Ei herkkua

Ei ole helle herkkua, vaikka muuta väitetään. Tätäkö odotimme koko pitkän talven? Nytkö muka olemme onnellisia, kun mittarissa on 32°?

Minulle tämä on yhtä tuskaa. Makaan päivät reporankana varjossa ja propelli puhaltaa vieressä tuulta päälleni. Kylmässä suihkussa tai uimassa pitää käydä vähän väliä. Ruoka ei maita, töitä ei jaksa tehdä. Rikkaruohot kasvimaalla viettävät juhlaa.

Kyllä niin on, että onni on marraskuun hämäränhyssy,  tihkusade ja vilpoinen ilmanala! Tämä on vankkumaton kantani tähän ikuiseen kiistakysymykseen. Vastakkaista näkemystä voisi ehkä perustella sillä, että marraskuussa ei ole kukkia, nyt on. Eivätkä yölinnut karju puissa eivätkä lepakot suhaa  taivaalla niin kuin nyt.

Huomenna on juhannusaatto. Vuosikymmenien perinne rikkoutuu, en nimittäin käristä juhannusmakkaraa. Tämä johtuu perinteisen juhannusvieraan vaihtumisesta. Vuoden ainoan makkaran nauttiminen siirtyy elokuulle. Huomisen vieraan kanssa pysytään tiukasti terveellisistä pöydän antimissa. Viinikin on luomua.

Kauniin kesärunon ja kukkakuvan myötä toivotan lukijoille riemullista mittumaaria. Yritetään selvitä helteestä vähin vaurioin!

Viisaat istuvat varjossa

Eeva Joenpelto on jotenkin oudosti päässyt unohtumaan. Sitä hän ei ansaitsisi. 

Luin aikoinaan monet hänen teoksensa heti tuoreeltaan. Niistä jäi kirkas muistijälki. Niissä oli erityisen kiinnostavia vahvojen naisten muotokuvia, vähän kuin myöhempien aikojen Niskavuorelaisia.

Joenpelto oli äitini suosikkikirjailijoita. Monena jouluna ostin hänelle lahjaksi juuri ilmestyneen Joenpellon uutuuden. Onnistuin usein hankkimaan kirjaan myös tekijän omistuskirjoituksen. Nyt nuo kirjat sijaitsevat omassa hyllyssäni. 

Joenpelto syntymän 100-vuotispäivä tänään (17.6.2021) antaa virikkeen ottaa nuo kirjat hyllystä käteen ja istua lepotuoliin vanhan omenapuun alle lukemaan. Tällaisina alkavan hirmuhelteen päivinä siinä tulee noudatetuksi kirjaimellisesti Joenpellon kirjan nimessä ilmaistua viisautta, tuota jonka olen nostanut tämän kirjoituksen otsikoksi.

Vähän hullu

Kirjailija L. Onerva taisi tarkoittaa minua:

"Kyllä se on hullu joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot. Ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan. Taiteilijailo, elämänvoima ja siveellinen selkäranka kasvavat minussa vallan kilpaa."

Minä olen se hullu, joka en koskaan ole jäänyt kesäksi Helsinkiin. En nytkään, olen maalla. Voi sitä oikeasti ihmetellä, miksi näin teen. Luultavasti viihtyisin oikein hyvin kesällä kaupungissakin. Minulla maalle muuttaminen on vaan joskus aikojen alussa syntynyt perinne. Perinteitä on tunnetusti paha ruveta rikkomaan.

Kohta tulee puoli vuosisataa, kun muutin Helsinkiin. En siis ole paljasjalkainen - olen laivan tuoma. En taida kelvata aidoille Stadin kundeille. Itse tunnen kyllä olevani melkein aito.

Huomenna 12. kesäkuuta on Stadin syntymäpäivä. Hyvää syntymäpäivää armas Helsinki! Juhlikaa siellä nyt keskenänne, minä en pääse (onnittelut tulevat päivän etuajassa, sillä huomenna minulla on este).

Juhlarunoksi liitän Ilpo Tiihosen Stadissa sataa. Runo toimii samalla toissapäivänä joukostamme poistuneen Tiihosen muistoksi, harvinaisen taitavan riimittelijän ja hauskan miehen elämäntyötä kunnioittamaan. Hieman Tiihonen kyllä romantisoi liikaa, sillä Stadia on pilattu, 3T:kään (raitiovaunulla ajettava kehälinja) ei ole enää sellainen kuin runossa.

P.S. Blogini on ollut muutaman päivän suljettuna. Jos joku lukija on ahdistunut tylystä ilmoituksesta, että "et ole oikeutettu lukemaan jne.", voin lohduttaa, että tuota ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Syy sulkemiseen on siinä, että blogiini ilmestyi viime viikolla poikkeuksellisen suuri määrä "lukijoita" Ruotsista, jotka yötä päivää selasivat vanhoja kirjoituksiani suunnilleen neljän kirjoituksen minuuttivauhdilla.

Tämmöinen innostus kirjoituksiini ei ole uskottavaa, valitettavasti, vaikka se imartelevaa olisikin. Jotain outoa oli tekeillä. Siksi suljin blogin kaikilta lukijoilta. Kerran ennenkin on näin tapahtunut, silloin venäläiset yllättäen innostuivat kirjoituksistani. Sulku auttoi silloin, toivottavasti nytkin. Nyt blogi on taas auki kaikille oikeille lukijoille.

 

 

 

Haaveet

Huomenna sukulaistytöllä on suuri päivä. Pääsee ylioppilaaksi. Pihajuhla, onneksi sää suosii.

Ylioppilasjuhla viettelee ajatukset aina kauas menneisyyteen, omaan juhlaan. Siitä on nyt 51 vuotta. Aika paljon, täytyy vastahakoisesti myöntää. Juhla meni perinteitä noudattaen. Kiusallisen kankea lakitus koulun juhlasalissa, kotona talo täynnä sukulaisia. Lahjoja tuli, erityisesti muistan kaksi solmioneulaa ja yhdet kalvosinnapit, sillä ne ovat vieläkin tallella. Olenkohan kertaakaan käyttänyt?

Jäykistelevä iltajuhla hienossa ravintolassa, tyttöystävä Kotkasta seuralaisena. Pois ravintolasta heti kun mahdollista, taksilla kaverin mökille. Lopultakin rentoutuminen, neljän porukka, jaloja juomia, saunomista ja uintia aamuun asti.

Valkolakki säilyi täysin puhtaina vastoin perinteitä. Lakki on tallella edelleenkin, puhtaana, hieman kellastuneena, sen koommin käyttämättömänä.

Vuosi sitten tuli kutsu 50-vuotiskunniavieraaksi koulun juhlaan, mutta pandemian vuoksi juhla peruutettiin. Sääli, olisin mennyt. Olen käynyt muutaman kerran luokkakokouksissakin.

Kouluvuodet eivät unohdu, kaverit, opettajat, seikkailut, romanssit. Erityisen kutkuttavaa on tavata lukioaikaisten romanssiensa toisia osapuolia.

Muistikuva on vahva - juhla meni aika tarkasti Riku Korhosen kuvaamissa tunnelmissa. Haaveita oli, tärkeintä oli päästä heti irti kodin ahtaasta ja rajoittavasta ilmapiiristä, vaikkapa Helsinkiin. Minä pääsin Tukholmaan asti. 

                                   (Pekka Mandart: Virtaset ja Kekkonen)

Aika moni ei päässyt Jyväskylästä minnekään. Luulen, että aika monen haaveet eivät toteutuneet.

Luulen, että huomenna kruunattavalla uudella ylioppilaalla ja hänen koulutovereillaan on samansuuntaiset mietteet. Eivätköhän tällaiset aatteet ja haaveet ole ikuisia.

 

 

Nyt se on

Nyt se on.

Yö on lämmin, valoisa ja ääntä täynnä. Kyllä kelpaa käyskennellä rantatiellä.

Ääntä on melkein liikaa. Siitä on vaikea erottaa yksilösuorituksia, kun monta laulajaa livertää päällekkäin monelta suunnalta. Livertää on kyllä turhan heikko verbi tälle äänelle. En löydä parempaakaan - kielestä puuttuu deskriptiivinen verbi sille, kun pikkulintu laulaa täysillä. Pauhaa ei ole hyvä.

Erotiikka on laulavalla linnulla mielessä, ei se muuten niin innostunut olisi. Yritän tunnistaa sävyjä ja arvioida, johtaako innostus toivottuun tulokseen. Onko yhden laulu hurmaavampaa kuin toisen? Vaikuttavatko onnistumiseen muutkin tekijät kuin lauluääni? Päteekö täälläkin se, että naiset rakastuvat renttuihin?

Onneksi tällaisena yönä ei ole kilpailevia mielenkiinnon kohteita. On helppo kuljeskella ja seisoskella ja kuunnella. Televisiostakaan ei tule mitään kunnollista, pelkästään jotain vaaliväittelyä tai jääkiekkoa.

Äänestämässä olen jo käynyt ja Havis Amandan patsas on tietojen mukaan turvassa alastomilta humalaisilta kiipeilijöiltä. Poliisi on kuulemma rakentanut esteitä patsaan ympärille. Pippurisumute silmille on varmaan taas tulossa. Tukkivat Esplanadin liikenteen nämä jääkiekkofanit.

Voisiko Mannerheimin patsas olla vaihtoehto, jos patsaaseen pitää välttämättä kiivetä? Se vaikuttaa järeämmistä aineksista tehdyltä kuin hentoinen Manta.

On päivälläkin luonnossa sakeaa elämää (termi varastettu Maria Jotunilta). Hyönteisiä pörrää kukissa, pölytys tapahtuu siinä sivussa huomaamatta. Monenlaiset marjat, hedelmät ja siemenet saavat nyt alkunsa. Minulla on kaksi hyönteishotellia kiikkumassa talon seinällä. Päivällä auringonpaisteessa seisoin pitkään tarkkailemassa, onko hotelleissa asukkaita, mutta en huomannut mitään. Ehkä ne pysyvät helteellä sisätiloissa.