Sata lasissa

Kaupan kassalla joku jumitti. Ensin kassatytön piti lähteä punnitsemaan banaanit, kun asiakas ei itse ollut sitä hoksannut tehdä. Sitten jonkun tavaran viivakoodi oli rikki ja kassatyttö joutui näpyttelemään sen manuaalisesti, eikä onnistunut ensiyrityksellä. Sitten kassan tupakkatelineestä puuttui juuri se laji, jonka asiakas halusi, ja tytön piti hakea se viereisen kassan telineestä. Lopuksi asiakkaan maksukortti ei meinannut kelvata koneelle, vaikka siitä moneen kertaan pyyhittiin pölyt ja rasvat.

Jono kasvoi ja yksi jonottajista alkoi käydä kuumana.

Kuultiin huutelua, ikäviä sanoja sekä jonottajalle että kassatytölle. Vastoin odotuksia huutelija ei ollut mikään syrjäytymisvaarassa oleva kaljajanoinen resupekka vaan tyylikkäästi pukeutunut nuorehko herra. Jos olemuksesta jotain voi päätellä, luokittelisin hänet uraohjusten luokkaan, sellaiseksi salkkumieheksi, joilla on aina sata lasissa ja kyynärpäät ojossa tekemään bisnestä.

Vanhempi nainen jonossa kuunteli aikansa äänekästä sättimistä ja kääntyi sitten salkkumiehen puoleen ja lausui:

"Kannattaisi varmaan ryhtyä buddhalaiseksi ja ruveta meditoimaan, jottei hermostuisi noin pienestä."

Naisissa asuu viisaus.

Kuva ei ole siitä kaupasta, josta kerroin, vaan Elannon kassalta 1950-luvulla. Silloin ei kiukuteltu kassajonossa, luulen.

Hyviäkin uutisia

Koulujen liikuntatunteja aiotaan uudistaa. Opetussuunnitelmaa puuhataan siihen suuntaan, että että "koululaiset saadaan rakastumaan liikuntaan niin että myönteinen asenne liikkumiseen säilyisi läpi elämän".

Yllättävä idea. Ainakin minun henkilökohtaisessa historiassani asia on mennyt täsmälleen päin vastoin. Koulun liikuntatunneilla sain pysyvän vastenmielisyyden kaikkeen, mikä urheilulta pikkuisenkin haiskahtaa.

Kansakoulu vielä sujui, se oli enimmäkseen leikkiliikuntaa. Mutta oppikoulussa opettajaksi tuli sellainen herra, joka aiheutti meille vähemmän liikunnallisille pojille pysyvän kammon. Kun ei pärjännyt kilpailussa, sai tuntea olevansa huonompaa kastia. Touhu oli sotilaallista. Salissa marssittiin ympyrää uimahousut jalassa ja sitten tehtiin kyykkyhyppyjä, kääpiökävelyjä. Kun piti tehdä etunojapunnerruksia, leuanvetoja, pukkihyppelyjä ja monenlaisia akrobatialta tuntuvia temppuja, homma muuttui mahdottomaksi, ja opettaja piti huolen, että pukin päälle mahalleen mätkähtäneet joutuivat yrittämään uudestaan ja uudestaan muiden seuratessa vieressä, kuinka käy.

Ulkona urheilukentällä piti jo verryttelyvaiheessa juosta itsensä kuoleman rajamaille. Sitten valittiin pelijoukkueet. Suunnilleen puolet pojista osasi pelata, loput jäivät harminaiheuttajiksi seisoskelemaan kuka mihinkin kohtaan pelikenttää.

Se mitä olen urheilua oppinut, on tapahtunut muualla kuin koulussa. Hiihtämään opin ihan itsekseni (perinteisellä tyylillä!). Seiväshyppyä harjoittelimme pihan poikien kanssa, samoin keihäänheittoa. Innoittajina olivat 60-luvun alun suomalaiset menestyjät Pentti Nikula ja Pauli Nevala. Kävelyn olen ottanut aikuisena ohjelmaan. Olen vuosikymmenet kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan. Kesämökillä työnnämme pari kertaa kesässä kuulaa kylän äijien kanssa saunomisen jäähdyttelytauolla, mutta sitä ei lasketa, sillä dopingilla on osuutta asiaan.

Nyt uuden opetussuunnitelman laadinnassa on oivallettu jotain hyvin olennaista:  "Liikuntaa ei pidä opettaa liikunnallisesti lahjakkaimpien ehdoilla, eikä myöskään urheilulajien ehdoilla."

"Liikuntatunneilla koettu pätevyys lisää intoa myös vapaa-ajalla. Urheilulajin osaamiseen ja kilpailussa pärjäämiseen perustuvat tunnit eivät ole koskaan kyenneet tarjoamaan positiivisia, liikunnan harrastamiseen rohkaisevia, kokemuksia kaikille oppilaille. Kilpailussa voittaja on tyytyväinen, mutta häviäjien motivaatio saattaa ottaa taka-askelia."

Oikein. Harmi ettei koske enää minua.

Pahalla päällä

Kävin pankissa, marketissa ja sairaalassa. Voiko ikävämpää päiväohjelmaa edes kuvitella? Satoikin ja oli kylmä. Kesän suloiset helteet ovat muisto vain.

Pankissa istuin neuvonnassa kuuntelemassa vihjeitä, miten saisin mahdollisimman isot osingot sijoittamalla euroni sinne tai tänne. Samalla saisin vähennetyksi verojani, jotta yhteiskunnan verovaroilla toimivat laitokset edelleen kurjistuisivat.

Tätä viimeksi mainittua ei tietenkään sanottu ääneen.

Pankkineuvoja selitti suuren määrän tilastoja ja kehitystrendejä ja ennusteita. Erilaiset talouselämän miraakkelioraakkelit eli ajatushautomot olivat laatineet visioita minun varallisuuteni lisäämiseksi. En suostunut ainoaankaan ehdotukseen. Meni pankkisutkilta tunti työaikaa hukkaan. Kahvi sentään tarjottiin, ja keksikin. Ei konjakkia.

Pankista siirryin markettiin. Kannelmäen marketti on ulkoa ruma kuin Tattarisuon peltihalli. Sisällä näytti, että tavoitteena on yhdistää marketti ja huvipuisto.

Oli jotenkin typerän näköistä lykätä kassalle isot ostoskärryt, joiden pohjalla oli yksi juustonpala, paketti silakkaa ja muistitikku. Niiden keräämiseksi piti kävellä suunnilleen kilometrin kierros. Apteekin puolelta kävin vielä ostamassa Buranaa, sillä kurkussa tuntuu nielaistessa pistävä kipu. Lopuksi kävin kahvilla.

Paluumatkalla poikkesin sairaalaan. Iäkäs tuttavani makaa siellä jo toista kuukautta. Potilas kertoi syöneensä pillereitä kuin aamiaismuroja. Ei näyttänyt hyvältä.

Kuva ei ole sairaalassa näppäämäni. Tähän suuntaan kuitenkin ollaan täyttä vauhtia menossa, jos pankkien, talouselämän ja eräiden puolueiden säästöohjelmat ja verosuunnittelut toteutuvat.