteläiskien kanssa touhunneista testaajistaan. Ulkona oli kevätkin.”

¤

Tutkimuksessa oli mukana ulkonäköön perustuva Kretschmerin typologia (leptosomit, pyknikot, atleetit). Nämä Dessutomkin opetteli ylioppilaskirjoituksiin Lehtovaaran Lukion psykolohia -kirjasta). Eroja löytyi: helsinkiläisissä oli eniten leptosomeja, maalaisissa eniten pyknikkoja.

Muita tutkimuksessa löytyneitä eroja:

• helsinkiläisissä eniten ylioppilaita
• helsinkiläiset parhaita älykkyystesteissä
• maalaisilla leveimmät kämmenet
• maalaiset voimakkaampia
• helsinkiläisillä veltompi ryhti
• helsinkiläisten tempo nopeampi, kun sormella naputettiin tahtia pöydänkanteen
• maalaiset näkivät mustetahroissa enemmän eläinhahmoja
• helsinkiläisillä pidempi nenä.

Dessutom ei osaa arvioida, onko hän Helsinkiin muuttaessaan lisännyt kaupungin muuttumista ”yhteiskunnallisen hylkyaineksen kaatopaikaksi”. Vain yhdessä luettelon kohdassa tulos on yksiselitteinen. Hänellä ei ole helsinkiläistyyppistä pitkää nenää.

On maalaistyyppinen lyhyt mutta pyöreä pottunokka (vähän kuin kuvassa malli 1). Sekin on nyt tukossa. Syynä on katupöly, jota Töölöntorilta leijailee sisään avoimesta ikkunanraosta. Seassa epäilen olevan myös Islannin tulivuoren tuhkaa.

Piiput piiloon

Eilinen kahvila-aihe sisälsi lyhyen viitteen aikaan, jolloin jopa kahviloissa sai poltella piippua. Kirjoitukseen tullut lukijan kommentti mietti haikeasti menneitä aikoja, jolloin voitiin olla piippu suussa vaikka missä: opettajainhuoneessa, yliopiston kahvilassa, koulun käytävällä… Piipun tuoksua kehuttiin hyväksi. ”Merkillistä, että moralismi voi ulottua tuoksuihinkin…”

Dessutom kiittää hyvästä kommentista ja saa siitä virikkeen jatkaa aiheesta, sillä Dessutom on itsekin ollut piippumies ja tuntee siksi omakohtaisesti piippuun ja sen tuoksuun liittyvät tunnelmat ja muistelee niitä kohtuullisesti kaihoten.

Ensimmäisen kerran muistan imaisseeni piipun savua suunnilleen viisivuotiaana. Olin isäni ja hänen kavereittensa kanssa saunassa. Jäähdyttelytauolla ukot maistelivat juomiaan ja yhdellä oli piippu. Minä kiinnostuin siitä ja minun annettiin imaista. Saivat ukot hyvät naurut, kun melkein tukehduin.

Piipun poltto oli ennen yleistä. Alakouluajalta jäi muistiin, että muutama miesopettaja tuli joka välitunti polttelemaan pihalle. Se oli kai välituntivalvontaa. Minun opettajani piti tupakkatauon joka oppitunnin puolivälissä. Hän määräsi luokalle ”hiljaisen” tehtävän ja lähti sitten opettajainhuoneeseen. Hänen vaatteistaan opin erottamaan piipun hajun tavallisesta savukkeen hajusta. Kun hän tarvitsi karttakeppiä, hän kaivoi taskustaan piipun siihen tarkoitukseen.

Televisiossa Ylen uutisten lopussa tuli silloinkin säätiedotus. Meteorologina oli piippumies Paavo Salmensuu. Hän imeskeli piippuaan ja osoitteli sen varrella sääkartan aurinkoja ja sadepilviä. Televisiossa tupakointi oli ainakin 1970-luvun taitteeseen asti aivan yleistä. Viime kesänä näytettiin uusintana ”Kuustudio” ensimmäisen kuuhun yltäneen avaruuslennon 40-vuotismuistoksi. Studio oli täynnä tohtoreita ja muita asiantuntijoita, ja tupakka paloi koko ajan, joillakin myös piippu.

¤ 
Ensimmäisen oman piippuni ostin 17-vuotiaana lukiolaisena. Sitä poltellessa tunsi auktoriteettinsa kasvavan, erityisesti neiti-ihmisten seurassa. Se lisäsi uskottavuutta, ja se oli tarpeen erityisesti teinikunnan johtotehtävissä, joita alkoi kertyä. Arkitupakan nimi oli Kilta. Arvokkaimpiin hetkiin tuli jotakin muuta merkkiä, jonka nimeä en muista. Ruotsin-matkoilta ostin jotain vielä hienomman hajuista. Se oli peltipurkissa, mutta senkin nimen olen unohtanut.

Virhe oli polttaa välillä piippua, välillä savukkeita. Savukkeet olivat nopeammin käyttökunnossa, ja kiire kai painoi niskaan jo silloin. Piippuun liittyy hitaus ja vaivalloisuus, ja pesän täyttämiseen, sytyttämiseen ja tyhjentämiseen liittyvästä askartelusta seuraa toisaalta filosofinen tyyli ja hieman ylhäinen imago, toisaalta alituinen tuntemus hidastelusta ja tupakkataukojen loppumisesta kesken. Piipun kanssa ei pidä eikä voi hosua.

Ruisrock 1970 -kansanjuhlaan piti välttämättä ostaa maissipiippu. Se oli puolikelvoton tekele mutta ajan hengen mukainen. Valtavassa telttakylässä Woodstock-hengessä piiput kiersivät ringissä ja sisälsivät myös ties mitä ennen kokemattomia aromeja.

Jatkoin vielä piipun polttelua opiskeluaikoina. Se kävi halvemmaksi kuin savukkeiden polttelu. Helsingin yliopiston päärakennuksen kuppilassa oli pieni takahuone, jossa tupakointi oli sallittua vielä minun opiskeluaikoinani. Ja siellä todellakin tupakointiin. Ilmastointia ei ilmeisesti ollut, ja savu oli luentotauoilla niin sakeaa, ettei pöydän toisella puolella istunutta tahtonut nähdä. Siellä kokoontuneella porukalla oli hyvä yhteishenki yhteisen ”syntisen” kokemuksen ympärillä. Sieltä alkoi monia kaveruuksia ja romansseja. Dessutomillakin yksi pitkään kestänyt.

 Vähitellen tuli siirrytyksi enemmän ja enemmän savukkeisiin, mitä pidin periaatteessa huonona mutta käytännöllisenä. En vain onnistunut pitämään yllä sitä rauhaa ja kiireettömyyttä, mitä piippu vaatii. Savukkeista pääsin eroon kymmenen vuotta sitten. Se oli lääkärin määräämä pakko. Savukkeita en kaipaa. Piipun tuoksu - silloin harvoin kun sitä enää nykyaikana kohtaa - aiheuttaa edelleen nostalgista kaipuuta. Pitäisi joskus poiketa yliopiston kahvilan takahuoneeseen katsomaan, onko tupakkalaki tuhonnut sieltäkin tunnelman ja romanssit.

Kolme vanhaa piippua 60 - 70-luvuilta on pysynyt tallella. Tässä kuva niistä. Maissipiippu on kadonnut.