Oudolla kielellä

Kalevalan päivä palauttaa mieleeni muiston vuosien takaa. Pääsin esiintymään oudon kielen osaajana.

Olin vuonna 1986 työmatkalla Amsterdamissa kansainvälisessä VVV:n kokouksessa. Kokoukseen osallistui myös paikallisten lukioiden rehtoreita. Erään rehtorin kanssa tulin paremmin tutuksi, kun istuimme pienellä porukalla iltaa.

Rehtorilla oli idea. Hänellä oli koulussaan menossa kirjallisuuden kurssi, jossa käsiteltiin kansalliseepoksia. Voisinko minä tulla hänen kouluunsa opettamaan oppilaille katkelman Kalevalaa alkukielellä?

Kyllä se minulle sopi. Saman tien keksittiin, että vieressä istuva norjalainen kollegani tulisi opettamaan Eddaa. Ja seuraavana aamuna idean kehittely jatkui: espanjalainen kollega ja El Cid ja kreikkalainen kollega ja Ilias, kaikki alkukielellä.

Ensin mietin, että opetan Kalevalan alkusäkeet, jotka tietysti osasin ulkoa. Mutta sitten ajattelin, että puhekuoroon olisi hyvä saada hieman draamaa, vaikkapa mies- ja naisäänten dialogia. Sellaista kohtaa en kuitenkaan muistanut ulkoa, joten soitin kotiin ja sain sanelusta kirjoitetuksi muistiin sopivan katkelman.

Niinpä minulla oli seuraavana päivänä edessäni puolensataa lukiolaista. Olin kirjoittanut tekstin paperille, siitä otettiin kaikille kopio, ja ei kun harjoittelemaan puhekuoroesitystä oudolla suomen kielellä nelipolvisen trokeen tahdissa. Ja naapuriluokissa samanlainen projekti norjaksi, espanjaksi ja kreikaksi.

Hyvä siitä tuli – idea toimi. Iltapäivän viimeisellä tunnilla koko koulu kokoontui eeposjuhlaan, jossa kaikki neljä puhekuoroa esiintyivät. Kalevala-esitysi kesti viitisen minuuttia, ja lopuksi pistin vielä koko yleisön toistamaan saneluni mukaan Kalevalan kaksi alkusäettä: Mieleni minun tekevi / aivoni ajattelevi. Voi olla, että joillekin jäi pysyvästi muistiin, kun monta kertaa toistettiin.

Hyvä muisto siitä jäi. Suomeen palattuani lähetin Amsterdamin kouluun lahjaksi tällaisen Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman Kalevalan juhlapainoksen.

 

Villitys

̶   Aina pittää eppäillä, opetti kummisetä joskus 60-luvun loppupuolella.  Sillä kerralla epäilyn aiheutti  määräys asentaa autoonsa turvavyö. Siihen villitykseen kummisetä ei uskonut.

Vuosi sitten minä hieman epäilin, mutta en kertonut epäilystäni kenellekään. Sain lääkäriltä laihdutuslääkkeen reseptin. Pyysin sitä itse, vaikka sydämessäni salaa epäilin moista lääkevillitystä lääketehtaan uudeksi kepulikonstiksi, jolla rahastetaan painonsa kanssa tuskailevia ihmisiä.

Nyt vuotta myöhemmin epäily on hieman hellittänyt. 15 kiloa on kadonnut, eikä ole tarvinnut tehdä muuta kuin pistää piikki vatsanahkaan kerran viikossa. 

Syyskuuhun asti kilot katosivat nopeasti. Sitten iski polvivamma, ja jouduin viikoksi sairaalaan. Liikunta loppui pariksi kuukaudeksi eikä ole vieläkään palannut entiselleen. Laihtuminen hidastui.

Kipua polvessa ei ole, mutta pelko jäi. Liukkaalla kelillä kaatuminen voisi olla tuhoisaa. Kuntopyörää olen yritellyt, mutta ennalleen sekään ei ole palannut. Häiritsee, kun polvi naksahtaa joka kerta ojentuessaan suoraksi.

Dieettiä ei ole tarvinnut kärsiä. Toisaalta en tiedä, miten voisin dieettiä pitääkään. En ole vuosikymmeniin käyttänyt lihottavia aineita, en napostele, en syö pikaruokia, en syö tai juo sokeroituja aineita, kaikki on vähärasvaista, olen kalaa lukuun ottamatta kasvissyöjä.

Pieniä poikkeuksia on kaksi. Iltapäiväkahvin kera sallin itselleni pienen makean, useimmiten palan pullaa tai vegaanijäätelöä. Alkoholia nautin mielelläni sopivissa tilanteissa. Tipattomia kuukausia oli viime vuonna tammikuun lisäksi neljä muuta kuukautta.

Paha tässä olisi siis minkäänlaisella dieetillä saavuttaa samaa painonpudotusta kuin tällä 

 tanskalaisen lääketehtaan villityksellä. Mistä vähentäisin? Runebergintorttukin jäi tänä vuonna väliin, kun en huomannut koko juhlapäivää. Laskiaispullaa en syö koskaan, siinä hyvä pulla on pilattu tunkemalla väliin kermavaahtoa. Vapun tippaleipään en koske, se vain murenee syliin.

Haikein mielin muistelen muinaisen Eeva-lääkärin sinnikkyyttä opastaa minua omilla  konsteillaan, miten vältän joutumasta tulevaisuudessa sumo-painijaksi. Blogin vanhat lukijat saattavat muistaa, miten se meni: tässä linkki  (klik).

Kuvassa aamiaiseni: kahvi mustana, mustikoiden päälle soreroimatonta jugurttia. Ei muuta.

"Peilistä pirun näkee"

Selailin kirjastossa Roald Dahlin kirjaa The Twits (suom. Nilviöt). Siinä kerrottiin naamoista. Kuviakin oli.

Heti kun pääsin kotiin, piti päästä katsomaan omaa naamaa kylpyhuoneen peilistä. Pidin silmälasit nenällä, jotta näkisin tarkasti. Ajattelin, että nytpä kirjan innoituksen vallassa voisin varmaankin ottaa kauniin selfien. 

Kun katsoin peiliin, tuli sellainen olo, että Roald Dahlilta on tainnut mennä kaksi kuvaa ja niiden tekstit väärään järjestykseen. Minullehan ilman muuta kuuluisi tuo alemman kuvan teksti, mutta jostain syystä näin peilissä ylemmän kuvan.

En ottanut selfietä. Yleiskuva kylpyhuoneesta kamera naaman edessä tuntui kauniimmalta.

Huonot hoksottimet

Olen vuosikymmeniä asunut samassa talossa. Se on aivan tavallinen kerrostalo, jossa ei ole mitään kummallisia yksityiskohtia eikä silmiinpistäviä arkkitehtonisia oivalluksia.

Koko kaupunginosa on tyyliltään hyvin yhtenäinen. Vain muutamat uudet rakennukset – kuten kuvassa torin laidalla uusi koulu / kulttuurikeskus -  hieman erottuvat kaupunginosan yhtenäisestä tyylistä.

Kun sitten outojen kaupunkien kuvia katselee, huomaa, että kaikkialla ei ole yhtä yllätyksetöntä. Mutta kun on huonot hoksottimet, ei yrittämälläkään ymmärrä kaikkien yksityiskohtien tarkoitusta.

Vai onko niillä tarkoitusta ollenkaan? Koristeitako lienevät? 

Kaikille tuttu

Minusta ei ole sääprofeetaksi. Kaikki ennustukseni menevät aina pieleen. Pitäisihän se jo uskoa, nimittäin kokemusta on.

Viimeisin mönkäänmeno liittyy pakkaskauden loppumiseen. Ennustin, että kunhan helmikuun puoliväliin päästään, voin taas lähteä ulos ilman ongelmia.

En ole vuodenvaihteen jälkeen paljon nokkaani ulos pistänyt. Silmät eivät jostain syystä enää kestä pakkasta. Heti alkavat kyyneleet valua, vaikka ei itketä yhtään. Eikä vaiva sitten helpotu sisälläkään.

Alkavalla viikolla pakkanen kuitenkin jatkuu, vaikka ennustin niiden loppuvan. Ja minä hölmö varasin teatterilippuja. Nyt varmaankin joudun katsomaan teatteria sumein silmin.

Pentti Saarikoskesta kertova Ryhmäteatterin uusi esitys perustuu Tuula-Liina Variksen (Saarikosken neljäs vaimo) kirjaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994)   (ylimmässä kuvassa keskellä). Kyllä kirja pitää lukaista ennen esitystä, vaikka se on tuttu yli 30 vuoden takaa. Ja saman tien on syytä selailla aiheeseen liittyviä kirjoja enemmänkin. 

Työvuosiltani tuttu henkilö on yksi näytelmän tekijöistä, ja sattumalta minulle tuli harjoitusvaiheessa tilaisuus keskustella hetki nuoren polven teatterintekijän näkemyksestä runoilijaan, joka minun ikäpolvelleni oli päivittäisen suuren sensaatiojulkisuuden keskeinen hahmo. Mutta julkisuuden lisäksi myös kirjallisuuden monipuolinen mestaruussarjalainen.

Sitä edelleen ihmettelen, että henkilö on kiinnostavampi kuin hänen tuotantonsa. Kirjallisuuden ammattilaisten ulkopuolella harva tietää Saarikosken laajan tuotannon, mutta maineeltaan hän on kaikille tuttu. Näin se oli jo silloin minun aktiiviaikoinani, ja näin se tuntuu olevan edelleen.

Äly hoi!

Yritän vielä pysyä ajan tasalla. Olen tunnistanut vaaran, että monen nuoren mielestä tämänikäisten kuuluisi jo siirtyä pysyvästi keinutuolijoukkueeseen, kun eivät enää ymmärrä modernia meininkiä.

Ajan tasa tarkoittaa tässä kirjoituksessa tekoälyä. Olen sitä epäluuloisella myötämielellä tarkastellut, kokeillut ja ihmetellyt. Aika hyviä vastauksia se on testikysymyksiini osannut antaa – parempia kuin uskalsin toivoa, paljon parempia. Olen tehnyt sille viekkaita kysymyksiä kotimaisesta kirjallisuudesta, ja se on selviytynyt niistä paremmin kuin keskitasoinen kirjallisuustieteen opiskelija selviäisi tenttikysymyksestä.

Tekoälyä puskee nyt joka tuutista. Into on suuri. Toisaalta historia on opettanut, että innostus uudesta keksinnöstä saattaa helposti aiheuttaa vauhtisokeutta. Asiaan liittyvät ohjeet ja säädökset ja niiden taustalla olevat eettiset näkökulmat tulevat vasta jälkijunassa. Bisnes määrää vauhdin ja suunnan.

Tekoäly oudosti sekä kiehtoo että epäilyttää. Tekniikan harppaukset ovat aina olleet sellaisia. Tässäkin on aavisteltavissa huima tulevaisuudenvisio, mutta helposti tälle antaa myös moraalisen miinusmerkin eteen.

Jostain tuntemattomista mielen syvyyksistä tekoäly nostaa minulle ajatuksiin Prometheus-myytin. Se edustaa ihmiskunnan edistystä, tekniikkaa ja sivistystä, mutta myös kapinaa jumalallista järjestystä vastaan. Siinä hyvätkin aikeet voivat tahattomasti johtaa traagisiin seurauksiin.

Esimerkiksi sopii vaikkapa Internet. Miten niin loistavasta keksinnöstä onkin päässyt tulemaan valeinformaation ja häikäilemättömän poliittisen valtakamppailun tyyssija ja ihmisten välisen keskustelun likakaivo.

60-lukulaisesta näkökulmasta on vaikea hyväksyä, että ihmiskunnan kehitys ei edennytkään turvallisempaan, vauraampaan, tasa-arvoisempaan ja kulttuurimyönteisempään suuntaan. Nyt ollaankin luisumassa sivistyksen alamäkeen. Viimeiset rippeet valistuksen aikakaudesta ja niistä ihanteista, joiden varaan Ranskan vallankumous ja Amerikan perustuslaki laadittiin, ovat aikansa eläneet.

Tekoäly hoitaa asiat ihmisen puolesta. Opiskelun vaiva poistuu, kun tekoäly lukee, laskee ja kirjoittaa kaiken ja robotit tekevät työt. Taiteilijoitakaan ei tarvita, kun tekoäly kirjoittaa kirjat ja säveltää sinfoniat – nopeasti ja halvalla. Ei tarvita kuin trumpit ja putinit ja heidän nettifirmojensa miljardöörit ohjaamaan toimintaa. Ja nyt tekoäly kuulemma osaa jo kehittää itse itseään.

Luulen, että ei mene hirveän pitkää aikaa siihen, kun tämä kehitys tulee yllättämään meidät kaikki. Tai ehkä olemmekin optimisteja ja uskomme, että kyllä eduskunta osaa antaa viisaat ohjeet ja säädökset ongelmien ehkäisemiseksi?

 

Suuresta hurskaudestaan tunnettu

Erinomainen idea suomalaiselta kirjastolta.

Täytyypä perehtyä näihin kirjoihin. Minulle ne ovat vieraita (kaikkien nimestä en saa tässä epätarkassa kuvassa selvää – kuva löytyi tuttavan fb-sivustolta ilman lähdeviitteitä).

Kielletyt kirjat ovat aina kuuluneet erilaisten diktatuurien ja tiukkojen ideologioiden perusolemukseen. Kirjat voivat olla niille vaarallisia. Valta voi menettää uskottavuutensa. Vallanpitäjä voi joutua pilkan kohteeksi. Siksi valta tarvitsee kieltoja, sensuuria ja kirjarovioita.

Nyt Yhdysvallat on pikavauhtia ryntäämässä tähän synkkään joukkoon. Tällä kerralla aatteen kärjessä ovat konservatiiviset kristityt, jotka ovat löytäneet presidentikseen poikkeuksellisen suuresta hurskaudestaan tunnetun miehen.

En tunne Yhdysvaltojen kouluissa kiellettyjenkirjojen sisältöä. Voin vain arvailla, mikä niissä on aiheuttanut kiellon. 

Varmaankin kirjoissa on käsitelty seksuaalisuutta, ilmastonmuutosta, tasa-arvoa, tiedettä, taidetta, sananvapautta, rasismia, abortta, salaliittoteorioita, uskontoja ja politiikkaa. Sellaisiin aiheisiin nykyinen konservatiivis-kristillinen valta ei salli liberaalia näkemystä. Woke ei enää Amerikassa käy.

Tällaisella aatesuuntauksella on nyt myötätuuli. En ihmettelisi, jos kirjakiellot rantautuvat kohta Suomeenkin. Olen tullut ymmärtämään, että Suomessa erityisesti nuoret miehet ovat ruvenneet hakeutumaan tätä enteilevän konservatiivisen uskonnollisuuden piiriin. Nuoret naiset onneksi ovat taaskin fiksumpia.

 

Epätoivoinen yritys

Hampaasta lohkesi paikka. Piti tilata aika hammaslääkärille. Sain ajan seuraavalle aamulle klo 9.00.

Se on minulle epäinhimillisen varhainen aika. Minun vakituinen nukkumaanmenoaikani on noin klo 4. Hädin tuskin ehtisin torkahtaa ennen kuin pitää nousta. Suihkussa pitää käydä ja tukka kuivattaa, sillä pakkanen on hirmuinen. Matka ei onneksi ole pitkä siihen rumaan taloon, joka rakennettiin tilalle, kun vanha hieno ”Sipoon kirkko” purettiin.

Päätin ryhtyä epätoivoisen yritykseen. Päätin mennä nukkumaan jo keskiyöllä.

Nukahtamisen apukeinoksi etsin hyllystä mahdollisimman tylsää luettavaa sänkyyn. Sellaista, jota ei kerta kaikkiaan jaksa lukea monta sivua ennen kuin silmät alkavat lupsuttaa.

Tämä näytti lupaavalta:

 

Vaan kuinkas sitten kävikään! Otsikko näytti tylsältä mutta teksti alkoi vetää. Siinä virkistyi ihan.

Äkkiä kello oli neljä eikä nukuttanut yhtään. Vakiintunut unirytmi oli mennyt sekaisin monituntisesta makoilusta. Sinä yönä en nukkunut ollenkaan. Hammaslääkärin lepotuolissa nukahtaminen oli sitten kyllä lähellä, mutta ihan ei onnistunut, kun lääkäri höpötti koko ajan.  

Tulevia aamuyön herätyksiä varten jäin miettimään, löytyisikö mitään takuuvarmaa unilukemista. Osaako joku suositella?

Akseli Gallen-Kallela 1889

Oikein hyödyllistä puuhaa

Joulun alla minulle tehtiin ehdotus.

Vanha työkaveri – nyt jo eläkkeellä hänkin – kertoi, kuinka mukava harrastus hänellä on. Sopisi minullekin. Olisi oikein hyödyllistä puuhaa eläkepäivien piristykseksi. Kuntokin siinä kohenisi. Ja miehistä on ryhmässä pulaa, naisia kyllä riittää.

Tässä kohdassa aloin jo aavistella. Sama kaveri on ennenkin ehdotellut minulle hyödyllistä puuhaa.

Olin silloin täyttämässä viisikymppisiä, ja työpaikalla olivat keräämässä kolehtia kimppalahjaan. Tämä kaveri lähetettiin kysäisemään minulta, miten suhtautuisin, jos minulle hankittaisiin lahjaksi kansallispuku. Voisinpa sitten tulla mukaan hänen tanhuryhmäänsäkin.

Muistan häkeltyneeni. Piti keksiä äkkiä hienotunteisen kohtelias tapa sanoa, että unohtakaa nyt herranen aika tämmöinen idea.

Minulle on lapsuudesta jäänyt asenne kansallispukuja kohtaan. Tuttavaperheen Paula-rouva, ison maalaistalon emäntä, kaupusteli joka vuosi kekrijuhlan aikaan pääsyliput tanhuesitykseen kansakoulun näyttämöllä. Paula-rouva itse oli ohjannut esityksen ja hyppeli kansallispuvussaan keskimmäisenä. Isä suhtautui touhuun salamielisen ivallisesti, mutta ei pääsylipuista oikein kehdannut kieltäytyäkään. Ihan mukavia tuttavia he olivat, toivat aina tuliaisiksi Paula-rouvan itse leivinuunissaan leipoman pullapitkon, ja se oli parempaa kuin kaupan pulla.

Tilaisuus oli paikallisen Maalaisliiton järjestämä. Paula-rouvan mies oli poliitikko, valtuuston jäsen ja Kekkosen valitsijamies. Ei isällä mitään Kekkosta vastaan ollut mutta Maalaisliittoa vastaan oli.

Kai minun nurja asenteeni on sieltä lapsuuden Maalaisliitosta peräisin. Kansallispuvut ja tanhut ovat minulle yhteen kuuluvaa kimppakamalaa. Asennevamma on myöhemmin vahvistunut: ei vanhaksi rokkijätkäksi itsensä mieltävä kehtaisi astua näkyviin kansallispuvussa. Sellainen vaatisi niin ison annoksen itseironiaa, ettei minulta taida vieläkään löytyä. (Kansallishenkeä ja kansankulttuuria vastaan sinänsä minulla ei tietenkään ole vastahankaa!)     

Ja nyt tämä entinen työkaveri tuli ehdottamaan minulle oikein hyödyllistä puuhaa eli liittymistä tanhukerhoonsa. Kai se kansallispukukin tulisi taas tarpeelliseksi.

Sain kiemurrelluksi irti ehdotuksesta kertomalla alkusyksyn polvivammastani. - Ei tällä polvella vielä pysty tanhuamaan, valehtelin.  Ehkä syksyllä sitten? – Taitaa käydä niin, ettei tästä polvesta tule kalua enää koskaan, valehtelin lisää.

Silloin viisikymppisenä kansallispuku unohdettiin ja sain kimppalahjaksi Håkan Brunbergin naivistisen taulun. Se on olohuoneen seinällä. Synttärijuhlassa pidettiin paljon onnittelupuheita. Kiitospuheessani siteerasin pohjoissavolaista murrerunoa, jonka lopussa katsoin tanhumiestä silmiin, pudistelin surumielisen näköisenä päätäni ja lausuin kahteen kertaan hitaasti: - Ei tee mieli . . .  hyppyihin.

                                                                    Håkan Brunberg  

       Tanhukuvat: Sisäilmaa / YLE 2020 / ohj. Tiina Lymi / keskellä Hannu-Pekka Björkman