Helppo sinne oli mennä. Kävelin kotoa viitisen minuuttia loivaa alamäkeä. Kahdet kadunylitykset liikennevaloissa pysäyttivät. Keltainen sadetakki olisi ilmeisesti kuulunut pukea ylle, mutta sellaista minulla ei ollut.
En minä olympiastadionilla usein käy, urheilukilpailuissa en ollenkaan. Nyt ei ollut urheilua, oli konsertti. Ultra Bra.
Kaksi kertaa muistan aikaisemmin käyneeni stadionilla konsertissa. Rolling Stones ja Mestarit. Niistä on kauan.
Ultra Bra taitaa jäädä viimeiseksi bändiksi, josta tuoreeltaan pikkuisen villiinnyin. Kuuntelin kaikki levyt ja luin sanoitukset tarkasti. Minulla oli henkilökohtainen kontakti bändiin jo ennen sen suuruudenaikaa. Bändin rumpali tuli tutuksi työni kautta ja privaatistikin. Hän toi minulle kuunneltavaa. Sain pyydettyä jopa perustajaporukan nimikirjoitukset.
Ja kyllä, konsertti oli nautinto. Pikkuisen yli-ikäiseksi havaitsin itseni, mutta ei se mitään. Ilo oli korkealla, kansa osasi laulut ja lauloi mukana. Tällaisena maailmanaikana taide on ainoa, jolla on kyky ja voima antaa toivoa paremmasta.
