Oikealta vasemmalle

Dessutomista olisi voinut tulla hyvä arabi, ainakin siltä osin, että hänellä on piintynyt tapa lukea lehdet ja selailtavat tekstit lopusta ja oikeasta reunasta aloittaen. Siihen olisi varmaankin luontevasti yhdistynyt tapa lukea rivitkin ”väärästä” suunnasta.

Tapa alkoi kai jo lapsuusiässä, jolloin Keskisuomalaisessa ei paljon kiinnostavaa ollut. Sarjakuvat olivat lehden loppupäässä. Siitä lukeminen alkoi ja jatkui korkeintaan urheilusivuille, jos niillekään. Muuta lukemisen arvoista ei lehdessä ollut.

Jatkuvajuonista tekstiä ei tietenkään voi niin lukea. Joskus harvoin dekkaria lukiessa tuli voittamaton kiusaus katsoa lopusta, kuka on syyllinen. Mutta ei niin pidä tehdä, se vie lukemiselta nautinnon. Joskus kauan sitten kuitenkin niin tein, varmaankin Agatha Christien kirjojen parissa.

¤

Kun aamun sanomalehdet päätyvät keittiön pöydälle, toiminta etenee aina samaa kaavaa. Kahvin valuessa suodattimen läpi vilkaisen etusivut. Aamulehdessä ja Hufvudstadsbladetissa se on helppoa, Hesarissa vaikeampaa, sillä siinä etusivu varataan mainoksille ja pääuutiset ovat kolmossivulla. Jos mitään isoa uutista ei ole, Hesari kääntyy takaperin ja lukeminen alkaa takasivulta oikealta alhaalta, siitä missä on Yle Teeman illan viimeiset ohjelmat. Siitä lukeminen etenee ylöspäin, mutta ei kovin ylös, sillä ei iltapäivällä tai aamulla mitään kiinnostavaa tule.

Sen jälkeen katse kulkee harppoen loppuiltojen ohjelmia vasempaan suuntaan. Subin ja Nelosen voi ohittaa vilkaisten, ei niiltä mitään yleensä tule, joskus ehkä jokin elokuva. MTV3 vähän tarkemmin, Yle 2 ja Yle 1 tarkasti. Niitäkään ei tarvitse lukea ihan ylös asti.

Sitten sivu kääntyy, tulevat toimitetut tv-sivut, sarjakuvat ja muut. Sivu kääntyy oikealla kädellä, ja kääntymissuunta on vasemmalta oikealle. Mielestäni kääntäminen on näppärämpää siihen suuntaan kuin päinvastaiseen. Vasenta kättä ei tarvita. Vasenkätisillä tämä toimii toisin.

Kirjaa lukiessa sivua kääntävä oikea käsi joutuu aina menemään silmien ja sivun väliin ja tarttumaan paperin reunaan ikään kuin väärältä puolelta. Parempi olisi, jos pystyisi tekemään sen vasemmalla kädellä, koska tartuttava kohta on vasemmassa laidassa. Mutta ei onnistu minulta. Asialla ei olisi merkitystä, jos käännettävien sivujen määrä olisi vähäinen, mutta kymmenet tuhannet käännettävät sivut ovat jo merkitsevä haitta.

¤

Dessutomilla on ollut ikiaikaisena tapana selailla ilokseen ja sivistyksekseen erilaisia hakuteoksia ja tietosanakirjoja, silloin kun muilta kiireiltään joutaa. Paksun kirjan selailu saattaa näin kestää vuosiakin, ja silti monen kohdan yli on tullut harpatuksi. Tavaksi on tullut aloittaa selailut lopusta, sieltä Ö:llä alkavasta hakusanasta.

Ihmiset aloittavat kaiken aina A:sta, mutta minä Ö:stä. Se tuntuu jotenkin demokraattiselta menettelyltä, tasapuoliselta, huono-osaiset huomioon ottavalta. Eivät ne A:sta aloittavat kuitenkaan loppuun jaksa, minä olen vahvimmillani juuri siellä.

Vuoden verran selailtavanani on ollut viisiosainen Otavan Suuri musiikkitietosanakirja. Eteneminen on ollut poikkeuksellisen hidasta, sillä musiikki ei oikein ole minun vahvinta aluettani, vaikka mielelläni kuuntelenkin. Teoriakohdat hyppään suosiolla yli, luen vain historiaa ja henkilöitä koskevat kohdat.

Yritän myös mahdollisuuksien mukaan hankkia kuunneltavaksi kiinnostavilta tuntuvia kappaleita. Ö:stä (= Öttingen) olen vuodessa edennyt takaperin jo kohtaan Stravinsky. Tässä kuussa saatan edetä jo kohtaan Strauss, ellei tule yllättäviä esteitä. Kiirettä minulla ei ole. Tätä vauhtia pääsen A:han vuonna 2013.

Hiihtokilpailu joka ei unohdu

Hiihdon paatos
Dessutom ei ikinä voi unohtaa yhtä lapsuusvuosiensa hiihtokilpailua. Se tapahtui suunnilleen anno Domini 1 tai 2, tarkemmin en muista. Tapahtumapaikka oli kansakoulu.

Dessutomin opettaja alakoulussa oli iso ja totinen mies, johtajaopettaja. Eräänä aamuna hän yllättäen kantoi luokkaan ison putkiradion, asetti sen pöydälle, lykkäsi pöydän lähemmäs nurkkaa, jossa oli pistorasia, kiinnitteli johdot ja antennit ja sanoi vasta sitten: ”Rukoilkaamme.”

Se oli täysin poikkeuksellinen aamu. Aamurukoilut ja virrenveisuun hän aina muulloin toimitti ensimmäiseksi. Tärkein ensin! Pikku Dessu muistaa suorastaan hämmentyneensä moisesta epäjärjestyksestä.

Sitten hän selitti syyn radiolle. Oli alkamassa tärkeät hiihtokilpailut. Dessutom ei mitenkään muista, mitkä kisat olivat menossa, luultavasti olympialaiset tai maailmanmestaruuskilpailut.

Kun etsin kisojen järjestämisvuosia, todennäköiseltä tuntuu olympialaiset Squaw Valleyssa 1960, mutta voin erehtyä. Olisivatko radion kisaselostukset tulleet sieltä Suomen aikaa aamupäivällä? Saattoi se olla jokin viereisistä vuosista tai vähäisempi kisa, Holmenkollen tai Salpausselkä.

Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen selostivat, ja paatos oli huumaava. Tunnelma jäi mieleen, eivät selostuksen yksityiskohdat. Kilpailu kesti tuntikausia, joten kyseessä oli pitkä matka, luultavasti 50 km. Kesken kisan tuli ruokatunti, otettiin repusta eväsleivät ja maitopullo ja jaettiin ämpäristä hernekeitto. Kaikki tapahtui hiljaa varpahillaan kuin joululaulussa. Välitunteja ei pidetty, vaikka koulun kello soi.

Opettaja nousi koko ajan tuoliltaan kirjoittamaan liidulla tauluun väliaikoja. Opettajan eläytyminen oli samaa tasoa kuin selostajien: hän puristeli käsiään nyrkkiin, löi nyrkkiä pöytään, irvisteli ja karjahteli. Posket punottivat ja hiki valui. Jollain väliaika-asemalla hän riisui villapaitansa. Suomalaisen tullessa loppusuoralle hän hyppäsi pystyyn ja kannusti rytmikkäin työnnöin.

Suomalainen voitti, en muista nimeä. Jos se oli Squaw Valley ja 50 km, se oli Kalevi Hämäläinen. Pekka Tiilikaisen ääni itki, Noponen tunnelmoi Kainuun ikimetsien huminasta ja Saarijärven Paavosta. Opettajan posket kostuivat kyynelistä. Ääni väristen hän sanoi, että tällaisena juhlan päivänä koulupäivä päättyy tähän.

¤

Olipa koulupäivä, joka jäi pysyvästi muistiin. Tavalliset koulupäivät eivät erotu toisistaan, ne unohtuvat, ellei jotakin poikkeavaa tapahtunut.

Tällaista tuli mieleen, kun taas on olympiahiihtojen aika. Dessutom ei aio niitä isommin seurata. Mitenkähän Suomen koulujen nykyiset opettajat?

Olumpialaiset alkavat

Kysymys:
” Pyytäisin kysyä, että miksi niitä olympialaisia kisoja nyt sitten taas loppujen lopuksi olisi sanottava? Pitäisikö niitä sanoa Olympian kisoiksi? Vai onko ne Olympiakisat? Olympiaanit? Olymppiset kisat? Mitä? Ja sanokaa äkkiä! Ne rupeavat jo taas tulemaan!”

Vastaus:

”Suomen kielellinen ääntövaade on siinä suhtiossa antiresiprookkipropsilaarisesti akseptisuffobinen että se on animaalisesti rotundifoolinen eli siis siinä määrin yliheitteinen, että se ei laryngoi oo-ääntiön ynnä yy-ääntiön esiintymistä samassa seuraamusyhtyeessä eli sosiologiassa. Tämänhän nyt jokainen lapsikin tajuaa.

Niin ollen ei voida sanoa esim. ”olyt” vaan olut. Ei ”oljy” vaan öljy. Ei ”oykkari” vaan öykkäri. Eihän siis myöskään voi sanoa ”olympialaiset” vaan joko olumpialaiset tahi ölympiäläiset. Eitteettömästi viimeksi mainittu muoto soinnahtaa aidommin suomenkielen omimpien äännenormien mukaisesti. Siis: Ölympiäläiset.

Edelleen ne ovat tilaisuus, jossa tosiasiallisesti on useita erilaatuisia kisoja yhdessä, niinkuin esim. Huoneistossa on useita huoneita. On siis sanottava myös: kisaisto.

Kaiken tämän nojalla ja lisäksi syistä, jotka ovat liian vaikeatajuisia, jotta osaisitte niitä ymmärtää, vaikka me osaammekin ne selittää, on ehdottomasti ainoa ja oikeapätöinen näiden urheilujuhlien nimitys Ölympiäläinen kisaisto.

Olli: Rikkoja rokasta (s. 67 - 68). Otava 1949.