Alkukesästä Juniori vinkkasi minut huomaamattomasti syrjemmälle ja kysyi mielipidettäni. Mitä mieltä olisin, jos hän järjestäisi syyskuussa ison juhlan erään merkkipäivän kunniaksi.
Minä kuuntelin ehdotuksen yksityiskohtia ja nyökkäilin tyytyväisen näköisenä. Kun suunnitelma tuli selostetuksi, katsoin nuorta miestä silmiin, pistin käden olkapäälle ja lausuin:
”Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu ettet saata minua itkemään.”
Minähän näitä sitaatteja osaan – olen niitä tieten tahtoen opetellut. Tätäkin olen lainaillut sopivissa tilanteissa, ja se tepsii joka kerta kuin taika.
Juniorin ehdotus oli minulle erityisen mieluinen, sillä lähestyvän merkkipäivän järjestelyt olivat aiheuttaneet minussa huolestuneita mietteitä.
Juniori jotenkin tyrmistyi sanoistani, sillä sen tyylilaji poikkesi oletetusta. – Mistä tuo tuli?
Minä selitin. - Aika hyvä, sanoi Juniori. - Pitäis ehkä lukea. Minä kannatin ajatusta ja kävin hakemassa kirjan hyllystä.
Nyt juhla on pidetty. Hieno ja kekseliäs juhla olikin – vaivaa oli nähty järjestelyihin. Ja on kirja luettu ja vaikutelmista keskusteltu. Oli tehnyt vaikutuksen.
Ja minä tunnen erityisen ylpeää tyytyväisyyttä onnistuneesta operaatiosta. Taitaa niitä vanhoja pedagogisia kykyjä olla tallella. Tuostahan voi lähteä käyntiin vaikka pysyvämpikin viehtymys lukemiseen.
3 kommenttia:
Aivan kuin olisi onnittelujen paikka? No, ne eivät koskaan mene hukkaan, joten: lämpimät onnentoivotukset, ja kiitos tästä blogista!
S.
Mainio tapaus!
Kiitän onnitteluista. Sitaattini vaikuttavuus on kuitenkin vielä epävarma, joskin lupauksia herättävä. Jos Seitsemän veljestä yllättäen maittaa nuorelle miespuoliselle lukijalle, on yllyttäjällä syytä toiveikkuuteen.
Lähetä kommentti