Helsingin Sanomien välissä tuli tänään (su 20.12.21) Aku Ankka -lehti. Sen kerrottiin olevan joululahja lehden tilaajille.
En muista ikiaikoihin törmänneeni uusiin Akkareihin - tuskinpa kertaakaan tällä vuosituhannella. Lapsena olen kyllä lukenut. Olen sitä sukupolvea, joka niitä luki. Aikuisena olen lukenut Carl Barks -kokoelmia ja muita klassikkouusintoja menneiltä vuosikymmeniltä. Kuvassa nippu kirjahyllystäni. Lisää löytyy kesäkodistani.
Niinpä uteliaisuus pisti lukemaan uutuuden heti, ennen sanomalehteä. Ei se ihan kokonaan uusi ollut, sillä aloituksena oli Barks-klassikko vuodelta 1959. Muut olivat uusia - eivätkä ihan huonoja nekään. Kokonaisuus oli parempi kuin arvasinkaan.
Mielikuvani Barksin aikakauden jälkeisistä lehdistä on aika epäilevä. Jossain vaiheessa 90-luvulla tutustuin uuden mestariksi luokitellun Don Rosan tuotantoon mutta en innostunut. Muiden piirtäjien tuotanto näytti vielä vaatimattomammalta. Oikea henki puuttui. Klassikot ovat ylittämättömiä. Tässäkin lajissa.
Suhtautumiseni Disney-kulttuuriin on aika kompleksinen. Maailmankuva on mitä on, täyttä americanoa. Toisaalta lehti ja klassikkoelokuvat ovat mitä suurimmassa määrin sukupolvikokemus. Niiden mukana kasvettiin lapsesta aikuiseksi.
Ja sitten on vielä Aku Ankan suomen kieli.
Siihen on satsattu Suomessa paljon, ja se on huomattu. Vuonna 2001 Helsingin yliopiston suomen kielen laitos (minun opiskeluvuosieni kotipesä) palkitsi Aku Ankan toimituksen lehden luovasta ja persoonallisesta kielenkäytöstä. Tiedän, että palkinnosta päättäminen ei ollut ihan helppo juttu. Amerikkalaistaustainen sarjakuvalehti oli aika epäsovinnainen kohde suomenkielisen akatemialaitoksen palkinnolle. Mutta myönnän minäkin, palkinto osui kohdalleen. - Myöhemmin myös Suomen Mensa on palkinnut lehden "älykkäästä kielenkäytöstä".
Kovin epäpyhä yhdistelmä: lapsille tarjotaan samassa paketissa heppoista kaupallista amerikkalaista viihdettä tasokkaalla suomen kielellä.
Hesarin joululahjassakin oli kaupallinen juoni. Lehden olisi nyt saanut tilata erikoishintaan. Tähän koukkun en tartu. Pysyttelen siellä Barks-tuotannossa. Kunhan Saision uutuuskirjalta ehdin, taidan lukaista nämä hyllyni aarteet. Nostalgiassa on säteilyä.
Olen tästä aiheesta kirjoittanut ennenkin. Kerran löytyi jopa Roope-kaiman rahasäiliö Töölöntorilta. Nämä kirjoitukset löytyvät, kun klikkaat tästä vierestä oikealta puolelta alempaa otsikon "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" alta kohtaa Disney (12).
6 kommenttia:
vaari tilasi akkarin minulle 60-luvun taitteessa ja akut ehtivät kuulua lapsuuteeni pitkään. tätä nykyä taidan pikemminkin tutkia kuin lukea niitä. selaan ja arvioin yksityiskohtia ja analysoin sisältöä.
olen adoptoitunut akkarin sanallisia sukkeluuksia omaan elämääni. "pyyhellä pyylevä pörriäinen" on yksi. sanonta on osa akun kevätrunoa ja lausun sen joka kerta, kun autan avonaisesta ikkunasta sisään lentäneen hyönteisen ulos. siitä on tullut tärkeä loitsu.
aku ankoissa on samaa yleissivistävää fiilistä kuin simpsoneissa. kumpaankin on upotettu erilaisia historiaan ja populaarikulttuuriin liittyviä knoppeja. kerran löysin akkarista sofian valinta -nimisen ruokakaupan. oli nastaa tajuta konteksti: sophie's choice viittaa william styronin kirjaan ja alan j. pakulan elokuvaan.
meri, et ole ensimmäinen, joka ...
... antaa minulle aihetta tutkiskella ennakkoluuloisuuttani uudempaa Akkari-tuotantoa kohtaan. Olen luotettavaksi tuntemaltani taholta ennenkin kuullut, että menetän herkkupaloja, kun olen jumittunut Barksiin enkä uudempaan perehdy.
... melkein nolaa minut ennakkoluuloisuudestani, kun en ole juuri ollenkaan ottanut tarkasteluun Simpsoneita. Vieläköhän hölmöyteni voisi jostakin korjata?
Populaarikulttuuri on vaikea laji. Joiltakin osin tunnen sitä hyvin - ja arvostan. Joitakin toisilta osin en tunne ollenkaan. Perusteluja valinnoille ei ole, sattuma on ratkaissut.
Hyvä olisi saada asiantuntevaa opastusta tällä alueella - ja saankin kyllä. En vaan aina ota kaikkea uskoakseni. Klassikoiden kanssa pärjään ihan vaan omillani.
dessu
on pitkälle sieto-, torjunta- ja itsesuojelukysymys, mitä lukee ja katsoo. joku kuuntelee michael jacksonia, toinen jean sibeliusta. aku ankassa he ovat muuten möykkäel jaksonen ja janne sipuli!
minä rakastan dekkareita, naapurini mielestä ne ovat korkeintaan kakkoskastin taidetta. naapuri taas rakastaa serranon tv-perheen mekastusta, jota minä en voi sietää ollenkaan.
katsoin toissapäivänä dokumentin, jossa vanha mies jauhoi kahvipavut myllyllä käsin. itse kuulun murukahvi-koulukuntaan. ilahduin kun huomasin, että meillä on samanlaiset keittiökaapit!
meri,
onneksi en sentään joudu tunnustamaan vieroksuvani dekkareita. Kyllä ne kelpaavat, valikoidusti, entuudestaan tuttujen ja luotettavien suositusten ohjaamina. En nyt intohimoksi sanoisi, mutta muun seassa kelpaavat hyvin.
Juuttuneisuudeksi voisi sanoa sitä, että uusia en itse löydä (koska en etsi). Vanhat mestarini ovat kuolleet, joten uusia heiltä ei tule. Tarvitsisin suosituksia. Niitä harvemmin saan tämän genren alueelta.
Vanhoiksi suosikeiksi mainitsen sellaisia nimiä kuin Christie, Simenon, Chandler, Cain, Hammett, Sjöwall & Wahlö, Mankell, Nesser, Tenhunen, Joensuu, Stieg Larsson. Aika perinteinen, klassikkolinja tässäkin. Uudistumisvihjeitä kaipaisin. Siedätys- ja torjuntarefleksi ei tässä ole kovin jyrkkä.
En harrasta dekkareita, mutta on olemassa dekkarimuotoon kirjoitettuja yhteiskunnallisia romaaneja. Tällaisina olen pitänyt Leif G.W. Perssonin kirjoja, joista tosin olen lukenut vain niitä varhaisempia julkaisuja, kuten Putoaa vapaasti kuin unessa, "Toinen aika, toinen elämä" ja Kesän kaipuusta hyiseen viimaan. Pidin näistä, koska Perssonhan on toiminut kriminologian professorina, joten hänellä on oikeaa tietoa poliisitutkinnan etenemisestä ja yhteiskunnan sisäpiireistä.
Samankaltaista asiantuntijuutta on entisellä asianajajalla Jens Lapiduksella, jonka kirjoissa liikutaan kovapintaisemmassa alamaailmassa. Hänen kirjojaan en ole lukenut, mutta häntä pidetään kai aika hyvänä alallaan.
Terv. Räkättirastas P.
RP
Miten saatoinkin unohtaa listastani Perssonin! Tunnen hyvin hänen tuotantonsa, myös ne joita ei ole suomennettu. Arvostan suuresti ja nautin erityisesti hänen osaamastaan ilkeilystä.
Dekkarimuotoinen yhteiskuntakriittisyys ei ole ihan valtavirtaa, mutta kyllä sitäkin löytyy. Sjöwall & Wahlöön kirjat (ei televisiosarjat!) olivat siinä lajissa taitavia. Vielä paremmaksi pisti Henning Mankell Wallander-kirjoissaan (siinäkin tv-filmit hukkasivat täysin tämän kirjojen keskeisen piirteen).
Suomessa Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-kirjat ovat tämän näkökulman huipputuotteista. Itse rikosjuoni jää sivuseikaksi yhteiskunnan rakenteiden ja asenteiden kuvauksessa.
Dekkareita vieroksuville mutta rikoksiin kytkeytyvien yhteiskunnallisten laaturomaaneiden ystäville voin näitä lämpimästi suositella. Poikkeavat hyvään suuntaan dekkari-genren oletetusta tyhjänpäiväisyydestä.
Lähetä kommentti