keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Huumorintajuttomat


Pikkutyttö vähän kompuroi kesäkotini portaissa ja satutti kätensä. Itku siinä pääsi. Minä kun satuin tulemaan perässä, nappasin tytön syliin, istuin portaalle ja aloin puhaltaa pipiä pois.

Kohta itku vaimeni, mutta suoritukseni ei riittänyt vakuuttamaan porukan skeptikkoa, joka ihme virne naamallaan lausui:

-  Dessukin on sitten näköjään ruvennut antamaan huuhaa-hoitoja.



Minua kommentti hieman ärsytti, mikä varmaan näkyi naamasta. Porukassa syntyi keskustelua, sain puolustajia. Mutta skeptikko jatkoi epäilyjään.  - Mikä tuossa Dessun puhalluksessa sitten oli vaikuttava ainesosa. Korkeintaan vanha viina siinä tuoksahti.

Ärsyynnyin lisää mutta naurahtelin silti, että heh heh. Ei taatusti tuoksahtanut vanha viina.

Skeptikko alkoi tajuta tunnelman kiristymisen ja alkoi lieventää. - Kai te nyt satiiria tajuatte?



perjantai 6. joulukuuta 2019

Ei paljon naurata


Facebookiini on pyytämättä ja yllätyksenä ruvennut pukkaamaan vitsejä. Räikeän keltaisella pohjalla ilmestyy monta kertaa päivässä uusi vitsi, yleensä navan alapuolisiin puuhailuihin liittyvä.

Ei niitä malta olla vilkaisematta, mutta pettyneenä joudun tunnustamaan, että en ole niistä erityisemmin huvittunut. Ei minusta ole humoristiksi. Totinen mies.



Vitsailu ja muu matalamielinen meno on tietysti yksi huumorin ilmentymä, mutta harmillisesti se näyttää monille olevan myös ainoa. Jos et naura kanssamme, et kuulu joukkoon. Televisiossa näyttää harva se päivä istuvan vierekkäin rivi hauskoja ihmisiä vitsailemassa ja viisastelemassa määrämuotoisesti. Isoeleinen naurunremahdus toistuu noin 20 sekunnin välein.

Tuollaista varmankin tarkoitti filosofi Immanuel Kant selittäessään "esteettisten ja älyllisten ajatusleikkien" olevan huumorin raaka-ainetta. Niiden oivallus heijastuu fyysisenä reaktiona pallean seudulla ja aiheuttaa keuhkoissa nopeasti toistuvia kouristuksia, jotka työntävät ilmaa ulos suun kautta. Näin syntyy nauru, ja se jos mikä on terveellistä!

Vastapainoksi puritaanikristillisen talonpoikaisetiikan mukaan tyhjän naurajasta ei kasva kunnon miestä, ja yhtä tyhjän kanssa on myös naisen nauru. Naurusta seuraa itku.

Minulle vahvinta taiteesta löytyvää huumoria edustavat mm. Aleksis Kivi ja Charlie Chaplin. Molemmissa, vahvemmin Chaplinissa pitkissä elokuvissa, nauru ja itku ovat mukana yhtä aikaa, rinnakkain. Eivät peräkkäin, niin kuin tuossa puritaanikristittyjen ajatuksessa. Hienointa tunne-elämystä katsoja / lukija saa, kun hän nauraa surun kyyneleet silmissä.

"Huumori ei ole leikkiä leikin vuoksi eikä naurua vakavan vaihteeksi, vaan korkeimmillaan se on terveeseen ja väkevään maailmannäkemykseen pohjautuva suojakeino elämän musertavaa, kaikkialla uhkaavaa tragediaa vastaan",  tähdensi aikoinaan prof.  Unto Kupiainen.

"Rakkaus ja huumori ovat sikäli sukulaisia, että molempia on iät ajat ylistetty yhtä monisanaisen raikkaasti kuin myös tunkkaisesti ja latteasti. Huumorintajua on yleisesti pidetty ihmisen kärkiominaisuutena, sillä siihen yhdistyy suurpiirteisyys, joustavuus, elämänmyönteisyys, empaattisuus ja harmittomuus. Aito humoristi on pitkämielinen ja lempeä, hän ei kadehdi, ei kerskaa, ei muistele kärsimäänsä pahaa."  Näin on miettinyt kulttuurintutkimuksen professori Seppo Knuuttila.

Myhäilyn ja hymähtelyn rinnalla huumorilla on myös muita puolia.  On klovneja ja hullunkurisia hattuja ja karikatyristin koomisiin mittoihin venyttämiä neniä. Ilkeä puoli, ironia, satiiri ja pilkka, on ikivanha mutta poikkeuksellisen vaikea laji.

"Oi Herra, tee vihamieheni naurettaviksi", huokaili aikoinaan Voltaire, ja hän tiesi mitä tahtoi. Sosiaalinen rankaisu on tehokas keino jopa vallanpitäjiä kohtaan. Siihen ei kuitenkaan tarvita taiteilijaa, sillä useimmiten he tekevät sen itse. Surkuhupaisa on yksi ilkeän huumorin laji.

Katsokaapa vain viime päivien suomalaista politiikkaa. Pääministerin luottamuksen menetys ja sen syyt, luottamuksen poikkeuksellisen nopea osittainen palautumien, erilaiset kantelut, paljastukset, välikysymykset, taktikoinnit, taklaukset, pelit ja puliveivaukset joka puolella nimiä mainitsematta. Ja vielä ihmettelevät, miksi poliitikko ammattihierarkiassa on vajonnut jonnekin kulkukauppiaan ja paimenen kanssa samaan sarjaan.

Yleensä arkitodellisuuden arvoista, normeista ja tavanomaisuuksista poikkeamista on totuttu pitämään komiikan toimintamekanismin olennaisena piirteenä.

On myös liian ilkeää huumoria. Julkinen moraali ei oikein salli, että kurjuuden kustannuksella pilaillaan. Chapliniin varhaisiin lyhytfilmeihin viitaten Veijo Meri väittää: "Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria."  Onko se suurta huumoria? Riippuu kai siitä, miten kärsimysteoriaa tulkitaan.

Hurskas toive, että ihmiset oppisivat nauramaan itselleen ja omille kotkotuksilleen, on komiikan syvimmän olemuksen vastainen. Itselleen naurava ihminen on melkein yhtä outo kuin itsekseen naurava. Sepä vasta lystiltä kuulostaisi.



Facebook-vitsien lisäksi tämä kirjoitus sai virikkeitä, kun löysin mappivarastostani muistiinpanot Urjalan Pentinkulman päivien kirjallisuusseminaarista 6. elokuuta 1982, jossa prof. Seppo Knuuttila piti aiheesta esitelmän. 

(Kuva elokuvasta Kunnioittaen - Edvin Laine 1954)

maanantai 2. joulukuuta 2019

Huonoja ideoita ja yksi hyvä



Ennen adventtikalenteritkin olivat parempia! Ensimmäinen luukku on nyt avattu, ja on tämä jotenkin vähän reppana tekele.

Ensin luulin, että kuva on Koiramäki-tekijältä, mutta ei se ole. Kuvassa on niukasti yksityiskohtia ja sadun lumovoima siitä puuttuu. Jotenkin halvalla tavalla sarjakuvamainen. Ensimmäisestä luukusta löytyi lyhty ja rimppakinttu jänis. Ensimmäisen luukun olisi syytä synnyttää lumovoimaisia odotuksia - tai mutta kun ei.


Tämä kalenteri ei edes toimi sillä tavalla kuin menneiden aikojen kalenterit, että niistä näki valoa vasten tähystellen kaikkien luukkujen kuvat. Tai sitten luukun läppää sai avatuksi sen verran että pääsi kurkistamaan alle ja silti sai luukun suljetuksi hyvin. Enää ei onnistu. Pahvi on liian paksua ja jäykkää.

Takasivulla on modernin aikakauden aiheuttama pakollinen tärppi. Jos otan kalenterista valokuvan ja lähetän sen twitteriin tai instagramiin, voin voittaa jouluksi suklaata.

En lähetä. Tänä jouluna en syö yhtään palaa suklaata. Siitä saa finnejä naamaan. En halua enää koskaan näyttää murrosikäiseltä, niin kuin kaikkien edellisten joulujen jälkipäivinä aina uuden vuoden puolelle asti. Semmoinen on jotensakin noloa tässä iässä.

Lapsille on myynnissä kalentereita, joiden luukuissa on suklaapala. Tuntuu oudolta. Kehittelimme kaverin kanssa ideaa. Voisiko muillekin ryhmille olla omien mieltymysten mukaisia kalenterilöytöjä?

Keksimme, että vihervöyhötystä vastustaville setämiehille voitaisiin myydä kalentereita, joiden jokaisesta luukusta löytyisi pala naudanlihaa. Ideointi jatkuu.