Häävalssi soi

Harvoin on aihetta kunnon juhlille. Minä en ole aikoihin päässyt vieraaksi mihinkään isoon perhejuhlaan. Viime kesänä oli kyllä kutsu lähisukuun kuuluviin häihin, mutta sattui voittamaton este.

Yhdet ristiäiset sentään olen kokenut viime vuosina, mutta siitäkin on jo kohta kolme vuotta. Kirjoitinkin siitä täällä , sillä tilaisuuteen liittyi kirkon taholta iso ongelma. Painavia kommenttejakin tuli useilta vakiokommentaattoreilta.

Nyt on toisin. Tiedossa on kolmet häät kevään ja kesän mittaan.

Pato on auennut. Syynä on äsken voimaan tullut uusi avioliittolaki, joka lopettaa yhden monista syvään juurtuneista epätasa-arvon ilmentymistä. Tosin kirkolla on vielä tämänkin kanssa ongelma, kuinkas muuten.

Mutta kirkon toiminnassa on havaittavissa pieniä mutta oireellisia häivähdyksiä tervehtymisen suuntaan. Ehkä näihin häihinkin löytyy samanlainen järjestely kuin edellä mainittuun lapsen kastamiseen.

Ensiksi häitään viettää tuttavapiiriini pitkään kuulunut miespari. Viikkoa myöhemmin juhlitaan lähisukuuni kuuluvan naisparin onnea. Keskikesällä sitten entisen sihteerini neiti B:n epiteetti muuttuu rouvaksi.

Kaikki kolme ovat vakiintuneita pareja, jotka varmaankin olisivat astuneet avioon jo aikoja sitten, jos laki olisi ollut kaikille sama.

Erityisen mielenkiintoinen on seurata neiti B:n tapausta. Hän on tunnetusti kiivas miespappeuden vastustaja. Hän on julistanut, ettei jalallaan suostu kirkkoon astumaan niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Nyt hän on kuitenkin jalomielisesti luvannut tehdä poikkeuksen, jos - - .

Olisikohan aikakausi ihan oikeasti muuttumassa? Suvussani on kyllä ollut yksi "sillä tavalla" pariksi epäilty naiskaksikko, nyt jo vuosia sitten manalle mennyt. Teeskentelyä se on heiltä vaatinut. Nyt on toisaalta hyviä merkkejä, kuten tämä Suomen uusi laki. Toisaalta maailmalta kuuluu paljon huolestuttavia merkkejä uskonnollis-arvokonservatiivisen asenteen paluusta. Sen päästessä valtaan kaikki tällainen uusi kaunis katoaisi.

Mutta nyt on ilon aika:

Hääpäivä koitti, kunnahatkin riemuitsivat
meille kaunis on maa.
Ken rakkaansa häävalssin pyörteisiin johtaa
hän onnensa saa.
Jää onni meille, ainaiseksi vierahaksi
päivän kimmellys jää.
On maa meille autereinen niin,
polkumme vie tähtösiin.

Suuren urheilujuhlan tuntua

Muutama päivä sitten kirjoitin tällä palstalla outoja. Väitin olevani menossa Lahteen katsomaan hiihtokilpailuja. Osa lukijoista varmaankin otaksui, että tämä oli kirjoituksissani niin tavanomaista "vaihtoehtoista totuutta".

Nyt olen käynyt. Itse en tietenkään maksanut pääsylippua, kaveri maksoi kun kutsui.

Viimeksi kävin urheilukilpailussa joskus vuosituhannen alussa. Se oli jääkiekkoa, ja silloinkin kaveri maksoi. Se oli kamalaa. Väkivaltaa kaukalossa, siivotonta huutelua katsomossa. Päätin, että ikinä enää en suostu mukaan semmoisen.

Nyt oli toisin. Tunnelma oli hyvä, katsomo oli hyvällä mielellä ja selvin päin. Jotenkin vaikeasti kuvattavalla tavalla vanhanaikainen tunnelma. Voin kuvitella, että suunnilleen tällaista oli vuonna 1956, kun vanhempani lähtivät enoni Ifalla Jyväskylästä Lahteen katsomaan kisoja. Voitiin lähteä, kun ei tarvinnut lähteä töihin. Yleislakko oli juuri alkanut.

Lapsen muisti on tarkka. Muistan, että näistä kisoista puhuttiin kotona paljon. Suomalaiset pärjäsivät hyvin. Muutama nimi jäi muistiin.  Kolehmainen voitti hiihdon, Silvennoinen mäkihypyn. Hakulinenkin oli kärkipäässä.

Harmin paikkakin oli. Naisten hiihtoa oli odotettu. Äitee Rantasen piti voittaa mutta ei, jotain tapahtui. Tämä Siiri-äitee oli jotenkin suosikki numero yksi meidän perheessä. Ehkä se johtui lempinimestä. Isä oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jonka murteessa äiti on äitee. Tämä sana oli tässä muodossa meilläkin käytössä.

Ja nyt tämä sama äitee hiihti siellä taas, 61 vuotta myöhemmin. Ikää on 92, mutta hyvin sujui hiihto kunniakierroksella. Voitelukin näytti onnistuneen, ei lipsunut. Täytyy myöntää, että tunnelma oli liikuttunut. Hieno oivallus järjestäjiltä.

Oli siellä muutakin hiihtoa, mutta en minä niistä niin. Vilu iski. Ravintopuoli ei ollut kaikkein terveellisintä, mutta kai sitä joskus voi.

Silloin yleislakkovuoden kisoissa isän muistoissa oli vielä yksi kohokohta. Hän kertoi päässeensä vaihtamaan muutaman sanan itsensä Pekka Tiilikaisen kanssa. 

Pekka on jo poissa. Legendaarisen radioselostajan kuvan liitän tähän vanhojen kunnon urheiluaikojen muistoksi. Kuva on vuotta myöhemmältä ajalta (1957) ja se on peräisin elokuvasta Kuriton sukupolvi (ohj. Matti Kassila)

Ei paljon naurata

Kiitän onnitteluista. Juhlaa vietettiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Kahvit juotiin ja laskiaispullia syötiin. Kermavaahtoa tursusi viiksiin. Runebergintorttu olisi ollut parempi, mutta niitä ei Alepassa enää ollut.

Sukkelia puhuttiin ja paljon naurettiin. Tai tarkemmin sanoen yksi nauroi isoon ääneen, toinen vähän hymähteli. Muut ehkä korkeintaan hieman vinosti hymyilivät, minä kohteliaasti muiden mukana.

Olen tietysti hieman jäävi arvioimaan, olenko huumorintajuinen. Jos naurun määrästä voi mitään päätellä, niin en ole. Nauru ei raiu, hymy ei kihoa karuille kasvoille. Hymykuopatkin ovat parran alla piilossa.

Äskettäin tapasin tutun näyttelijän, joka loistaa tähtenä television sketsiohjelmassa. Hän kysyi, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Valittelin, että olin nähnyt vain yhden osan. Naurattiko? Vastasin, että pitäisihän hänen tietää, että minua ei naurata mikään. Korkeintaan silloin nauran, jos joku tulee ja kutittaa. Vähän toivoin, että hän kokeilisi, mutta ei.

Sketsiviihde on kyllä vaikea laji. Omituisten hahmojen esittäminen on näyttelijän taidonnäyte, mutta ongelma on toistaminen. Taitavakaan näyttelijä ei selviä hahmon loputtomasta toistamisesta.

Lapsuudesta muistan kyllä muutaman onnistujan: Tippavaaran isäntä, G. Pula-aho.

Vitsi on vaikea laji, en harrasta sitä. Jotkut ovat koko ajan rehvakkaalla vitsailupäällä. Kesällä katselin halpaketjun myymälässä T-paitoja, mutta siellä oli vain sellaisia, joissa oli rasvaisia vitsilauseita printattu isolla rintaan. Entisen työpaikkani kuppilassa kuuntelin, kun nuori naiskollega kertoi tanssipaikan punakkaasta casanovasta, joka pörräsi ympäriinsä paidassa, jossa luki jotain sellaista, että "en ole gynekologi, mutta voisin silti vilkaista". Sain käsityksen, että flaksi ei käynyt. Miksiköhän?

Tämän päivän (28.2.) Helsingin Sanomissa oli Aalto-yliopiston taiteellisen tutkimuksen professorin poikkeuksellisen ilmeikäs haastattelu. Siinä hän sanoi rakastuvansa ihmisiin, joilla on itseironian tajua ja lisäsi, että "Nauru on paras anarkian laji".

Siinä se on sanottu! Ajatellaanpa, miten Chaplin pistää pitkissä elokuvissaan ihan kuin ohimennen päreiksi modernin teknologian, amerikkalaisen kaksinaismoraalin tai saksalaisen natsismin ja tekee samalla katsojan tunne-elämälle niin suuria elämyksiä. Komedia ja tragedia limittäin ja lomittain, nauru ja itku. Tai Marx-veljekset, jotka pistävät päreiksi aivan kaiken, mikä ylevältä tai asialliselta näyttää. Tai Jacques Tati, joka armollisen pisteliäästi näyttää meille peilin siitä maailmankäsityksestä, jota meille yritetään myydä. Sellaisista löytyy se suuri huumori ja nauru, ei Uutisvuodon alapäävitseistä.

Pidän Chaplinin elokuvaa Diktaattori yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä taideteoksista. Siinä hän jo sodan alkuvaiheessa (1940) näytti tyrmäävästi osuvan pilakuvan natsismista. Hitlerin ja Mussolinin tunnistettavat hahmot joutuvat armottoman pilkan kohteeksi.

Samanlaista visionääristä anarkiaa tarvittaisiin taas nykyaikana, kun suuressa lännessä tapahtuu outoja asioita. Uusi presidentti mouhuaa silmät kiiluen samanlaisilla teemoilla kuin Saksassa mentiin 30-luvulla. Mistä löytyisi uusi Chaplin?

Ihan kuin mestari Chaplinin visionäärisyys ulottuisi nykypäivän Amerikkaan asti. Varhaisvaiheen lyhytelokuvassa "Pilgrim" (1923) kulkurihahmo on Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla, siellä, mihin presidentti suunnittelee nyt uutta Berliinin muuria. Siinä kulkuri kävelee  muurittomalla rajalla, toinen jalka Meksikon, toinen Yhdysvaltain puolella. Näin ei enää kauan voi tehdä.

Anarkistista pilkkaa piippuun, elokuvantekijät!