Mihin menisin?

Kesä puskee silmille niin että hirvittää. Talven vegetatiivinen uneliaisuus kaikkoaa ja stressi iskee. Häivyn kesäksi taas perinteiseen tapaan pois Töölöntorilta kesäkotiini pohjoiselle Pirkanmaalle. Nyt alkavat olla käsillä viimeiset hetket käyttää hyväksi Helsingin runsasta kulttuuritarjontaa. Pitää olla tarkka, että ehtii käydä katsomassa ne esitykset, näyttelyt ja tapahtumat, joita ei enää kesän jälkeen ole tarjolla.

Tätä tarkoitusta varten selasin tarkasti tänään ilmestyneen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen. Kädessäni oli punakynä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut merkitä virheitä niin kuin opettaja, vaan merkitä huomiovärillä kiinnostavat kohteet.

Nyt-liite on aika kattava. Sen toimitus näyttää aikuistuneen, artikkelit eivät enää ole yhtä puberteettisia kuin ennen. Ainoastaan televisioelokuville tähtiä antavaa toimittajaa vastaan esitän kritiikkiä. Toivoisin vähän aikuisempaa makua, niin että elokuvan historian suuret klassikotkin pääsisivät kunnon tähtimäärille, eivät ainoastaan vampyyri- ja ufojutut.

Nyt pitäisi ruveta tilaamaan lippuja teattereihin. Tarjolla olisi ainakin Kaspar Hauser (Q-teatteri), Europaeus (Kansallisteatteri, Luolasto (Kansallisteatteri), Vadelmavenepakolainen (Kom-teatteri) ja ennen kaikkea Sormet hunajapurkissa (Ryhmäteatteri - sillä tämä on hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle, joka on kolme vuosikymmentä ollut kaupungin ehkä tärkein teatterifoorumi).

Musiikin tarjonnasta en voi ohittaa juuri alkavaa Kirkko soikoon -sarjaa. Nyt-liite esittelee kaupungin kirkkoja akustiikan näkökulmasta. En vielä osaa päättää, mihin kirkkoon menisin, sillä tarjontaa on paljon.

Pienimuotoisempaa ja kertaluonteista musiikkitarjontaa on myös. Birgitta Ulfsson kunnioittaa Tove Jansson 100 vuotta -vuotta lauluillallaan nimeltä Den avslöjande tröstaren. Bisse on jo 85-vuotias. Hienon taiteilijan konserttiin on pakko päästä. Nuorempaa sukupolvea edustaa Arja Saijonmaa. Hänen konserttinsa nimi on Den hemliga stranden. Molemmat Espoossa.

Taidemuseoiden tarjonnasta merkitsin etusijalle Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn ja Tennispalatsin Chaplin-näyttelyn. Molemmat kyllä jatkuvat vielä syksylläkin, joten paniikkikiirettä ei ole.

Minulla on harmillinen taipumus sivuuttaa esitelmät ja tieteelliset seminaarit. Niin ei pitäisi tehdä, sillä paljon kiinnostavaa tapahtuu. Viimeksi osallistuin pari viikkoa sitten kielitieteilijä E. N. Setälän syntymän 150-vuotisseminaariin. Minulla on erityisintressi aiheeseen. Hyvin mielenkiintoinen ja antoisa seminaari. Kuva (Saša Tkalčan) on peräisin Kotimaisten kielten keskuksen nettisivuilta. Huomaan itsekin päässeeni mukaan kuvaan, mutta kiusallakaan en kerro, missä.

Tylsää

 

Ei ole aivan harvinaista, että joku kysyy minulta, mitä kirjaa suosittelisin hänelle luettavaksi. Mielelläni annankin vinkkejä, jos vain tunnen kysyjän tarpeeksi hyvin. Kovin uusia kirjoja en suosittele, sillä en yleensä itsekään tunne niitä. 

Viimeksi minulle esitettiin hieman epätavallinen kysymys.  Hyvä ystäväni kärsii nukahtamisongelmasta eikä halua käyttää apteekkikemikaaleja ongelman hoitamiseen. Niinpä hän kysyi minulta, olisiko minulla ehdottaa sellaisia kirjoja, joita lukiessa silmiä alkaa lupsuttaa.  

Meninpä hiljaiseksi. Siis kirjoja, joita ei jaksa lukea?  

Mietin omia uuvuttavia lukukokemuksiani. Onhan niitä: Alastalon salissa, Kadonnutta aikaa etsimässä, Mies vailla ominaisuuksia...  Kyselin vähän, millainen hänen mielestään on kirja, jota lukiessa nukahtaa. Onko kokemusta?

Vastaus oli yksiselitteinen: kirjassa ei tapahdu mitään.  

Päädyin ehdottamaan Antti Hyryn kirjaa Uuni. Siinä kyllä pikkuisen tapahtuu, nimittäin mies muuraa uunia, tiili tiileltä, sementtiä sekoittaen. Ei juuri muuta.   

Toin kirjan hänelle hyllystäni. Saa nähdä, toimiiiko. Ehkä blogin lukijat osaavat antaa minulle seuraavaa kertaa varten lisää vinkkejä omista uuvuttavista kokemuksistaan?  

Että ei tapahdu mitään...  Mielenkiintoinen näkökohta. Muistuu mieleen kauan sitten tapaamani amerikkalainen mies, joka käytti samaa ilmaisua moittiessaan eurooppalaisia elokuvia. Hän oli nähnyt Bergmania ja Truffaut´ta. Ei jaksanut katsoa.  

Eipä varmaan niin. Ei takaa-ajoja, räjähdyksiä, murhia. Mahtaako Yhdysvalloista löytyä Woody Allenin lisäksi toista, joka olisi innostunut Ingmar Bergmanista?  

Että ei tapahdu mitään...  Seko tekee taideteoksesta tylsän? Muistuu mieleen itse kokemani taideteos, jossa ei todellakaan tapahtunut mitään. Minulla oli aikanaan ilo olla kutsuvieraana paikalla näyttelijä Tarmo Mannin jäähyväisnäytännössä Kansallisteatterissa. Esityksen oli ohjannut Jukka Kajava. Sisältö oli suuri salaisuus. Täysi katsomo jännitti, mitä suuri diiva oli keksinyt tarjota.   

Yllätys onnistui täydellisesti. Äänekkäänä taiteilijana tunnettu Manni istui tunnin verran hiljaa paikallaan keskellä näyttämöä ja katseli yleisöä ja kuunteli taustalla soivaa Gustav Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa. Eikä tapahtunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään.   

Eikä ollut tylsää.  

(Kuvassa pääsylippu varustettuna taiteilijan nimikirjoituksella)

 

Nuorin silmin

 

Kävin teatterissa. Kom-teatterin tuore ensi-ilta on vanha kunnon Kolme sisarta. Anton Tšehovin klassikkonäytelmä on niin tuttu, että tietää tarkasti mitä on tulossa.  

Vaan eipä ollut tuttu tällä kerralla. Tosin tiesin kyllä, etten saa sitä mitä luulin. Olin lukenut arvostelut ja tiesin, että tulkinta on aivan uudenlainen. Nuori ohjaaja Lauri Maijala on jo ehtinyt saavuttaa mainetta tabuja rikkovalla tyylillään.  

Tuli villi teatterikokemus. Nämä sisarukset Olga, Masa ja Irina elävät meluisan groteskia elämää - heidän talonsa on kaaosmaisessa tilassa. Kuuluisa tšehovilainen katkeransuloinen kaiho ja kaipuu pois riutuvasta pysähtyneisyyden tilasta saa aivan uudenlaisen merkityksen. Ehkä nämäkin sisarukset uneksuvat, mutta heiltä puuttuu jotakin, mikä ei ole entisellä tavalla ymmärrettävissä: "Voi, minä olen niin uneksunut rakkaudesta, olen uneksinut yötä päivää, mutta sieluni on kuin hieno flyygeli, jonka kansi on lukossa ja avain kadonnut."  

Voin aavistaa, että Kom-teatterin uustulkinta ärsyttää monia klassikoiden tuntijoita. Toisia se miellyttää. Kulttuurikiistan ainekset ovat ilmeiset. Aivan kuin Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa pari vuotta sitten. Monet - varsinkin oikean laidan poliitikot - riensivät tuomitsemaan sen esitystä näkemättä. Kom-Tšehov ei kuitenkaan rienaa kansallisia tuntoja.  

Saako klassikkoja tulkita uudella tavalla? Mielestäni saa, jos tekee sen hyvin. Mielellään pitääkin tulkita uudella tavalla, sillä vanhojen tulkintojen toistaminen uusin miehityksin ei ole kovin perusteltua, joskin usein yleisöä miellyttävää. Kom tekee Tsehovinsa erittäin hyvin. Voi sen näinkin nähdä. Ainoan miinuksen annan esityksen kestosta. Kolme ja puoli tuntia uuvutti. Tunti pois ja kehuisin vielä enemmän.  

Kuvassa uusi tulkinta vielä vanhemmasta klassikosta (Anneli Sipiläinen: Luontoäidin lapset). Esillä Mäntän nykytaidenäyttelyssä 2011.

 

 

 

Aika haipakkaa

 

Kun alkuvuodesta jäin puolieläkkeelle, joku kokeneempi varoitteli, että nyt ne kiireet sitten vasta alkavatkin. Taisi olla oikeassa.   

Olen mennyt aika haipakkaa ympäri kaupunkia viime aikoina, kohokohtina kolme teatterikäyntiä. Alan ymmärtää, että ei sen näin pitäisi mennä, tässä on urakoinnin ja suorittamisen makua. Maltti pitäisi eläkeläisenäkin säilyttää.  

Vaikeaa se kuitenkin on, sillä tarjolla on niin paljon. Laatuakaan en voi moittia, sillä kaikki kolme esitystä ansaitsevat kehut. Kaksi raikasta yhteiskunnallista satiiria Ryhmäteatterissa (Ylihuomenna hän tulee, ohj. Linda Wallgren ja Eduskunta II, ohj. Susanna Kuparinen). Osaava ajankohtaissatiiri on pitkään ollut kadoksissa. Viimeksi se kukoisti Lilla Teaternin kultakaudella, silloin kabareen muodossa. Nyt se on palannut, entistäkin ilkeämpänä ja osuvampana.  

Kolmas teatterikokemukseni oli paras kaikista - ja paras teatterielämys pitkään aikaan. Svenska Teaternin musikaali Kristina från Duvemåla. Tätä tasoa Suomessa ei usein kohtaa. Abba-miehet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus ovat tehneet huippuluokan musikaalin ja suomenruotsalainen esitys on poikkeuksellisen vaikuttava. Tuli sellainen tunnelma, että tämä pitäisi nähdä vielä toisenkin kerran. Kevätkauden liput ovat juuri tulleet myyntiin.  

Kun viime keväänä ostin liput Kristinaan, päätin lukea uudestaan Vilhelm Mobergin teossarjan Maastamuuttajat, johon esitys pohjautuu. Olen ne joskus nuorena lukenut mutta elämyksen uusinta olisi ollut hyödyllinen. Lukematta jäi. Kesällä kirjat olivat kyllä mukana mökillä, mutta koko ajan oli olevinaan muuta kiirettä.  

Eivätkä teatterielämykset tähän lopu. Alkavalla viikolla minulla on lipun tiistaina ja keskiviikkona kahteen kotimaiseen uutuusnäytelmään. KOM-teatteri esittää Markus Nummen kirjoittaman ja Pekka Milonoffin ohjaaman näytelmän Karkkipäivä. Melkeinpä naapurissani sijaitseva Q-teatteri esittää Antti Hietalan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Tulipunainen hevonen.

 

Ensi viikolla kiireet helpottavat, sillä alkaa työprojekti. 

 

 

 

"Taivas ja maa lyövät kupperikeikkaa..."

Kävin taas teatterissa. Suurten laitosteattereiden sijaan tällä kerralla oli vuorossa Rööperissä sijaitseva pieni ruotsinkielinen Sirius & Mars.  

Näytelmän nimi oli På friarstråt, ohjaajana Juha Hurme. Näytelmä kertoo nuoren maalaismiehen sekoilusta naima-aikeiden, juopottelun, erilaisten väärinkäsitysten, valepukujen ja rellestyksen maailmassa. Varsin tyypillinen tapahtumakulku nykynäytelmälle ja kirjallisuudelle.  

Teos on silti klassikko, ilmeistä sukua jopa Shakespearen komedioille. Ohjaus näkee kuitenkin teoksen modernin olemuksen. Naivismiin asti pelkistetyt fondilavasteet antavat kokonaisuutta leimaavan riemastuttavan sävyn.  

Päähenkilön persoona (Gogo Idman) saa sekoilustaan huolimatta myötätunnon osakseen. Hän on vivahteikkaalla tavalla avoin ja sympaattinen, ei mikään syyntakeeton tohelo, niin kuin esityksen perinteisiin kuuluu. Juopottelukin näyttää perin juurin toisenlaiselta kuin perinteikkäässä suomalaisessa esitystavassa.  

Ruotsin kieli tuo esitykseen uudenlaiselta maistuvan vierauden tunteen. Käännös (Niklas Groundström) ei ole voinut olla ihan yksinkertainen asia. Siinä on paljon vanhaa sanastoa ja vanhoja rakenteita, mutta siinä ei kuitenkaan maistu museomaisuus.  

Kokonaisuutena hyvin viehättävä ja tuoreelta maistuva teatterikokemus. Suomeksi teoksen nimi on Nummisuutarit. Kuvan henkilöt eivät liity esitykseen. Patsas liittyy.

Tulkaa, uudet ilveilijät

Dessutom kävi pääsiäisen aikoihin Kansallisteatterissa katsomassa ”Galilein elämän”. Esitys ei ollut aivan parhaiden veroinen - parempiakin olen samasta kappaleesta nähnyt. Mutta Bertolt Brechtin teksti on sen verran tärkeitä systeemeitä hoksaava, että esitys oli hyvinkin katsomisen arvoinen ja suositeltava.

Dessutom on aina pitänyt Galilein elämää allegoriana vapaan tieteellisen tutkimuksen puolesta. Tähän tulkintaan johdattaa näytelmän valmistumisen ajankohta 1939. Silloin oli saanut suurta julkisuutta tieteellinen vallankumous: uraanin atomin halkaiseminen. Keksinnön taustalla oli Einstein, ja hän oli juutalaista syntyperää. Sellainen tiede oli natseille kelvotonta.

Einsteinin keksintöä vainosi natsismi ja Galilein keksintöä kirkko ja inkvisitio. Sen vuoksi Brechtin näytelmä sisältää kätketysti ivaa natsismia vastaan. Galileon piti pysyä vaiti tutkimuksistaan, jotka väittivät kirkon julistamaa dogmatiikkaa vastaan.

¤

Miten on nyt? Onko nykytiede vapaa ulkopuolisista painostajista?

Monien muiden tavoin Dessutom pelkää, että nykyinen yliopistosysteemi ”halutaan valjastaa kiskomaan kansallisen kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun vankkureita”, kuten Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio asian harvinaisen selvästi onnistui ilmaisemaan. 

Sellaisessa ilmapiirissä ei taida jäädä paljon tilaa ainakaan humanististen ja taidealojen opetukselle ja tutkimukselle.

Kun yliopistoihmiset joutuvat yhä lisääntyvässä määrin tekemään monenlaisia tehostamis- ja tuottavuussuunnitelmia ja itsetarkkailuraportteja, tilaa vapaalle tutkimukselle jää yhä vähemmän. Galilei kamppaili viimeiseen asti ulkopuolisten vaatimuksia vastaan.

Kansallisteatterin esityksessä trubaduurit ja ilveilijät irvailevat Galilein kauhistuttaville opeille. Nykytrubaduureilta voisi odottaa irvistelyä kaikenkattavalle kaupalliselle kilpailukyvylle.

Niinköhän se menee, että uudessa paljon kehutussa innovaatioyliopistossa insinöörien tehtäväksi asetetaan keksiä ihmevempuloita, taideteollisten tehtäväksi designata niille trendikkäitä ulkokuoria ja kiinnostusta herättäviä pakkauksia ja kauppakorkealaisille tehtäväksi maailmanlaajuisesti tykittäviä myyntikampanjoita. 

Missä ovat uudet Brechtit nyt, kun heitä todella tarvittaisiin?

(Kuva: Hans Jürgen Kallmann 1955 - Köln, Wallraf-Richartz Museum)

Onko tukka hyvin?

Dessutom katsoi Yle Teeman dokumentin Tampereen Pop-teatterin Hair-musikaalista vuosilta 1969 - 71. Siihen liittyy omakohtaisia muistoja.

Vanhaa dokumenttia ei voi kehua. Se oli koottu monenlaisesta sälästä - osa suorastaan aiheeseen liittymätöntä. Toimittajalla tuntui olevan ikävällä tavalla moralisoiva asenne. Parhaimmillaan dokumentti esitti muutamia onnistuneita välähdyksiä 1970-luvun taitteen suomalaisesta yhteiskunnasta. Sen sijaan aiheena olevan teatteriesityksen ilmapiirin ohjelma hukkasi täysin. Esitän kritiikkini sillä asiantuntemuksella, joka syntyi esityksen moneen kertaan näkemällä.

Ilmeisesti Tampereen Hairista ei jäänyt mitään pidempää tallennusta filminauhalle. Se on vahinko, sillä esitys oli ihan oikeasti osa merkittävintä suomalaista teatterihistoriaa.

Melkoiselle joukolle Dessutomin ikäisiä (vähän alle tai vähän yli kaksikymppisiä esityshetkellä) Hair oli sukupolvikokemus, jolla oli vaikutuksia asenteisiin ja elämäntyyliin. Siinä oli optimismia, visio mahdollisuudesta muuttaa maailmaa ja rakentaa kansainvälistä yhteisymmärrystä. Samaan suuntaan vaikuttivat myös Woodstock (1969) ja ensimmäinen Ruisrock (1970).

Naiivia tulevaisuusoptimismia se oli, sen tiedämme nyt. Silloin emme tienneet. Jälkimaailma pilkkaa aikakautta hippihörhöilyksi - täysin perustellusti - mutta silloin nähdään vain pintataso, vaatteet ja muut. Syvätasolla siinä oli ensimmäinen länsimainen yritys rakentaa yhteiskuntakriittistä kansalaisliikettä. Eikä ihan vailla vaikutuksia. Kyllä sillä ideologialla oli vaikutuksensa Yhdysvaltain kansalaisoikeuksien etenemiseen, Vietnamin sodan loppumiseen jne.

¤ 

Nyt maailma on aivan toisen näköinen. 

Päivällä kävelin kaupungilla, kun flunssa tuntuu olevan ohi. Poikkesin Kulttuurikeskus Caisaan, jossa oli alkamassa rasismia käsittelevä tilaisuus. Istuin pitkään kuuntelemassa. Iltauutisissa huomasin harmikseni päässeeni sekunniksi tv-kuvaan.

Omasta kokemuksestani olen havainnut jo jonkin aikaa saman, mikä kokouksessa monelta taholta tuotiin esille. Rasistinen uho on kasvamassa, ja siitä on syytä huolestua.

Se näkyy selvimmin netissä. Katsokaapa keskustelufoorumeita. Kaikenlaista törkyviestiä ja uhkailua tulvii. Joillakin menee nyt lujaa, ja vaikutelmaksi tulee väistämättä, että heitä on paljon. Monella on sen vuoksi ihan oikeasti syytä pelätä.

Sama on näkyvissä myös netin ulkopuolella. Olen huolestuneena kuunnellut öykkäröintiä ja uhoa, joka tulee vastaan kaupungilla. Ne ovat yleensä nuorehkoja miehiä, isokokoisia, usein juopuneita. Heillä on nyt myötätuuli ja tunnelma korkealla kuin Kosolassa Lapualla 30-luvulla.

Vikaan mennään, jos juututaan tulkitsemaan ja tuomitsemaan jonkin yksittäisen sanan sävyä tai jonkun ilveilijän lurittamaa laulunrenkutusta. Ei niillä ole merkitystä, kun ongelma rynnistää vastaan kaduilla ja kapakoissa tai viimeistään seuraavissa vaaleissa.

Puolueiden kykyyn ja haluun ottaa ongelma tosissaan en luota. Yksi puolue pistää näkyvimmän tähtensä vastustamaan ilmiötä, mutta uskokaa pois, vaaleissa sama puolue pistää taas ehdokkaaksi myös niitä pöntisiä, jotka ovat täysin päinvastaisella kannalla. Äänet saadaan näin kerätyksi sekä vastustajilta että kannattajilta. Se on taitopolitiikkaa.

Ja sitten kaiken huipuksi näyttää, että kaikkein pahimmat räyhähenget ovat rakentamassa mediassa itselleen pehmoimagoa. Sekin on taitopolitiikkaa.

Ei hyvältä näytä. Sanokaa minun sanoneen, että tästä tulee vielä ongelma. 

En panisi pahakseni, jos nykyhetken Suomen nuorisoon inkarnoituisi jostakin 1970-luvun taitteen hämyisistä loukoista edes pieni haiven naiivia hippihenkeä.

Helsinginkadulta Raaseporiin

Dessutom kävi teatterissa. Paikka oli Ryhmäteatterin näyttämö Helsinginkadun urheilutalossa, siinä missä 80-luvulla esityksiä piti Jouko Turkan Teatterikorkeakoulu. Kyseessä oli näytelmän ”Euroopan taivaan alla” ensi-ilta. Ohjaus Esa Leskinen.

Dessutom piti kovasti näkemästään. Siinä oli älyä, ajankohtaisuutta ja oivallusta nykymaailman menosta. Povaan esitykselle yleisömenestystä.

Uudessa uljaassa Euroopassa hyvinvointia riittää yhä harvemmalle. Miksi niin, unioninhan piti tuottaa hyvinvointia yhä suuremmalle joukolle. EU myytiin meille eurooppalaisten kansojen kulttuurisena yhteenliittymänä, mutta me saimme markkinatalouteen keskittyvän liberalistisen systeemin, joka jakaa voittoja yksille ja pistää toiset maksamaan pelureiden aiheuttamat tappiot. Rikkaus ja köyhyys karkaavat yhä kauemmaksi toisistaan. Ei sellaisen pitänyt olla unionin idea. Meitä vedätetään, sanoo Ryhmäteatteri.

Tässä oli uutuusnäytelmän teema. Harvinaisen tarpeellinen teema, ajattelee Dessutom, joka on perinteisesti ollut brechtiläisen kantaa ottavan teatterin ystävä.

Dessutom äänesti 1994 Euroopan unioniin liittymisen puolesta, tosin aika epävarmana. Hän näki kuitenkin hyödylliseksi kansojen ja kulttuurien yhdistymisen ja raja-aitojen poistamisen.

Saimmekin systeemin, joka taloudellisin perustein ajaa alas julkista taloutta, erityisesti uusilta jäsenmailta. Nyt tilaston mukaan joka kuudes eurooppalainen elää köyhyysrajan alapuolella. Tänä vuonna, köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena teemavuotena 2010, budjetti tähän tarkoitukseen on 17 miljoonaa euroa.

Eipä ole paljon, kun vertaa pankkien kriisitukemiseen käytettyihin rahoihin. Sinne uppoaa 312 miljardia euroa. Molemmat veronmaksajien rahoja.

Tällaista Eurooppaa esitys kuvaa. Siirtotyöläisiä vaeltaa maasta toiseen, jokunen romanialainen Suomeenkin. Siellä hän kohtaa globalisaation ja Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn asettamat haasteet, eikä siitä hyvä seuraa.

Aineksista syntyi hyytävä komedia työvoiman liikkuvuudesta. Pilkan kohteena on systeemi, eivät sen uhrit. Pieni ihminen systeemin rattaissa.

¤  ¤  ¤ 

Dessutom siirtyy huomenna, perjantaina, yhdessä sihteerinsä kanssa Vuoronvarausliiton edustuskämpälle Raaseporin rannikolle valmistelemaan lauantaina alkavaa suunnittelu- ja kehitysseminaaria. Sinne on tulossa arvovieraita.

Seminaarin aiheena on vuoronvarausjärjestelmien muutospaineet. Perinteinen Suomessa käytetty pohjoismainen linjaus, joka pohjautuu alueelliseen tasa-arvoon ja korostuneeseen yksilöiden oikeudenmukaisen kohteluun, on viime aikoina poliittisin perustein joutunut kritiikin kohteeksi. Tilalle tarjotaan anglosaksisissa maissa yleisempää linjausta, jossa kaupallistaloudelliset näkökohdat saavat suurempaa painoarvoa.

Dessutom ja sihteeri valmistelevat seminaarin onnistumista. Asiakirjat ja asiantuntijoiden lausunnot jaetaan valmiiksi pöydille, esitystekniikka varmistetaan ja Power point -systeemit laitetaan käyttövalmiiksi, ruokahuollon palveluntuottajan valmius tarkastetaan ja huoneiden kunto kontrolloidaan.

Illalla esitarkastukseemme joutuvat myös saunan lämpötila ja juomien aromi.

¤

Toivotan lukijoilleni rattoisaa viikonloppua. Palaan viikonlopun jälkeen.