Kevät toi kulkurin

Dessutom on jo jonkin aikaa päässyt palaamaan mieliharrastuksensa pariin. Se tarkoittaa päämäärätöntä kuljeskelua pitkin Helsingin katuja, puistoja ja rantoja.

Lumi on siis kaikonnut Töölöstäkin. Pitkään sitä riitti, eikä kävely kinosten ja penkkojen seassa sujunut. Katujen hidasta siivousta lumesta moitittiin yleisesti. Aivan kevään korvilla se kuitenkin alkoi sujua oikein hyvin. Miehiä, auroja, nostotraktoreita ja kuorma-autoja oli yötä päivää kuskaamassa lumipenkkoja pois Töölöntoriltakin. Vauhtia piti tietenkin kiihdyttää, muutenhan lumet olisivat ehtineet sulaa.

Tänään Dessutom vaelsi rantaan. Matkan varrella sijaitsee osoite Kesäkatu 2. Se on monille tuttu osoite, sillä siellä sijaitsi yksi ns. 60-lukulaisen kulttuuriradikalismin keskeisistä keskuksista: Yleisradio. Nyt nostalginen talo on muussa käytössä, ja kadun numerointikin on muuttunut. Siinä viereisessä puistossa sijaitsee ravintola Mestaritalli. Se on hyvällä paikalla ja kesäisin mainio terassipaikka. Dessutom vaan ei satu kesäisin paljonkaan oleskelemaan Helsingissä, joten terassi jää muiden käyttöön. Dessun kesäterassi sijaitsee rantasaunan seinustalla Längelmäveden rannalla Pirkanmaalla.

Mestaritallilta käännyin kohti keskustaa. Hietaniemen hautausmaan jätin tällä kerralla väliin. Oli liian viileää mennä sinne, sillä hautausmaalla pitää olla kiireetön. Pitää olla aikaa istuskella penkeillä ja katsella ja miettiä. Menen sinne kunhan lämpenee. Hietaniemi on yksi mielipaikoistani. Helsingin historian harrastajana minulla on käytössäni karttoja, joiden avulla löydän historiallisten merkkihenkilöiden hautapaikkoja. Niitä Hietaniemessä riittää.

Kuljin kohti keskustaa Arkadiankatua pitkin. Sitä kulkiessa eläydyn aina muistamaan valokuvista näkemiäni hautajaissaattoja Mannerheimista Kekkoseen. Keitä kaikkia onkaan kuljetettu haudan lepoon tätä katua pitkin?

Uusi musiikkitalo näkyy jo kauas. Siitä ei näytä tulevan ulkonäöltään mitenkään erikoisempaa. Eduskunnalle rakennetaan uusi uimahalli, joku leukaili. Säästettiinköhän taas väärästä kohdasta ja saatiin uusi tylsän näköinen kulttuuripalatsi? Sisältähän se voi silti olla vaikka kuinka onnistunut.

¤
Töölöä sanotaan porvarillisen yksitoikkoiseksi kaupunginosaksi. Sitä se jossain mitassa onkin. Katselin äskettäin tv-sarjaa ”Kallio”, joka kuvasi elämää Helsingin boheemeimmassa kaupunginosassa. Kallio ansaitsee nimityksen, sillä jotain vaikeasti määriteltävää vetovoimaa niissä kujissa ja kaduissa on. Dessutom vaeltelee sielläkin mielellään. Yksi houkutin lähteä Kallioon katosi kuitenkin noin vuosi sitten, kun Kaarle Ervastin antikvariaatti Torkkelinkadulla lopetti toimintansa. Siellä Dessutom monien muiden tavoin viihtyi ja löysi usein elämäänsä rikastuttavaa lukemista. Jäljelle jääneitä houkutuspaikkoja Kalliossa kuitenkin riittää. Parhaita niistä ovat mm. Ryhmäteatteri Pengerkadulla ja ravintola Cella Flemarilla.

¤

 Dessutomin päiväkävely päättyi - kuten usein ennenkin - kirjasto Kymppiin levyjä kuuntelemaan. Se on Helsingin suuria aarteita. Ja lopuksi kahvituokio siinä Kympin eteisessä sijaitsevassa ikävän amerikkalaisessa kahvilassa. Mutta minkäs voit, kun Cafe Kafka Ruotsalaisen teatterin kaarevassa päädyssä ei enää ole käytettävissämme ja Ekbergille on liian pitkä matka.

¤ 

Kuva esittää Töölöntoria noin 1930. Lähdettä en valitettavasti osaa mainita. Jostain netin loppumattomista aarrekätköistä se on joskus löytynyt.

Arvasitko oikein?

Vastaus toissapäiväisen blogin arvausleikkiin (lupasin vastauksen jo eilen mutta unohdin):

Siis kuka kirjoitti näin:

”Hiihtäminen on verraton harrastus pääministerille. Tunturissa oppii kaatumaan tyylikkäästi.”

Tämän näkemyksellisen sitaatin kirjoittaja oli tietysti Urho Kekkonen. Kyllä Urkki maalaisliittolaisensa tunsi - menneet ja tulevatkin pääministerit.

Paitsi että ei se nykyisen pääministerin vuoden takainen idea ja pyllähdys Rukan lumilla ollut erityisen tyylikäs. Mieleen tuli lähinnä Jänöjussin mäenlasku siinä kuuluisassa lastenlaulussa.

Aforismin Kekkonen julkaisi kirjassaan ”Sivalluksia - ajatelmia ja aforismeja vuosien varrelta” Otava 1979 - sivu 62. Ensimmäisen painoksen hän julkaisi salanimellä Simo Sakari. Vasta toinen painos (1982) paljasti, kuka mietelauseet oli oikeasti kerännyt. Kirjan piirroskuvituksen teki Henrik Tikkanen.

Saatanan tunari

Dessutom kaiveli arkistolaatikoitaan. Niistä löytyy monenlaista lippua ja lappua. Järjestäminen olisi tarpeen - ehkä sitten pirteinä eläkepäivinä.

Käteen osui muistiinpanolappu vuodelta 1976. Palasi mieleen muistikuva nostalgiselta aikakaudelta, jolloin Urho Kekkonen oli sekä kuningas että kruununprinssi.

Urkkiin liittyvää folklorea on varmaan kansatieteen arkistoissa riittämiin. En tiedä, onko tämä lastenloru.

Alkuun vähän opastusta nuoremmille sukupolville lorun ymmärtämiseksi:

• Kekkonen oli määrännyt pääministeriksi kaverinsa Martti Miettusen. Tämän ”hätätilahallituksen” tehtäväksi Kekkonen määräsi hoitaa kuntoon vaikea työttömyysongelma.

• Kekkosella oli tapana lähetellä poliitikoille kirjeitä, joissa hän haukkui lyttyyn huonosti tehtävänsä hoitavat henkilöt. Näitä kirjeitä hän myös päästi julkisuuteen koko kansan luettavaksi. Niitä kutsuttiin yleisesti nimellä ”Myllykirjeet”. Sellaisen saaminen oli poliitikon uralle tuhoisaa, siksi Kekkosen suuttumusta pelättiin.

• Laajalti tunnetuksi tuli eräälle johtavalle poliitikolle lähetetty kirje, jossa Kekkonen käytti tästä nimitystä ”saatanan tunari”.

¤
Dessutom osui kesällä 1976 kuuntelemaan kun alakouluikäiset lapset leikkivät Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulman pienessä puistikossa Ullanlinnassa. Leikin alussa pistettiin osallistujia yksi kerrallaan pois pelistä samoin kuin Entten tentten -lorussa. Pelaajat seisoivat piirissä ja pelin johtaja keskellä. Johtaja lausui lorua rytmikkäästi painottaen ja osoitti sormella jokaisen painotavun kohdalla yhtä piirissä seisovaa ja pyöri samalla eteenpäin. Lorun viimeiset sanat olivat ”… pelistä POIS”. Se, johon sormi pois-sanan kohdalla osoitti, joutui ulos leikistä.

Näin se meni. Kuvittele mielessäsi rytmikäs skandeeraus ja sen mukaisesti etenevä osoittava sormi:

- - Älä kerro Miettuselle!
Miettunen kertoo Kekkoselle
Kekkonen kirjeen kirjoittaa
ja taas on yksi saatanan tunari PELISTÄ POIS.

Lähimenneisyyden folklorea.

Luen, olen lukenut, en lue

Lukemisen alkuhämärä


On puhuttu sukupolvikokemuksesta. Suuria ikäluokkia, joihin Dessutom itsekin nippa nappa katsoo kuuluvansa, pidetään kokemuksiltaan yhtenäisenä joukkona.

Se pitää melko pitkälle paikkansa.

Sodasta toipumisen vuosina syntyneet elivät lapsuutensa maassa, jossa lapsia oli valtavasti, koululuokat olivat suuria, kouluun hiihdettiin, koulussa syötiin makaronivelliä ja kesäkeittoa, saunassa käytiin lauantaina, sunnuntaina elokuvissa katsottiin Pekkaa ja Pätkää, rintamamiestalon yläkerrassa pidettiin vuokralaista ja Kekkonen päätti asioista.

He elivät murrosikänsä maassa, jossa murrosikäisiä oli valtavasti, nuorisokulttuuri rynnisti esiin, Beatles syrjäytti Tapio Rautavaaran mutta sunnuntaisin kuunneltiin radiosta Matti Paalosmaan ”Listaa”, lauantaina saunan jälkeen katsottiin televisiosta Tarvajärven laatikkoleikkiä ja Kekkonen päätti asioista.

He varttuivat kohti täysi-ikäisyyttä maassa, jossa aikuiseksi varttuvia oli valtavasti, keskiolutta sai maitokaupoista, tytöillä oli minihame ja seksuaalista vapautumista yritettiin toteutttaa teinikunnan järjestämien konventien jatkoilla, tultiin poliittisesti radikaaleiksi ja järjestettiin lukiossa paneelikeskusteluja, lauantaisaunan jälkeen katsottiin televisiosta Jatkoaikaa ja Kekkonen päätti asioista.

Aikuiseksi he tulivat maassa, jossa nuoria aikuisia oli valtavasti, pitkänmatkanjuoksijat voittivat kilpailuja, marssittiin Vietnamin sotaa vastaan, ruvettiin taistolaisiksi, interreilattiin pitkin Eurooppaa, opiskeltiin, maalattiin kämpän seinät oranssilla ja ripustettiin Marimekon verhot, juotiin punaviiniä ja keskusteltiin Godardista ja Kekkonen päätti asioista.

Sen jälkeen aikakauden yhteisten kokemusten kuvaus käy vaikeammaksi. Elämänkulku käy yksilöllisemmäksi, yhteistä juonta ei enää samalla tavalla löydy.

¤

Muutosvauhti oli huimaa, mutta sukupolven suurella osalla ne olivat yhteisiä kokemuksia. Vain Kekkonen pysyi - sukupolven keski-iän rajoille asti. Ja suosio sen kun kasvoi, ihan oikeasti.

Yksi yhdistävä piirre oli lukeminen. Opettaja vei lapset koulun kirjakaapille joka lauantai - se oli koulupäivä. Ruskealla voimapaperilla päällystetyt kirjat olivat haluttuja. Lapset lukivat - ymmärtääkseni niin ei ole enää. Murrosiässä kirjat haettiin kirjastosta.

Dessutom muistaa lukuharrastuksensa päässeen vauhtiin Viisikoista. Muistikuva on romanttinen idylli. Oli kesäloma ja sadepäivä. Paikka oli omakotitalon yläkerran harjakaton reunalle jäävä matala ja vinokattoinen tila - ullakkokomero. Nuori Dessu oli löytänyt komerosta romppeiden seasta hetekan ja ottanut sen käyttöönsä. Valo tuli pienestä ikkunaluukusta. Sade ropisi peltikattoon.

Siinä Dessu oppi nauttimaan lukemisesta.

Helteellä se oli tukahduttavan mahdoton paikka. Talvella se ei käynyt ollenkaan, sillä komero oli kylmä tila. Mutta niitä lukemiselle suotuisia viileähköjä sadepäiviä oli myös paljon.

Viisikkojen lisäksi siellä komerossa tuli luetuksi Tarzaneita, Bob Morania, Punavyön seikkailuja, Zorroa. Maailmankirjallisuuden ensimmäiset klassikot taisivat olla Huckleberry Finn ja Tom Sawyer.

Sitten Dessuun iski häiriötila nimeltä Murrosikä.

Lukemisen laatu romahti. Tuli Carter Brown.

Niitä sai kavereilta lainaksi, ja muutamia ostin kai itsekin rautatieaseman kioskista. Ei niitä tullut varsinaisesti luetuksi, enemmänkin se oli selailua, joka pysähtyi kohtiin, joissa sankari riisuu neidolta rintaliivit jne. Kansikuvatkin sellaista lupailivat.

Dessutomilla on kesäasunnollaan tallella muutama Carter Brown. Jokunen vuosi sitten kokeilin lukea yhtä. Ei kamalampaa lukemista maailmasta taida löytyä.

Sitten löytyivät Pekka Lipponen, Kalle-Kustaa Korkki, Jerry Cotton ja Korkeajännityssarjan Battler Britton. Niistä myöhemmin.

Kävely Töölöstä keskustaan

Dessutom on kävelymiehiä.

Tämä ei tarkoita treenaamista Wallu Konosen lailla suorin polvin ja lantio keikkuen vaan kulttuurimatkailua jalkaisin ympäri Helsinkiä. En tarvitse pururatoja enkä tuulipukua. Homma sujuu jopa arkivaatteissa työpaikalta Kruununhaasta Töölöntorille. Salkku kädessä ei kuitenkaan ole suotava.

Kamera on yleensä mukana taskussa, vaikka kuvattavaa ei usein osu eteen. Mutta kaiken varalta. Joskus osuu silmään kiinnostavia havaintoja matkan varrelta. Viime viikon upeat pakkashuurteet olivat harvinaista herkkua.

Useimmiten kävelyretki ajoittuu alkuiltaan. Kiire ei saa kävellessä olla, muuten idea katoaa. Pitää olla aikaa pysähtyä ja katsella, jos katseltavaa on. Vaikkapa divareitten ikkunoita.

Talvi ei ole mukavinta aikaa kävelylle. Jotain vaivalloista tulee kinoksista ja penkoista. Liukkaalla kelillä en lähde ollenkaan. Pitkään jatkunut pakkanen on nyt onneksi pitänyt nollakelin liukkaat poissa, mutta lumen olemassaolo tuntuu saavutetun edun menettämiseltä. Lumettomiin talviin ehti jo tottua.

Mieleen on juolahtanut, pitäisikö vielä vanhoilla päivillä mennä hiihtämään. Edellisestä kerrasta on ainakin kaksi vuosikymmentä. Sukset ja monot ovat kuitenkin tallella ullakkokomeron perukoilla. Pipo ja anorakkikin saattavat löytyä. Keskuspuiston hiihtoladun alkuun olisi kilometrin verran. Auroran sairaalan nurkalta pääsisi lähtemään, eikä latu heti loppuisi. Pääsisi kai Lappiin asti, mutta minulle Pirkkola tai Pitkäkoski riittäisi. - Täytyy harkita.

Tänään kuitenkin kävin taas kävelyllä. Viisasta on, jos ei etukäteen suunnittele reittiä vaan jättää impulsseille tilaa. Nyt suunta kääntyi keskustaa kohti.

Töölöntorilta on kaksi vaihtoehtoista suoraa reittiä keskustaan, molemmat epämiellyttäviä. Mannerheimintie eduskuntatalon editse on meluisa ja yksitoikkoinen. Sitä en usein käytä. Runeberginkatu Eliten ja Kauppakorkeakoulun editse Kampin keskukseen on toinen, eikä juurikaan miellyttävämpi. Muutamia kiinnostavia ikkunoita tälle reitille kuitenkin osuu.

Vaihtoehtoinen ja miellyttävämpi reitti on kulkea Etu-Töölön pikkukatuja. Niin nytkin. Siispä Töölöntorinkatua alas vanhan Ravintola Motin editse. Siellä Kekkonenkin kävi usein. Ravintolan herkkulistan kuuluisuus oli häränkivekset.

Sitten Hesperiankatujen poikki Vänrikki Stoolin kadulle ja siitä käännös Apollonkadulle, jossa sijaitsee merkittävä nähtävyys: Keskustapuolueen puoluetoimisto. Siellä on taas viime päivinä ollut menoa ja meininkiä.

Sitten Oksasenkatua kohti Temppeliaukion kirkkoa. Matkan varrelle osuu useita yksityisluonteisia kulttuurikohteita: Lallukan taiteilijakoti, Mika Waltarin koti ja taiteilijapariskunnan Kaj Chydenius & Kaisa Korhonen yhteinen koti.

Sitten pikkukatuja Taidehallin eteen. Sen ravintola pitäisi testata, en ole vielä ehtinyt. Remontin jälkeen sille rakennettiin uusi ilme. Sitten Sibelius-Akatemian oven eteen. Hyvin tuttu paikka, konseretissa on tullut käytyä usein.

Akatemia muuttaa uuteen konserttitaloon siihen viereen, kunhan se valmistuu. Seinät ovat jo korkeat, muoto alkaa hahmottua. Kuvista katsoen musiikitalon ulkokuori ei vaikuta erityisen innostavalta. Tavallisen näköinen kulttuuripalatsi. Seinissä lasia ja valkoista kaakelia. Saadaankohan sille edes persoonallinen nimi, kuten Kiasmalle, vai jääkö se pelkäksi ”Musiikkitaloksi”?

Sitten vanhaan Postitaloon. Siellä poikkean usein kahvilla, niin nytkin. En ymmärrä, miksi taloa ei haluta kelpuuttaa uudeksi Keskuskirjastoksi. Talo on hieno kuin mikä. Pääsalia parempaa ei keskustan alueelta löydy, ja toinen mestariluomus on nykyinen lounasravintola. Kerroksissa en muista käyneeni, mutta eivätköhän nekin olisi muutettavissa kirjaston tarpeisiin. Onhan siellä jo Kymppikirjastokin - lostava oivallus sijoittaa musiikkikirjasto siihen.

Kahvin ja pullan jälkeen takaisin Töölöntorille - raitiovaunulla siitä Postitalon edestä.

Joululaulujen rappio

Kaikki on nykyisin huonompaa kuin Kekkosen aikaan. Joululaulutkin.

Mitä tämä tämmöinen nykyhilpeily on olevinaan: "Hupsis pupsis pimpeli pompeli."

Silloin ennen oli sentään "Tip tap tip tap" ja "Rati riti ralla".

Kari: Jeesus joulukadulla

Visavuoren museo järjesti yleisöäänestyksen Karin kaikkien aikojen merkittävimmästä pilapiirroksesta. Kilpailun voitti "Jeesus joulukadulla eli kuokkavieras syntymäpäiväkesteissä" (1954).

Kari (oik. Kari Suomalainen 1920 - 1999) oli voimiensa päivinä huippulahjakas pilapiirtäjä - omaa luokkaansa Suomessa. Helsingin Sanomat julkaisi kuvia kakkossivullaan vuosikymmeniä. Erityisesti poliittisia puolueita ja presidenttejä - varsinkin Kekkosta - irvailevat kuvat olivat riemastuttavia.

Kari liittyi valitettavasti siihen pitkään jonoon suomalaisia mestareita, jotka eivät ymmärtäneet lopettaa, kun luomiskyky hiipui. Loppuvaiheen työt olivat jonkinlaisia katkeruuden ja ennakkoluulojen näytteitä, eivät enää huumoria. Helsingin Sanomat joutui sulkemaan sivunsa vanhan mestarin uusilta tuotoksilta, kun aiheet juuttuivat kaunaisiin rotunäkemyksiin. Joku niistä kuvista tuli äänestyksessä kakkoseksi. Totta kai, onhan sillä suunnalla junttamiehiä joka äänestykseen.

Voittanut työ edustaa Karin vakavaa puolta - siinä on sanomaa, jota ei voi kiistää eikä pitää tänäkään päivänä yli puolen vuosisadan jälkeen vanhentuneena.

Dessutomilla vilahti ohimennen mieleen tämä piirros, kun hän tänään puoliltapäivin käveli Aleksanterinkatua, juuri Karin piirroksen näköisellä kohdalla. Ei siellä Jeesusta näkynyt, mutta muistuma siihen suuntaan oli ilmeinen.

Citykäytävän aukolta muutama askel Keskuskadulle päin oli jalkakäytävällä pakkasessa vanhempi nainen jalkakäytävällä polvillaan pahvimuki edessään.

Ei sinne kuppiin kukaan mitään antanut. Ei Dessutomkaan. Oli kiire päästä pakkasesta Stockmannille lahjoja ostamaan.