Eri sorttia

Kävin kierrätyskeskuksessa. Se on poikkeuksellisen mielenkiintoinen paikka. Siellä voisin viipyä pitkään. Nyt oli vähän kiire, joten vain pari tuntia ehdin kierrellä ja katsella.

Olin etsimässä tallettavaa DVD-nauhuria. Entinen alkoi oikutella. Jostain minulle käsittämättömästä syystä sellaisia ei ole valmistettu enää ainakaan kymmeneen vuoteen. Käytettyjä vielä saattaa löytyä.

Minulla on ikiaikainen perinne tallentaa televisiosta tulevia klassikkoelokuvia omalle levylle. Niitä on vuosien varrella kertynyt iso kokoelma, mutta aina tulee lisää. Lähipäivinäkin Franqoise Truffaut´n Kesytön (sunnuntaina 17.4.) ja kokoomateos Ihmisiä sunnuntaina, jossa kiinnostavaa on erityisesti nuoren Billy Wilderin osuus (lauantaina 23.4.). Olisi vahinko, jos tällaisia aarteita en saisi talteen rikkinäisen koneen vuoksi. Siksi lähdin etsimään apua kierrätyskeskuksesta.

Löytyihän sieltä. Valittavana oli parikymmentä konetta. Valitsin Philips-merkkisen, jossa on myös kovalevy. Hinta 25 euroa. Mukana huoltotodistus, joka oli kirjoitettu keskuksen omassa verstaassa. Kuukauden takuu.

Hyvin tuntuu toimivan. Äkkiä opin käyttämään, vaikka siinä oli osittain vanhentunutta tekniikka, kaikki nämä Show view -ajastukset ja muut. Sitä vähän ihmettelen, miksi firmat rakentavat koneensa niin, että ne eivät ole yhteen sopivia. Jos on tallentanut levylle yhden elokuvan Sonylla, niin sille levylle ei voi tallentaa toista elokuvaa Philipsillä, vaikka tilaa olisi. Se tuntuu tahalliselta kiusanteolta, vähän samalta kuin en voisi ostaa autooni bensaa ABC:ltä, jos olen edellisen tankillisen ostanut Nesteeltä.

Kierrätyskeskuksessa oli vaikka mitä. Pitkät kirjahyllytkin, joissa näytti olevan ihan kelpo kirjallisuutta. Tammen Keltainen kirjasto  näytti pikavilkaisulla olevan hyvin edustettuna.

Aion mennä uudestaan penkomaan ajan kanssa. Asiakkaita oli paljon, ulkonäöstä päätellen varsinkin opiskelijoita, maahanmuuttajia ja eläkeläisiä. Hyvä paikka, minun makuuni.

Vähemmän minun makuuni osui portin vieressä kadun toisella puolella oleva matala rakennus, jonka edessä oli pitkä rivi komeita moottoripyöriä ja vieressä riskin näköisiä parrakkaita kaljupäisiä miehiä tupakalla. Oven yläpuolella olevasta kyltistä sain lukea, että siinä on päämaja eräälle kerholle, jonka nimen olen usein saanut lukea lehdestä, varsinkin rikosuutisten yhteydessä. Kerhon nimi alkaa B-kirjaimella.

Pysyttelin tiiviisti väärällä puolella katua sen kerhon kohdalla ja taisin vähän lisätä askelten tiheyttäkin. Jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä. Minähän olisin sopeutunut siihen joukkoon erittäin hyvin. On partaa, on hyvin kehittynyttä keskivartaloa, on mustat farkutkin. Jos nyt kalju puuttuu, ei kai se niin pienestä ole kiinni.

Aina mielessä?

Löysin divarista kirjan nimeltä "Erotiikan lukemisto  -  sata tarinaa tulipunaisesta kukasta Decameronesta Emmanuelleen".

Tällaista kirjaa olen aina toivonut. Se on paksu, yli 800 sivua. Siinä riittää lukemista. Kirjan on koonnut WSOY:n entinen pääjohtaja Hannu Tarmio. Hän on myös kirjoittanut esitteleviä kommentteja mukaan valituista teksteistä.

Lukeminen alkoi heti. Tunnen itseni taas pitkästä aikaa murrosikäiseksi. Toivottavasti kukaan ei näe.

Silloin kun olin ihan oikeasti murrosikäinen, sain kerran nuhteet kaupunginkirjaston tädiltä, kun rohkenin viedä lainattavaksi Henry Millerin kirjan. Se ei käynyt. Kirja otettiin pois. Boccaccio sallittiin. Hänen Decameronensa (1353) sata tarinaa ovat hyvin keskeisessä asemassa tässä kokoelmassa, totta kai. Keskiaika loppui, renessanssi alkoi.

Poikaporukassa kiersi Carter Brownia ja muuta R-kioskista ostettavaa alan kirjallisuutta. Kansikuvat olivat lupaavia, sisältö ei niinkään. Niihin kyllästyin äkkiä.

Tässä Tarmion valitsemassa lukemistossa on vahva klassikkopainotus. Alhaalla olevassa kuvassa on vain sisällysluettelon alku ja loppu. Välissä on lisäksi Linnankoskea, Salingeria, Moraviaa, Waltaria, Tanizakia, Paavo Rintalaa ja Veijo Merta. Lisäksi on itämaista, ikivanhaa kiinalaista lemmenelämää ja japanilaista haiku-mestareiden erotiikkaa. Tarmio ei ehkä ole ollut murrosikäinen valitessaan tekstejä.

Olen jostain lukenut väitteen, että miehellä on seksi mielessä vähän väliä, ehkä kerran minuutissa. Se on kai myytti. Hakukoneella löydän linkin tutkimukseen (Journal of Sex Research), jonka mukaan miehet ajattelevat seksiä keskimäärin ainoastaan 19 kertaa päivässä. En ota kantaa, mutta ei se tietenkään mielipidekysymys ole. Oma kokemukseni viittaisi iän mukana hieman laskevaan taajuuteen. Ehkä nuo luvut on mitattu 16-vuotiailta ja 66-vuotiailta? Välissä puoli vuosisataa?

En lähde ennustamaan, onko kirjalla myönteistä tai kielteistä vaikutusta asiaan, sillä olen vasta Maupassantin Rasvapallossa (1880).

Täydennetty 12.04.16:

Sain kysymyksen, onko kirjassa ollenkaan naisnäkökulmaa.

Vastaus: On mutta aika vähän. Kirjoittajina Eeva Kilpi, Anaïs Nin, Synnöve Stigman, Anna-Leena Härkönen, Marguerite Duras, Judith Krantz ja Maria Jotuni.

Jatkokysymys kuului, ovatko kaikki tekstit heteroseksuaalisen erotiikan kuvauksia. 

Vastaus: Tähän en täysin varmasti osaa vastata, sillä en ole lukemisessa vielä pitkällä. Pääosan teksteistä tunnen kyllä entuudestaan, ja ne ovat kyllä kauttaaltaan heteroerotiikkaa. Mukana on kuitenkin minulle tuntematontakin tekstiä, ja niistä en osaa sanoa.

Tärkeitä kysymyksiä. Kiitos!

Kielestä kiinni

Kävin ravintolassa syömässä. Tällä kerralla en missään etnisessä vaan ihan kotimaisessa. Tai mistä minä tiedän, millainen omistajaketju siellä taustalla piilee.

Suomen kielen päivänä, Mikael Agricolan päivänä, olen erityisen herkkä kielihavainnoille. Huonolta näytti.

Agricolalla on täytynyt olla rautainen tahto. Oli luotava suomen kielelle kirjakielinen moderni sanasto. Vaikeaa sen on täytynyt olla.

Vaikka kuinka vaikeaa oli, tavoite toteutui. Agricola loi kirjakielen. Jos sopivaa sanaa ei ollut, hän keksi sen. Keksittävää oli paljon. Suuri osa keksinnöistä oli huippulaatua, sanat jäivät pysyvästi elämään.

Oikeinkirjoitus ei nykysilmin katsottuna tietenkään ollut tarkkaa, sillä mallia hänellä ei ollut. Sanaideoiden taustalla oleva ajatus sen sijaan oli kirkas. Nykylukija osaa lukea oudolta näyttävää tekstiä virheettömästi, kunhan tuntee säännöt.

Ravintolassa sen sijaan ei ollut näkyvissä Agricolan rautaista tahtoa. Suomen kieli oli hukassa..Oli vegeateriaa, seafoodia, chicken ballsia, dippiä, hot chiliä ja drinksuja.

Agricola aloitti suunnilleen tämänkaltaisesta tilanteesta. Ei ollut sanoja, oli vain vierasta kieltä. Siitä hän teki sana kerrallaan suomen kielen.

On totta, että Agricolan kieli on tottumattomalle hankalaa lukea. Se ei ole nykyisen ortografian mukaista. Oudon näköiset sanat eivät kuitenkaan merkittävästi poikkea tarkoitetulta äänneasultaan nykykielestä.

Tässä näytteessä lukija voi kokeilla, ymmärtääkö Agricolan tekstiä. Puhe on ruoasta, uskonnollisesta näkökulmasta:

Roghalle Luku .
CAikein silmet vscaltauat
sinun päles Herra Ja sine
annat helle roan oikialla
aijalla Sine auat sinun kedes /
ia rauitzet iocaitzen hengen sinun
annoilas
Kunnia olcon Isen / ia Poian /
ia pyhen Hengen . Ninquin algusta
on ollut / ia nyt / ia aina / ia ijancaikisesta
ijancaikisen / Amen
Sijte lukekan . Ise meiden . Ja temen lehimeisen lucucaisen

 . 

Alapuolisessa tekstikuvassa on vähän opastusta asiaan perehtymättömille. Vasen palsta on Agricolan tekstiä. Oikea palsta esittää saman nykykielellä.

Kirkkoon suojaan

Nostin kukkahattuani korkealle lukiessani lehdestä arkkipiispan näkemyksiä kirkon toiminnasta pakolaisten auttamiseksi. Näen, että suojapaikan tarjoaminen hädänalaisille on merkki kirkon palaamisesta vuosikymmeniä kestäneiltä harharetkiltä kristinuskon alkujuurille.

Tosin minun mielipiteeni kirkon toiminnasta on harvinaisen merkityksetön. Olen kirkosta eronnut, aika sekulaari, melko pitkälle agnostikko. humanismiin taipuvainen. Tältä pohjalta on turha lähteä esittämään mielipiteitä jumalisista totuuksista. Mutta muistissani on mm. kertomus laupiaasta samarialaisesta. Näen, että arkkipiispan ajatuksilla ja samarialaisen tapauksella on yhteinen eetos. Näen, että siinä olisi kristinuskon ydin.

Taidan kuitenkin olla väärässä. Epäsosiaalisessa mediassa on käynnissä julma arkkipiispaan kohdistuva sakinhivutus. Ylipapit ovat huomanneet arkkipiispan kerettiläiseksi.

Mitäpä siis minä pakana huolin sellaisesta.

*   *   *  

Olin tänään iltapäivällä kyläilemässä. Päätin kävellä kotiin, matkaa ehkä viitisen kilometriä.

Kohta kun olin matkaan päässyt, alkoi sade. Oikein kunnon ryöppy. Minulla ei tietenkään ollut sateenvarjoa matkassa.

Katselin ympärilleni suojapaikkaa etsien. Siinä oli kirkko ja kirkon edessä katos. Katoksen alla oli paljon väkeä. Sinne kiireesti suojaan. Mitä oli tekeillä? Portin pielessä oli ilmoitus. Iskelmämusiikkia. Kiinnostavaa, ei muuta kuin sisään. Voin aivan hyvin muuttaa suunnitelmaa ja istua kirkossa kuuntelemassa musiikkiopiston esitystä. Ostin pääsylipun.

Mukavaa, viihtyisää, kaunista musiikkia. Kirkko ei ollut ihan niitä kauneimpia, mutta väliäkö sillä. Pientä väliaikatarjoiluakin.

Kun tilaisuus oli ohi, sade oli loppunut. Olin aikonut ottaa valokuvan konsertista, mutta se oli kiusallista. Jotenkin sakraali tila aiheuttaa esteen sellaiselle. Lähtiessä sentään onnistuin ottaman kuvan siitä portin pielen ilmoituksesta. Sitten kävelin kotiin.

En ollenkaan yritä rinnastaa tämän kirjoituksen alkupuolen ja oman kokemukseni suojakokemuksia. Mutta pienen suojan kirkosta sain, vaikka hätä ei kauhea ollutkaan. Kelpasi pakanallekin.

Neuvottelutaidon ylistys

Kun on työurallaan käynyt läpi tuhansia kokouksia ja neuvotteluja, voi ilman leuhkimista väittää tajuavansa jotain niiden dynamiikasta. Useimmiten kokous on kaikille läsnä oleville yhdentekevä. Tavoitteita ei ole, kunhan istutaan ja jaaritellaan. Pöytäkirja kirjoitetaan, ja tavoite on saavutettu. Palkka virtaa, ja se on pääasia.

Joskus harvoin on toisin. Kokouksella on oikeasti merkitystä. Pitäisi päästä sopimukseen. Sellainen on vaikeaa.

Hallitus on tänään istunut kokouksessa ja päässyt sopimukseen. Näin ainakin uutisissa kerrottiin. Tiedotustilaisuudessa kerrottiin päätöksistä. Vähäiseksi se jäi. Enemmän siinä oli painoa hallituksen itsekehulla. On oltu tehokkaita, on neuvoteltu, on noudatettu suunnitelmaa, on pysytty aikataulussa, on päästy ratkaisuihin. Kaikkeen liittyi jos, jos ja jos...

Tuli vaikutelma, että ehkä sopimus ei olekaan todellinen, jos kaikki se "jos jos jos" ei toteudukaan toivotulla tavalla. Se "jos" neuvotellaan nyt ihan toisaalla, Hakaniemessä ja Eteläranta kympissä.

Neuvottelutaidosta on julkaistu melkoinen määrä oppikirjoja. Ohjeita on myös kokoustekniikkaan. Vaikeissa neuvotteluissa osapuolet päätyvät yleensä erilaisiin kokousmanipulaatioihin ja taustajunttauksiin. Minullakin on niistä henkilökohtaista kokemusta ja osaamista nuoruusvuosilta. Se oli hauskaa.

Muistui mieleen aikuisiän kokousosaamisen paras ohje. Vaikka se on kuvassa sijoitettu kirkolliseen ympäristöön, se on yleispätevä maallistuneessakin menossa. Ei tekninen vaan enemmänkin filosofinen ohje. Suosittelen sinne Hakaniemeen ja Etelärantaan.