Hassu hattu päähän

Olin juhlissa. En kuitenkaan onneksi niissä juhlissa, jonka kättelyjonosta lähetettiin tuntikausia suoraa televisiolähetystä.

Sen verran arvokkaat nämäkin juhlat olivat, että piti pukeutua kravattiin ja prässihousuihin. Sellainen tuntuu nykyisin vaivalloiselta. Siksi livahdin pois heti kun luonteva tilaisuus tuli. En kuitenkaan niin aikaisin, että olisin joutunut kohtaamaan sitä pelottavaa sakkia, jota nykyisin parveilee joka itsenäisyyspäivänä Töölöntorilla marssille lähdössä.

Kotona katsoin tallennusta niistä kättelyjonojuhlista. Se on aina yhtä viihdyttävä ohjelma. Kyllä näki, että sielläkin moni kärsi tukalasta pukeutumisesta.

Pikkuisen näyttää kuitenkin juhlan luonne muuttuvan kerta kerralta ylipönäkästä rennompaan suuntaan. Ei vielä  karnevaalimeiningiksi, mutta hitaasti hivuttamalla siihen suuntaan. Näyttäisi, että erityisesti luovien alojen nuorilla miesvierailla on rohkeutta epäsovinnaisiin ulkonäköratkaisuihin. Se on yllättävän pienestä kiinni.

Edellisenä viikonloppunakin olin juhlissa. Tilaisuuden luonne oli minulle vieras, joten kysyin (eräältä blogin lukijoille hyvin tutulta naishenkilöltä) pukeutumisohjetta. Sain ohjeen, että kiillota kenkäsi, pese paitasi ja kampaa naamasi.

Näin tein, ja hyvä tuli. Ei tarvittu naamiaisasua, vaikka olin vähän pelännyt. Olisi minulla siihenkin ollut valmius, sillä olen säilyttänyt naamiaisia varten muutamia varusteita. Villinlännen hattu, hapsuliivi, tekoviikset, leveä vyö ja revolverikotelo ja pyssy. Sillä varustuksella olen vuosikymmenien mittaan muutamat naamiaiset selvittänyt.

Jotenkin käy kateeksi naisten pukeutuminen juhlaan. Siinä on variaation mahdollisuuksia ja jopa leikkisälle kokeilulle sijaa. Miesten normipukeutumiselle ei ole vaihtoehtoja. Ei tarvita kuin hassu hattu päähän, ja kaikki on pilalla.

Kuva:  Jack Lemmon elokuvassa Poikamiesboksi  (The Apartment, ohja. Billy Wilder 1960)

Minä hurja

"Sinä kun olet tuollainen hurja - - ", aloitti rouva S., kun olimme päässeet perille, ja jatkoi: "- - haluat varmaan  kokeilla". Vilkaisin rouvaa tuikealla katseella, että mitä vihjailee. Hurja? Minäkö? Mutta aivan vilpittömältä ehdotukselta se näytti.

En varsinaisesti tunne olevani minkään sortin hurja, mutta ehkä tuttu rouva on saanut toisenlaisen käsityksen. Mutta niin hurjaksi en ryhdy, että tuollaista kokeilisin. Valehtelin, että ehkä joku toinen kerta sitten, nyt on vähän selkävaivoja. Vaikka tiesin tasan tarkkaan, että ikäpäivänä en suostu hänen tarkoittamaansa kokeiluun. Ehdottomasti en suostu, vaikka olen maksanut.

Rouva ei onneksi ruvennut sen enempää ehdottelemaan vaan uskoi kerrasta. Riitti kun ensin vähän taputtelin poskea ja silitin tukkaa ja sitten vain katselin, kun rouva itse ratsasti.

Hieno hevonen se oli. Minä olin lainannut rouvalle 6000 euroa, koska ostamisella oli kiire. Hän maksaa lainan takaisin heti kun veronpalautus tulee. Minun piti kuitenkin lähteä nurmijärveläiselle tallille katsomaan, millaisen hienon kaupan olin rahoittanut. Mutta ratsastamaan en rupea, vaikka minulle olisi nyt kiitoksena tarjolla ilmaiset ratsastusvuorot ihan milloin tahansa.

Jos ratsastaminen olisi tuollaista turvallista ja tyylikästä kuin kuvassa (Martins Aldemir: Homem a cava - 1922), siinä voisi olla houkutteleva mahdollisuus minullekin. Mutta ei se tuollaista ole. Rouva ratsastakoon vain itse kahden tyttärensä kanssa.

Minä melkein pelkään hevosia. Olen vakuuttunut, että jos nousisin hevosen selkään, siinä kävisi niin kuin elokuvien rodeoissa. Rouva yritti vähän toppuutella epäluulojani ja sanoi, että rodeoissa ei ole hevonen vaan härkä. Mutta minä olen vakuuttunut, että kyllä hevonen osaa käyttäytyä niin kuin rodeon härkä, jos minä selkään nousen. Ja on niissä minun muistini mukaan hevosiakin. 

Niin hurja en ole.

Helppoa ja hauskaa

Tuli poikien kanssa puheeksi, että yhteistoimintaa pitäisi tehostaa. Kovin harvoin nykyisin enää kohtaamme, edellisestäkin jo vuoden verran. Ettei opiskeluajoilta tutun veljeskunnan perinne ihan kokonaan katoaisi, kun vapaa-aikaa meillä eläkeläispapparaisilla on riittämiin.

Mitä siis tehdä? Liukkonen kertoi innostuneensa karaokesta ja suositteli sitä. Voisimme istua iltaa krouvissa ja lauleskella siinä sivussa.

Minä en innostunut. Minulta ei laulu suju. Vain kerran olen väkivallan uhan alaisena joutunut karaokeen, kun sihteerini pikkujoulussa niin päätti. Se oli kamalaa. Lauloimme (tai minä pikemminkin puhuin) "Tahdon olla sulle hyvin hellä". Sihteeri kehtasi vielä tökätä minua vatsakumpareen kohdalle pitkäkyntisellä sormellaan aina siinä kohdassa kun laulettiin "sun vartalosi on niin uskomaton". Minä en tökännyt häntä mihinkään kohtaan.

Laitinenkin oli vastaan. Häneltä kyllä laulu sujuisi, mutta hänen on syytä pysyä kokonaan poissa kapakoista. Niiden aika meni jo. Hän ehdotti, että alkaisimme käydä keilaamassa. Terveellistä ja rattoisaa! Keilahallikin olisi sopivasti ihan nurkilla, Ruusulankadulla. Lopuksi voisimme mennä kahvilaan turisemaan.

Minä ja Liukkonen emme innostuneet. Ei sitä osaa, kurssit pitäisi ensin käydä. Eikä taitaisi olla terveellistä Liukkosen kipeälle polvellekaan.

Minä keksin, että olisiko uimassa käynti mitään. Uimahalleja on joka puolella ja samalla pääsisi saunaankin. Eikä edes kipeä polvi pahaa tykkäisi. Kahvila liittyisi helposti siihenkin.

Minulla oli oma etu taka-ajatuksena. Jos jotain urheilua osaan hyvin, niin se on uinti. Nuorena suoritin maisterintutkinnon. Helsinkiin muutettuani olin jonkin aikaa mukana opiskelijoiden omalaatuisessa uimaseurueessa nimeltä H.E.P.U.L I. Se kokoontui kerran viikossa Pirkkolan uimahallissa. Nimi oli urheiluseuroille tyypilliseen tapaan lyhenne:  Helsingin Esoteerinen PikaUimariLIitto. Pika ei tarkoittanut uintivauhtia eikä esoteerinen henkimaailman hommia vaan sitä että lopetimme uinnin aika pikaisesti siirtyäksemme saunan kautta läheiseen Pirjon krouviin puhumaan henkeviä.

Uinti-idea olisi Liukkoselle ehkä kelvannut mutta Laitiselle ei. Kävi ilmi, että hän ei osaa ollenkaan uida eikä missään nimessä suostu menemään veteen ennen kuin osaa. Ei auttanut, vaikka lupasin opettaa hyvin hienotunteisesti ongelman tiedostaen.

Ikuisena kehitysoptimistina lähetin kuitenkin hänelle sähköpostitse harjoitusmateriaalia. Jospa hän kotona kaikessa rauhassa kokeillessaan huomaisi, kuinka helppoa ja hauskaa tämä olisi.