keskiviikko 14. elokuuta 2024

Tuttu paikka

Olen asunut Helsingissä puoli vuosisataa. Ensin Vallilassa Kangasalantiellä, sitten Rööperissä Merimiehenkadulla ja sitten nykyisessä. Ennen Helsinkiä asuin Tukholmassa. Lapsuus- ja nuoruusvuosieni koti oli Jyväskylässä.

Tunnen kotikaupunkini hyvin. Olen jalankulkijana kierrellyt joka kolkassa lähiöitä myöten. Omalla autolla en ole kaupungissa kovinkaan paljon ajanut. Olen joukkoliikenteen käyttäjä.

Välillä iskee oivallus, että en sittenkään taida tuntea Helsinkiä. Luin HS:sta (13.8.), että The New York Times on antanut turisteille suosituksia, missä kannattaa käydä, jos tulee pikavierailulle Helsinkiin. Suositukset eivät sisältäneet normaaleja turistikierrosten kohteita, kuten Temppeliaukion kirkkoa ja Sibelius-monumenttia. Haettiin aidompaa oivallusta maailman onnellisimman kansan pääkaupungin olemuksesta.

Mukana oli tuttuja paikkoja, kuten Oodi-kirjasto, Kiasma, Amos Rex ja Hakaniemen kauppahalli. Mutta mukana oli myös pitkä rivi paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt.

Miten olen vuosikymmenet voinut välttyä käymästä Alvar Aallon kotimuseossa Munkkiniemessä? Olen siitä ohi monta kertaa kävellyt mutta koskaan ei ole ollut oikea hetki poiketa sisälle. Miten olen voinut välttyä menemästä kertaakaan Helsingin edustan saaria kiertävälle laivaristeilylle.

Syödäkin turistin pitää. Ja juoda. New York Times on löytänyt  kokemisen arvoisia ravintoloita, kuten Kalliossa sijaitsevan Way Bakeryn, Punavuoresta Bas Bas Kulman ja Bob’s Laundryn, Kampissa sijaitsevan  Salama Nationin sekä Ullanlinnasta Rams Roastersin. Minun on häpeäkseni tunnustettava, etten ole löytänyt näistä ainoatakaan. Sama koskee uusia julkisia saunoja, kuten Sompasaunaa ja Jätkäsaaren Uutta Saunaa.

Hotelleissa ja Airbnb-asunnoissa en tietenkään ole Helsingissä asunut, mutta olisihan minun pitänyt huomata kaupungilla kulkiessani, missä sijaitsevat suositellut hotellit nimeltä Hobo Helsinki ja Helsinki Hub. Sama pätee ”mielikuvituksellista muistoesineistöä” myyviä kauppoja nimeltä Fasaani Antiikki ja Salakauppa. Airbnb-vuokrausta suositellaan etsimään Punavuoresta, koska siellä on monia upeita ravintoloita ja puistoja. Harmikseni en ole huomannut Punavuoresta puistoja. Täytyy käydä etsimässä. Siinä rajamailla ovat Sepänpuisto, Sinebrychoff ja Johanneksen kirkon puisto, niitäköhän tarkoitetaan?

Toimittaja Kimmo Oksanen kommentoi erillisessä jutussa suosituksia. Oksanen on asunut Helsingissä vasta 45 vuotta, siis viisi vuotta minua vähemmän. Hän on silti ehtinyt löytää Helsingistä samoja paikkoja kuin minä puolessa vuosisadassa. Niitä hän suosittelee turisteille, ja tässä olen jyrkästi samaa mieltä. Keskuspuisto, Linnunlaulu, Uimastadion, Lapinlahden sairaalan puisto, Rikhardinkadun ja Kallion kirjastot, ravintolat Elite, Kosmos, Sea Horse, Juttutupa, Risuhokki (nyk. Meiccu) ja Rytmi-baari, elokuvateatteri Orion.





 

11 kommenttia:

meri kirjoitti...

minun helsinkini on paljolti sama kuin sinunkin. mantan pyllystä pitkänsillan yli, hakaniemen pultsareitten kautta halliin ja vallilaan. sieltä ratikoilla digeliukseen tai pursimiehenkadulle kirstin ja martin luo. kotikirjastoja oli kolme: vallilan kirjasto sammatintien puoleisella reunalla, perämiehenkadun sivukirjasto ja rikhardinkadun pääkirjasto.

itähelsinkiläislähiön ihmiskennosto oli tärkeä, synnyin siilitielle, arvo turtiaisen ja niilo tarvajärven naapuriin. hertsikassa oli herttoniemen yhteiskoulu ja herttoniemen demokraattiset nuoret.

noin seitsemäntoistavuotiaana menin arabian tehtaalle kesätöihin ja muutin siamintielle sundström-pimenoffien alivuokralaiseksi, kunnes sain suvannontieltä oman hellahuoneen. aikuiselämän koteja on ollut katajanokalla, apollonkadulla, ullankadulla, sepänkadulla ja chydeniuksentiellä. k:n kuoleman jälkeen lähdin helsingistä pois.

käyn siellä silloin tällöin, melkein aina junalla. auton kanssa on hankalaa; parkkipaikkaa kytätessä syntyy usein jono. ja jos sopiva kolo vapautuu, se onkin liian ahdas. kävely on ihanaa ja helppoa, sillä hesassa kävelijöillä on rytmikorva - joustamisen kyky, halu ja tahto ovat kunnossa.

Dessu kirjoitti...

meri
"Kävely on ihanaa ja helppoa." - Minun pitää valitettavasti muuttaa verbi imperfektiksi. Alaselkään tuli koronavuosina vaiva, joka tekee kävelystä rasittavaa. Pitää kovin usein pysähtyä lepuuttamaan. Olisin mielelläni jatkanut blogin "Kävelykierros Helsingissä" -teemaa, jota kertyi takavuosina aika monta osaa.

Tarvajärvi ja Turtiainen naapureita - tätä en tiennytkään. Tulivatkohan juttuun keskenään - aika eri maailmojen miehiä. Tarvan tiesin televisiosta mutta Turtiainen tapasin useita kertoja Kampintorin divarissa. Sain omistuskirjoituksiakin. Niistäkin on kirjoituksia ja kuvia tässä blogissa.

Minun varhaisimmat aikuisvuoteni kuluivat Tukholmassa. Helsingissä alku sujui tutustuessa outoon kaupunkiin. Tutustuminen johti kontakteihin mm. ylioppilasteatterilaisten suuntaan, kantapaikkoina varsinkin Vanhan kellari ja kuppila sekä Kaivopiha. Toinen kontaktipiiri löytyi yliopiston kerjallisuustieteen porukoista, kolmas Taka-Töölön dem. nuorten porukoista. Sellaisista helsinkiläisyys minun kohdallani käynnistyi.

Teepussi kirjoitti...

Hauskaa lukea teidän Helsinkinne, Dessu ja Meri. Minä huomasin parikymppisenä, että vaikka olin koko siihenastisen ikäni Helsingissä asunut, tunsin kaupungin kadut monin osin heikommin kuin ne, jotka olivat muuttaneet sinne muualta. He kai olivat opettelemalla opetelleet paikkoja. Minä hallitsin vain ne maisemat, joita kuljin arjessa. Lapsuuden tiet, polut, pihat ja metsät osaa tietysti parhaiten. Käpylän luulen tuntevani yhä, vaikka en oikeastaan tunnekaan.

Huomaan, etten Vallilaakaan ole katsonut vuosiin siten kuin lapsena. En tiedä, vieläkö Mäkelänkadun lipputangot ovat taloissa kiinni. 70-luvulla juuri se oli minulle Vallilan määräävin ominaisuus. Katsoin niitä lipputankoja usein bussin ikkunasta ja nimitin Vallilaa "ojokeppien maaksi". Lapsen silmin Vallila näytti kolkolta paikalta.

Olen joskus yrittänyt miettiä, miten lapsena hahmotin asuinalueiden sosioekonomista statusta. Luulen, että aika heikosti. Toisaalta aina ei tiedä, mitä tietääkään. Aikuisena kuulin, että Puu-Käpylän talot rakensivat työläiset omien työpäiviensä jälkeen mutta Taivaskallion talot tilattiin ulkopuolisilta rakentajilta, sillä sinne muutti keskiluokkaa, joka ei itse osannut tehdä käsillään mitään. Se tieto ei yllättänyt minua. Jollain lailla lapsena tiesin, että Taivaskallion taloissa asui rikkaampaa väkeä kuin Puu-Käpylässä. No, nykyään tuota eroa ei enää liene. Minulle se silti on edelleen.

Dessu kirjoitti...

Teepussi
Lapsesta asti tuttua kotiseutuaan en tarkkaile samanlaisella silmällä kuin aikuisena ensi kerran näkemäänsä. Muistan tunnekuohun, kun ensi kertaa kävelin Aleksanterinkatua ja yliopiston nurkan takaa avautui Tuomiokirkko. TUOSSA se kuvissa näkemäni nyt on, kuuluisa, valtava, upea. Nyt kun siihen on tottunut, ei sama näkymä sykähdytä ollenkaan samaalla teholla.
Intensiivinen katse huomasi kaiken erityisesti kuuluisien katujen varsilla: Esplanadit, Bulevardi. Freda, Flemari. Ilahtumisen tunne osui, kun sattumalta huomasi reitin varrella jotain kuuluisaa: Stadion, Stockmannin kello, Pitkäsilta, Vanha, Kallion kirjasto, Ooppera, Svenska teatern, Lillan, Yleisradio, Kappeli, Monosen ruumisarkkuliike, Sipoon kirkko, jäänmurtajat, Hesarin toimitus, Södika & Otava, NL:n suurlähetystö, Bruno Rygseckin talo, Kasvis-ravintola jne.
Ja vähitellen yhä lisää kohteita, kuten kirkkoja, kouluja, kapakoita, muistomerkkejä ja kadunnimiä. Uutena niitä havainnoi hereisin silmin. Samalla tavalla silmät auki olin kulkenut jo Tukholmassa edellisinä vuosina. Ei niitä tarvinnut erityisemmin opetella - ne huomasi, kun eteen osuivat. Kirjoista olen sittemmin lukenut (="opetellut") talojen ja paikkojen historiaa.

meri kirjoitti...

dessu

herttoniemi oli 50-luvulla yksi helsingin uusista esikaupungeista, siilitien seudusta tuli nopeasti työläislähiö. jostakin syystä sinne muutti 50-luvulla paljon kulttuuriväkeä. turtiaisen lisäksi brita polttila ja heidän karkeakarvainen mäyräkoiransa pipa. tarvajärven rapussa asui näyttelijä matti ranin vaimon ja neljän m-alkuisen pojan kanssa. heitä vastapäätä asui oopperalaulaja raili kostia, jolla äiti kävi siivoamassa. samassa kerroksessa asui myös balettitanssija marjatta ståhlberg ja karhutiellä asui f.e. sillanpää. majavatie yhdentoista ylimmässä kerroksessa oli henrik tikkasen perhe ja oravatien koboltinsinisessä omakotitalossa asuivat inari krohn ja pertti lassila. mäyrätien alkupäähän muutti sauvo puhtila, karhutien rivitaloon marja-liisa vartio.

sen muistan että siilitiellä juopoteltiin paljon. oli lähiökapakka, jonka ovensuupöydässä myös oma isäni viihtyi.

teepussi

rakastan toistateetä, olet niin viiltävän viisas että pahaa tekee. usein kun huomaan että virta ei vie, eikä kuljeta oikein mihinkään, luen blogiasi. ps. äsken keitin teetä ja teepussini mietelause sanoi i’m only happy when it’s complicated.

Teepussi kirjoitti...

Sanotpa kauniisti, Meri. Kiitos. Luen minäkin sinua, olen lukenut kauan. En voi sanoa, että olisin lukenut vuosia, koska välissä on pitkiä aikoja, jolloin en ole lukenut. Mutta aina jotenkin palaan, luen kerralla pitkään ja sitten taas en. Oikeastaan luen sinua samoin kuin Dessua: vaellan luokse, kun tekee mieli olla siellä, missä kieltä käytetään kauniisti. Harvoin tunnen halua kommentoida, koska teksti itsessään on jo tarpeeksi. Pidän blogeista, jotka eivät kerjää kommentteja vaan ovat vain kuin ajatusvirtaa olisi vaivihkaa nauhoitettu.

Dessu kirjoitti...

Teepussi, meri

Tämäpä kiinnostavaa. Kaksi uusinta suosikkiblogistiani täällä keskustelemassa. Minulla on vain muutama blogi, joita aktiivisesti seuraaan. Te kaksi olette uusimpina päässeet mukaan.

Molempia olen kesän mittaan lukenut yksi kerrallaan nykyhetkestä taaksepäin, nyt huhtikuulle asti. Teepussia näyttää olevan vielä viisi kuukautta jäljellä, meri näyttää loppuvan siihen. Tuosta edeltä kuitenkin luen, että merin blogia on jossain olemassa monta vuotta. Täytyypä etsiä.

Kirjoittajana meri osaa sellaista, mitä minä en osaa. Lyhyesti muutaman sanan tuokiokuvalla hän osuu keskelle aihettaan. Hän ei lörpöttele turhia niin kuin minä. Lisäksi hänen blogissaan on kiehtovan omaperäinen estetiikka. - Ja kaiken lisäksi tuntuu, että samoissa maisemissa olemme joskus kauan sitten pyörineet.

Teepussi näyttäytyy minulle tuntojensa avaajana, kipeitäkään, intiimejäkään kaihtamatta. Niitä ei edes tällainen varttuneessa iässä oleva setämies lukaise huitaisemalla, ja sellainen vaatii kirjoittajalta aikamoista luonnetta ja ilmaisukykyä. Kateeksi tämäkin käy, kun tunnen, että minulla itselläni on koko ajan itsesensuuri päällä samanlaisen ammattitaustan aiheuttamien paineiden vuoksi. - Ja mistä Teepussi löytääkään noin osuvan taidekuvituksen!

Kaksi eri laatuista mutta ajattelemaan ja etsimään pistävää blogistia. Teidän kirjoitustenne kimpussa olen kesän aamuyön tunteina viihtynyt. Kiitos!

Teepussi kirjoitti...

Jopas menee oudoksi. Me kolme hiippailemme salaa toistemme blogeissa ja yhtäkkiä ryöpsähdämme ylistämään toisiamme kuin tässä olisi maksettu mainos. No, vakavasti: mikäänhän ei hivele niin paljon kuin hyvän lukijan kehu. Mutta se on myös äärettömän hermostuttavaa.

Dessu, se, mitä nimität itsesensuuriksi, saattaa olla myös läheisten suojelua.

Dessu kirjoitti...

Teepussi
Tuo, mitä sanot itsesensuurista, pitää varmaankin yleensä paikkansa. Mutta minun tapauksessani ei. Tämän uskallan sanoa siksi, että kukaan lähipiirissäni ei lue tätä blogia. Kukaan lähipiirissäni ei edes tiedä, että minä pidän blogia. En ole kenellekään kertonut. Se vapauttaa kirjoittamista, kun ei tarvitse miettiä, mitä tuttu lukija minusta nyt ajattelee. Kahdelle lukijalle olen vuosien varrella tullut paljastaneeksi itseni, mutta kumpikaan heistä ei kuulu varsinaiseen lähipiiriini.

Ja vielä kommenteista. Minä olen toivottoman huono kommentoija, mitä pahoittelen. Moni kirjoitus ansaitsisi kommentin ja moneen minulla olisi sanottavaa. Mutta kun minä en osaa sanoa lyhyesti. Kun aloittaisin, siitä tulisi sivukaupalla sanottavaa, ja sitten kun aloittaisin tiivistämisen, siihen menisi jo seuraava päiväkin. Ja kun hiominen olisi valmis, juuri mitään ei olisi jäljellä.

Teepussi kirjoitti...

Minun blogistani ei tiedä edes asuinkumppanini. Siitä huolimatta suljen vanhan blogini tietyin väliajoin ja avaan uuden. Ja vaikka kuinka blurraan henkilöitä ja tapahtumia, kärsin aika ajoin moraalista tuskaa. Se on kirjoittamisen hinta.

Minä en oikeastaan kaipaa kommentteja kirjoittamiseeni. Sytykkeitä pikemmin - ja niitä saan milloin mistäkin. Ikuisuus sitten minulla oli blogi, jossa oli aktiivista kommentointia ja liikaa lukijoita. Se oli aikansa hauskaa, mutta siihen myös väsyi. Blogitekstiä kirjoittava olento on kuitenkin aina vähän eri olento kuin kommentteja kommentoiva. Kun kirjoittaa blogitekstiä, on itsensä kanssa. Kun kommentoi kommentteja, viihdyttelee ja tarjoilee kahvia vieraille.

Siinä muinoisessa blogissani eräs lukija kävi kerran paljastamassa reaalimaailman nimeni kaikille. Se raivostutti minua. Ei siksi, että nimeni paljastuminen olisi järisyttänyt maailmaani käytännössä. Se vain oli eräänlainen pyhäinhäväistys blogimaailman hiljaisesti sovittua anonymiteettiä kohtaan.

Minusta on mukava tietää, että joku minua lukee, mutta yleensä se riittää. Tieto lukijasta rakentaa tekstiin kuvitellun sinän, sisäislukijan. Muuta harvoin tarvitsee.

meri kirjoitti...

dessu

olen pitänyt blogia kuusitoista vuotta, mutta en enää arkistoi vanhoja kirjoituksia, vaan poistan niitä sitä mukaa kun teen uuden. täydellinen blogiarkisto edellyttäisi rutkasti parempaa itsetuntoa kuin mitä minulla on, joten olen valinnut tällaisen nynnyn itsesuojelullisen rajanvetostrategian.

teepussi

minulla on kommentoinnista samat tuntemukset kuin sinullakin. ilman niitä kirjoittamisen luonne on erilainen: on jotenkin vapaampi vertailusta, epävarmuudesta, kritiikistä, paineista ja plussapisteistä. joskus jos en saanut vastausta, aloin miettiä, olenko nyt sanonut jotain sopimatonta, ovatko kaikki hylänneet minut lopullisesti tai jotain muuta yhtä älytöntä. kyse oli pitkälti epävarmuudesta ja häpeästä.

blogeja luen todella vähän, sinun ja dessun lisäksi paria muutamaa muuta. uskon että meistä tulee jonkinlainen keskiarvo niistä ihmisistä, jotka ovat ympärillämme.