Synkkää aikaa

Olin yhden yön sairaalassa. Tutkimuksia tehtiin. Piikeillä pisteltiin, verta imettiin.

Ei ollut mukavaa. Nukkuminen ei  onnistunut. Niinpä nousin jo aamuneljältä ja avasin viihdykkeeksi mukaan ottamani tabletin. Juuri sinä aamuyönä oli luvassa jännittävää ohjelmaa Yhdysvalloista asti.

Ei ollut mukavaa sekään. Ohjelmasta tuli vain äkäiseksi. Kun hoitajat ja lääkäri aamulla tulivat, tuntui kuin yöllä olisi kaikkialla koettu kollektiivinen voimakas yhteinen kokemus, sellainen josta kaikki keskustelevat ja joka jää pysyviin muistoihin. Ei sellaisia usein tule: New Yorkin kaksoistornien tuho, Estonia, Dianan ja Kennedyn kuolema...

"Totisesti minä elän synkkää aikaa", siteerasi lääkäri.  Miten se jatkuikaan? Minä tietysti kiirehdin täyttämään pätemisentarvettani ja jatkoin runoa. Kyllä minä Brechtin osaan.

Mitä aikaa on tämä
jolloin puhe puista on melkein rikos
koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.
Se joka levollisena ylittää kadun,
tuskin enää muistaa ystäviään
jotka ovat hädässä.
Minä olisin kernaasti viisas.
Vanhoissa kirjoissa kerrotaan mitä on viisaus.
Vetäydy maailman taisteluista
ja vietä lyhyt aikasi vailla pelkoa.
Tule toimeen ilman väkivaltaa.
Maksa paha hyvällä, luovu toiveistasi, unohda ne!"
Totisesti, minä elän synkkää aikaa."

Kun lisää verta oli imetty, pääsin kotiin.  Siellä tuli vielä yksi paha tieto. Vanha kaverini oli kuollut tapaturmassa. Vain kaksi kuukautta sitten tapasin hänet viimeksi.

Onneksi odottamassa oli miellyttävä konserttikokemus. Ikiaikainen suosikkini Procol Harum esiintyi Finlandia-talossa. Suhde alkoi jo 1967 kappaleesta A Whiter Shade of Pale. Konserteissa olen käynyt vuosien varrella kymmenkunta kertaa.

Jostain kummallisesta syystä nyt konsertin äänen voimakkuus oli liian kova. Miksaus ei ollut aina kohdallaan. Rummut erityisesti korostuivat liikaa. Laatuorkesterin parhaat nyanssit jäivät melun sekaan. Vahinko.

Helsingin Sanomien arvioinnissa  sunnuntaina Arto Pajukallio oli huomannut saman. Kehut tulevat laadukkaasta hittikokonaisuudesta. Kotona olen jatkanut tunnelmointia kuuntelemalla LP-levyiltä niitä tärkeimpiä:  A Salty Dog, Pandora´s Box, Conquistador, Shine on Brightly jne.

Valokuvassa ei ole kehumista, soittajat jäävät jonnekin sinne valonvälkkeen sekaan. Konsertissa oli valokuvauskielto, mutta sen verran kansalaistottelemattomuutta pitää miehen osoittaa, että kyllä yksi kuva otetaan vaikka vartija kurkisteli vähän väliä. Ei salamaa, vastavalo, pimeä sali, ilman säätöjä Lumian älykäs kuvaus -asetuksella. Kuin rosvo yössä, kamera salaa esiin taskusta, sekunnin tähtäys ja laukaisu, ja heti kamera takaisin taskuun piiloon. Tässä rikoksen tulos.

Universaalia elekieltä

Olisi tarvittu ruuvimeisseliä. Ristipäistä.

Tuttu nuorimies oli ystävällisesti tullut mukaan Ikeaan ostamaan televisiopöytää. Häneltä sujui näppärästi kapulapakettien kerääminen kärryyn koodipaperin antamien ohjeiden mukaisesti. Kotona hän vielä lupasi koota kapuloista kokonaisen huonekalun.

Siihen puuhaan sitten tarvittiin ruuvimeisseli. Ikean nyyteissä ja nyssyköissä ei sellaista ollut. Oli vain tuo kaikista Ikean paketeista löytyvä koukku (kuvan yläreunassa). Kai sille oikea nimikin on, mutta sitä en tiedä.

Mutta kun minulla ei ole ruuvimeisseliä. Mitä minä sellaisella tekisin? Mitä minä täällä Töölöntorin reunalla ruuvailisin?

Nuorimies pudisteli päätään. Se on universaalia elekieltä eikä jätä mahdollisuutta tulkita sävyä väärin. Sanoja ei tarvittu.

On minulla muita työkaluja kellarikomerossa. On vasara. Sillä olen lyönyt taulukoukkuja seinään. On saha. Sillä olen sahannut joulukuusen kannasta palan pois, jotta veden imeytyminen sujuisi paremmin. On oksasakset. Sillä olen katkonut joulukuusen oksat jätesäkkiin, jotta niistä ei tippuisi neulasia ulos viedessä portaikkoon. On putkipihdit. Niillä olen vääntänyt lavuaarin tukkoisen putken auki. On pensseli. Se on odottamassa seuraavaa seinien maalausta. On myös rautasaha. Sillä en ole tehnyt mitään. Otin sen talteen kierrätyshyllystä. Ehkä sille tulee joskus käyttöä. Ja sitten on vielä aika monta eri kokoista Ikean koukkua.

Yhtäkkiä muistin, että onhan minulla sittenkin ruuvimeisseli.

Se sijaitsee kirjoituspöydän laatikossa. Se on kyllä aika erikoisen mallinen ja pienikokoinen (kuvan alaosa). Mahtaisikohan kelvata Ikean huonekalua asennukseen?

Ostin sen aikoinaan optikolta. Ongelma oli silmälasien sangan löystyvä ruuvi. Tässä tulitikun mittaisessa työkalussa on toisessa päässä ristipäinen ja toisessa päässä tavallinen terä. Molemmille on kiinni ja auki ruuvattava suojanuppi.

Tarjosin tätä, mutta taas tuli universaalia elekieltä. Sanoja ei tarvittu.

Onneksi nuorimies löysi sopivan työkalun autonsa vararenkaan alla olevasta työkalukokoelmasta. Ei tarvinnut lähteä rautakauppaan.

Kun huonekalu oli valmis, nuorimies lahjoitti työkalun minulle. Käski pistämään varmaan talteen, sellaiseen josta löytyy, jos taas tarvitaan.

Vapaan mummon malli

Kurkistelin kaupan kassajonossa edellä olevan ostoksia.

Siinä oli jotakin, mikä kiinnitti huomion. Hihnalla oli puketti valkoisia ruusuja, sellaisia kymmenen kappaleen lyhytvartisia, joita nykyisin on aina myynnissä S-kaupan kassan vieressä. Taitavat olla reilun kaupan tuotteita.

Lisäksi hihnalla oli kolme purkkia Fizz-siideriä ja kahden paketti suklaakuorisia leivoksia, ilmeisesti Sacheria. Lisäksi oli jotain muuta arkisempaa. Kassapoika kaivoi siihen vielä tellingistä tupakka-askin.

Ei kai tässä vielä mitään huomiota kiinnittävää?

Se mikä pisti silmään, oli paketti kondomeja.

Eikä siinäkään vielä mitään outoa ole. Mutta kun ostaja oli mielestäni epätyypillinen kondomipaketin ostaja. Hän oli minua selvästi iäkkäämpi naishenkilö. Kahdeksankympin hujakoilla, arvioisin. Ketterässä kunnossa, harmaassa tukassa näyttävä permanentti.

Iäkäskö? Enhän minäkään ole kuin 66. Aika nuoria, itse asiassa.  Korkeintaan voisi sanoa että varttuneessa iässä.

Ajatus kulki ensin niin, että eihän tuo tarvitse mitään raskauden ehkäisyä. Vasta myöhemmin ajatus kirkastui ymmärtämään, että onhan mainitun tuotteen käyttö muistakin syistä suositeltavaa.

Ehkä siellä kotona ei olekaan mummon oma vaari odottamassa siideriä ja leivosta. Ehkä sinne on tulossa vieras? Keskuudessamme kulkee upeita puumamummoja, joilla elämä on hyvin hallinnassa.

Lukkiutuneista ajatusmalleista sen sijaan tässä itse kunkin pitäisi pyrkiä eroon.

(Kuvan henkilöt eivät liity tekstiin)