Silkkaa
saamattomuutta. En yritä keksiä tekosyitä.
Minun
ikiaikainen vapaa-ajan mielipuuhani on ollut kuljeskelu kaupungilla
katselemassa milloin mitäkin. Katselua, pysähtelyä, kurkistelua, töllistelyä,
istuskelua. Mielelläni eksyisinkin, mutta Helsingissä se ei onnistu, tunnen
kaupungin liian hyvin.
Eksyminen
kaupungissa on erityisen miellyttävää. Sitä olen tehnyt tahallani vaikka missä.
Kun lähtee liikkeelle ilman karttaa ja poikkeaa pääkaduilta pikkukujille, eksyy
varmasti. Rooma on eksyjälle erityisen hyvä paikka. Muita koetellusti hyviä
ovat Amsterdam ja Moskova.
Mutta
Helsingissä tiedän joka paikassa, missä olen ja miten siitä pääsen kotiin. Ei
tarvitse kysyä, sillä osaan kielen ja kirjaimet, tunnen julkiset
liikennevälineet ja niiden linjat ja minulla on kuukausilippu, jolla pääsen
ajamaan kaikilla linjoilla ilman rajoituksia. Hätätilannetta ei voi tulla.
Olen
kulkenut paljon. Kamera on aina taskussa, jos huomaan jotain kuvaamisen
arvoista. Kuljeskelujeni tuloksena syntyneitä tekstejä ja kuvia blogin lukija
voi vilkaista menemällä tämän sivun oikeassa laidassa olevaan kohtaan
"Tällaisia Dessu on tuumannut" ja sen alla kohtaan "Kävelykierros
Helsingissä". Se on aivan listan
alkupäässä, tätä kirjoitettaessa kuudentena. Suluissa perässä oleva luku (92)
tarkoittaa kirjoitusten lukumäärää.
Mutta
tänä talvena lukumäärä ei ole mainittavasti lisääntynyt. Tänään
yritin aloittaa tehokkaamman elämän.
Lähdin
Töölöntorilta raitiovaunulla keskustaan. Tarkoituksena oli toimittaa ensin eräs
asia ja sitten kuljeskella jossakin, ehkä Kruununhaassa tai Eirassa tai
Katajanokalla. Tai sitten Punavuoressa. Sattuma saa päättää tällaisista.
Se
toimitettava asia oli jumiin mennyt eteläkorealaisen valmistajan tekemä
tabletti eli suomeksi sormitietokone. Olin aikeissa jättää sen
merkkikorjaamoon, joka sijaitsee aivan keskustassa. Korjaus kuulemma kestää parisen
viikkoa.
Ensin
ehti kuitenkin tapahtua mielenrauhaa järkyttänyt kohtaaminen. Sanomatalon
kulmalla vastaan käveli ilmielävä Michael Monroe täydessä tällingissä. En
muista häntä ennen kohdanneeni livenä. En hoksannut edes kameraa kaivaa esille
taskusta, jotta olisin voinut pyytää kaveriselfietä. Se olisi ollut komea tämän
blogitekstin kuvana. Tilanne meni ohi, uutta tuskin tulee.
Sormitietokonekorjaamossa
ei ollut jonoa. Jonotuslappu kertoi, että minä olen seuraava, kunhan numero
vaihtuu. Mutta ne edelliset olivatkin sitkeitä asiakkaita. Melkein tunti meni
ennen kuin tuli minun vuoroni.
Palvelemaan
tuli tyttö, jonka ulkonäöstä päätellen olisi pitänyt istua siihen kellonaikaan
koulussa oppitunnilla. Hän vilkaisi sormitietokonetta ja määräsi, että joo, istu
tohon venaamaan.
Istuin
venaamaan. Meni varttitunti ja tyttö tuli. Hän oli pistänyt sormitietokoneeni
jumin kuntoon. Ei mennyt paria viikkoa. Taitava tyttö, hyvä että lintsasi
koulusta. Eikä maksanut mitään.
En
enää jaksanut lähteä Kruununhakaan, Eiraan, Katajanokalle tai Punavuoreen.
Nälkä vaivasi. Menin lähellä olevaan kiinalaiseen ravintolaan lounaalle.
Valokuva
piti kuitenkin saada, jotta voisin kirjoittaa blogiin kaupunkikävelystäni.
Siinä
edessä oli Helsingin rautatieaseman pääovi, Kaivokadun puolelle avautuvat.
Olen jostain lukenut, että näistä ovista on kulkenut enemmän suomalaisia kuin
mistään muista ovista. Melkein 100 prosenttia suomalaisista on jossain elämänsä
vaiheessa käynyt Helsingissä, ja heistä suuri osa on avannut nämä ovet. Siinäpä
hyvä kuva blogiin. Löytyisikö yhtään blogin lukijaa, joka ei ole koskaan tästä mennyt?
