Rupateltiin kaverin kanssa itsemurhasta.
Ei, ei niin että sitä mitenkään suunnittelisimme. Ei meistä kummastakaan ole sellaiseen. Olemme aivan liian pelkureita.
Asia tuli puheeksi eutanasiakeskustelun jatkeeksi. Mitä jos iskee hirmuinen sairaus eikä eutanasia olisi sallittu. Miten silloin toimisimme?
Se on paha kysymys. On paljon mukavampaa olla hyväuskoinen ja naiivi. Että eihän niin voi käydä. Tunnelmaa väljensi myös viinipullo pöydällä välissämme.
Yritimme muistella, ketkä taiteen merkkihenkilöt ovat päätyneet omakohtaiseen ratkaisuun. Onhan niitä.
Kaveri mietti, että hänellä olisi kyllä tekoon tarpeelliset ulkoiset olosuhteet valmiina. Teoreettinen perusta vain puuttuu. Pitäisi lukea lisää Schopenhaueria ja Dostojevskia. Kafkakaan ei olisi pahitteeksi.
Pyssyä miellä kummallakaan ei ole käytettävissä, vanhoilla sivareilla eli aseistakieltäytyjillä. Ei myöskään myrkkyjä, arsenikkia tai strykniiniä ja mitä niitä muita Agatha Christien kirjoittamista murhaoppaissa mainittuja olikaan.
Jäljelle jäisi kuitenkin muita keinoja. Kaverilla on pitkä köysi autotallissaan. Sitä voisi käyttää muuhunkin kuin hinaukseen. Tai voisi hypätä laiturilta tai laivasta mereen. Tai kerrostalon parvekkeelta alas. Tai junan alle.
Minä kuuntelin kaverin innostunutta ideointia mutta ikuisena ilonpilaajana en malttanut olla kääntämättä tunnelmaa puoli- tai kokolohduttomaksi. - Entä jos olet niin kipeä, että et pääse sängystä ylös autotalliisi, laiturille, laivaan tai juna-asemalle?
Joimme vielä yhdet ylimääräiset lasilliset. Sitten poistuimme kapakasta suhteellisen totisina.
