Keskikoulun viimeisellä (viidennellä) luokalla minuun osui kaksi uutta aikaa vievää vetovoimaa: pop-musiikki ja tytöt. Seuraus: ehdot algebrassa.
Eihän sitä kaikkea ehdi!
Lukion ensimmäisellä molempien houkuttimien vetovoima tehostui. Seuraus: kolme nelosta, algebrassa, geometriassa ja fysiikassa. Se tarkoitti luokalle jäämistä.
Siitäkös isä riemastui. Kaapista haettiin haalarit laukkuun ja poika määrättiin kesäkuun 1. päivä aamulla klo 7 menemään koputtamaan tehtaan konttoripäällikön ovelle kysymään kesätyöpaikkaa.
En saanut. Kaikki paikat oli jo varattu.
Se kesä meni hummaillessa houkuttimien vetovoimassa. Syksyllä aloitin lukion ensimmäisen luokan alusta.
En ollut ainoa. Luokan 11 pojasta 6 aloitti myös alusta. Se oli maan tapa. Pojat jäivät luokalle, tytöt harvemmin.
Yleisesti olen sitä mieltä, että on hyvä, että ihmiset saavat uuden mahdollisuuden, eikä tämä koske pelkästään koulua. Ihmiset viisastuvat tuskallisen hitaasti.
Minulle luokalle jääminen teki hyvää. Olen siitä kiitollinen vanhalle koulujärjestelmälle. Nykykoulussa on hukattu tämäkin kasvatuksellinen mahdollisuus.
Yhden vuoden minulla oli luokkakaverina Pena K. Hän veti asian muita pidemmälle, vaikka ei vetovoimaa pop-musiikkiin tuntenutkaan. Tyttöihin sitäkin vahvemmin.
Pena kävi lukion ykkösluokan ja jäi luokalle. Hän kävi uudestaan ja jäi taas luokalle. Siinä kohdassa hän joutui vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa hän kävi ykkösluokan kolmannen kerran ja jäi taas luokalle. Neljäs yritys sujui sitten jo paremmin – tuli vain kahdet ehdot. Niitä hän ei kuitenkaan muilta kiireiltään ehtinyt kesällä suorittaa. Lukion käyminen loppui siihen.
Niinpä hänestä tuli putkiasentaja. Hän perusti firman ja tienasi verokalenterin mukaan huomattavasti paremmin kuin kukaan meistä kerran luokalle jääneistä akateemisista. Hänet jopa valittiin kirkkovaltuustoon ja pankin isännistöön.
Pena sai uuden mahdollisuuden monta kertaa. Ja viisastui.
4 kommenttia:
Kiva kirjoitus rajojen asettamisesta ja sen myötä viisastumisesta!
ja niin hauskakin lakonisuudessaan. Kiitos!
vanha koulujärjestelmä best! itse nitkutin koulussa jotenkin vuodesta toiseen, usein ehtojen kanssa. keskikoulun kolmannella luokalla sain ehdot englannissa, samoin neljännellä ja viidennellä. syksyisin piti jännittää ehtolaiskokeisiin, jotka läpäisin rimaa hipoen, yleensä viisi miinus.
jossakin vaiheessa salaviisas opettajani otti tavakseen lisätä koepaperini loppuun tavallista pitempiä kommentteja englanniksi. elin niiden odotuksen vallassa ja vastasin vuolaasti englanniksi seuraavan kokeen lopussa. näin pienen sattuman kantamoisena opiskelun happamuus alkoi haihtua.
ensimmäisenä ehtolaiskurssittomana kesänä opettaja antoi minulle lahjaksi lewis carrollin alicen. opettaja on jo kuollut, mutta kirja on vielä hengissä.
Marjatta, kiitos kehuista. Itse olen niitä poikkeuksellisen huono antamaan, vaikka syytä olisi. Sinun blogisi kirjallisuusesittelyjä olen oppinut pitämään poikkeuksellisen persoonallisella otteella teoksen laatua avaavina. Luen ne tarkasti ja merkitsen kiinnostusta herättävimmät teokset muistiin luotettavina suosituksina.
meri, vanhassa koulujärjestelmässä oli puolensa, hyvät mutta myös huonot. Hyvällä muistan juuri tuollaisia kuvaamiasi salaviisaita opettajia. Niitä(kin) todella oli. Minun äidinkielenopettajani suorastaan määräsi, mihin koulutukseen minun pitää lukion jälkeen hakeutua. Vaihtoehtoja ei saanut edes miettiä. Ja näin tapahtui. Tietokonevetoinen opetus ei ikinä pystyisi samaan.
Huonona puolena muistan muutaman traumoja tuottaneen aineen ja opettajan. Minulle sellaisia olivat liikunta ja musiikki. Sellaiset opetussisällöt ja -menetelmät ovat jo aikoja sitten poistuneet käytöstä.
Voisi kai luulla, että nuo vaikeuksia tuottaneet aineet (algebra, geometria, fysiikka) kuuluisivat trauma-aineisiini, mutta ei. Niiden opettajat ja menetelmät olivat kohdallaan. En vain saanut väännettyä itseäni sellaiseen oppimisasentoon, että homma olisi lähtenyt sujumaan.
koulu tuntuu näin jälkeen päin yhdeltä välttämättömältä välivaiheelta. kuljin mankelin läpi aika värittömästi. yksi syy oli se, että minulla ei ollut viiden pennin vertaa kunnianhimoa.
onneksi koulussa oli opettajapersoonallisuuksia. ajattelen tässä vaikka historian opettajaani raili tähtistä, joka oli työnsä eteen vaivaa näkevä ihminen. hän sai minut kiinnostumaan asioista, joihin minulla ei ollut tipankaan verran taipumuksia.
ja uskonnon opettajan tunnit tuntuivat varsinaisilta henkirei'iltä. ne eivät luoneet stressiä, vaikka ei mitään osannutkaan. matikan opettaja taas kolhi minua niin paljon, että rakkauteni numeroihin kuoli siihen.
eli huonona puolena todella olivat ne traumoja tuottaneet aineet ja opettajat.
parhaimpia olivat ne, joiden avulla tajusin, että kykenen etenemään omaa tahtiani. heidän antamastaan toivosta on sittemmin ollut hirveästi hyötyä elämässä.
näinä digivempaimien aikoina kaipaan joskus kaikkea sitä havaintoaineistoa, jota meille tarjottiin. opettajat kuljettivat mukanaan paksuja kirjoja, joiden kuvia heijastettiin seinälle. sitä laitetta ei varmasti ole enää olemassakaan.
Lähetä kommentti