Harmaahapsiset ponnaripojat

Oli kerran aika, jolloin isät suuttuivat pojilleen, kun nämä kasvattivat pitkän tukan. "Pitkä" tarkoitti sellaista, joka hieman ulottui korvan päälle. Beatlesit näyttivät mallia, silloin ihan alussa, joskus 1964.

Tukan olisi pitänyt olla niskasta ja sivuilta täysin pois kynitty, jotta se olisi kelvannut. Pään päällä sai olla vähän pidempi, eräänlainen lätty.

Minun isäni oli yksi niistä, joka suuttui. Vielä pahemmaksi närkästys kävi, kun ylähuuleen ja leuankärkeen kasvoi vähän haiventa. Minulle ostettiin parranajokone, ilmeisen kallis, oikein sähköllä käyvä. Käyttämättä jäi, mielenosoituksellisesti.

Pitkätukkaisuus löi laajalti läpi, se oli keskeinen osa nuorisokulttuuria. Kylillä äijät huutelivat, että hei tytöt. Vuosikymmenen lopulla hiukset ulottuivat jo hartioille. Musikaali Hair teki siitä poliittis-filosofisen elämänkatsomuksen: "Saan jo hiuksistani kaavun / siinä diskoteekkiin saavun / - - / on Jeesukselta malli / miksei äiti sitä salli / kun Mariakin salli .

Tuo sukupolvi on nyt päälle kuudenkymmenen, osa aika paljonkin päälle. Isien pojista aika moni taitaa nykyisin olla kokonaan kalju. En tiedä, aiheuttaako se isissä suuttumusta.

Katselin eilen Jethro Tullin konsertissa, että vielä on niitä, joilla idea on tallella. Paikalle Kulttuuritaloon oli saapunut koko joukko tyylikkäitä herrasmiehiä, harmaantuneita jo, joilla pitkät hiukset oli kammattu kireälle taakse ja sidottu niskaan ponnarille. Joillakin, varsinkin kaljuuntuneilla, oli erilaisia otsanauhoja tai liinoja pään ympäri, Juicen malliin.

Tyylikästä vanhenemista, minun silmissäni. Minun hiukseni eivät ole riittävän pitkät kunnon ponnariin. Katselin vähän sillä silmällä, että entäpä jos. Toisaalta en ole harmikseni harmaantunutkaan, mitä nyt parrasta.

Jethro Tullin karismaattinen huilumies Ian Anderson oli nuorena, puoli vuosisataa sitten, pitkätukkaisen metsäpeikon perikuva. Kaljuunnuttuaan hän ryhtyi käyttämään pipoa. Se antaa hänelle maagisen olennon lisäsäväyksen. Eilisessä konsertissa hänellä ei väliajan jälkeen ollut pipoa. Unohtuiko vai oliko tahallista, en tiedä. Heti katosi osa maagisuudesta, tuntui tavalliselta sedältä. Musiikkiin se ei kuitenkaan vaikuttanut. Salissa oli iso innostus. Ihan kuin silloin 60-luvun lopussa, jolloin näin tämän bändin ensimmäistä kertaa. Silloin sali oli täynnä innostuneita teini-ikäisiä pitkätukkia, ei innostuneita harmaahapsisia ponnarisetiä.

-   -   -   -   -

Vastaus edellisen kirjoitukseni kirjallisuuskysymykseen:

Albert Camus

(tuntematon anonyymi sen kommentissa oikein tiesikin)

Viimeinen pisara

Jo jonkin aikaa minua on kalvanut epäily, että joudun myöntämään erehdykseni.

Asia koskee urheilua. Kuten lukijat tietävät, suhtaudun hieman nurjamielisesti huippu-urheiluun ja siihen liittyvään penkkiurheiluun. En intoile mistään lajista, pienenä poikkeuksena keihäänheitto, tunnetuista syistä.

Perustelen ylenkatsettani sillä, että huippu-urheilu menee moni kohdin bisnes edellä. Siitä seuraa monenlaista ongelmaa, ahneutta, vilppiä, dopingia, korruptiota, lahjontaa, politikointia, kiihkonationalismia. Siis jokapäiväistä Urheiluruudun antia. Tavallista kuntourheilua ja lasten liikuntaa kannatan tietysti kovasti.

Erityisen ilkeästi olen kommentoinut sellaisia miljonäärien lajeja kuin formula-ajoja ja jääkiekkoa. Huipulla haisee bisnes.

Sen sijaan jalkapalloon en oikein ole osannut ottaa kantaa. En seuraa sitä, vaikka sitä tuntuu tulevan televisiosta kaiken aikaa. Ajankohtaista kakkostakin joutuivat vähän väliä lyhentämään, kun alkamassa oli jotain jalkapallokilpailuja.

*    *    *    

Ensin minulta kysyttiin, haluaisinko osallistua entisen työpaikkani ikämiesten jalkapallotreeneihin. Luvassa olisi harjoitusotteluita maahanmuuttaja-ikämiesten joukkuetta vastaan.

Hemmetti, se olisi hyvä ajatus. Mutta tarkemmin ajatellen, riittäisikö minulla kunto? En ole juossut vuosikymmeniin, jalkapallossa ei varmaankaan kävely riitä? On kertynyt aika lailla ylimääräisiä kilojakin. Kieltäytyminen ehdotuksesta kävi sitten helpoksi, kun ymmärsin, että pelit ovat kesällä. Minä en ole kesällä koskaan Helsingissä. Olen kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla.

Mutta jalkapallo on omituisen suosittu laji tuttavapiirissäni. Ihan fiksut, oikeinkin fiksut ihmiset seuraavat jalkapalloa innostuneesti, siis penkkiurheilijoina. Kulttuurin ja taiteen - erityisesti kirjallisuuden -  piiristä tiedän vaikka kuinka monta intoilijaa. Kuvassa yksi heistä, Jörn Donner, näyttää osaamistaan.

Viimeinen pisara tuli Parnasso-lehden tietovisasta. Siellä oli kysymys:

"Kaiken, minkä olen oppinut elämästä ja moraalista, olen oppinut jalkapallosta."  Kenen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan lause?

Jätän sitaatin kysymykseksi valistuneille lukijoille. Parnasson lukijat löytävät vastauksen lehdestä, toivottavasti he eivät paljasta, kenestä on kysymys. Minä en tiennyt.

Jos kerran HÄN sanoo näin, niin kai minunkin pitäisi jalkapalloa ymmärtää. Ehkä alan seurata. Isoja kisojakin taitaa olla tulossa. Ensiksi selvitän, mikä se paitsio on ja miksi se on niin tuhmaa. Ikämiehelle uutta faktatietoa.

Onneksi pääsin karkuun

Äskeisissä isoissa juhlissa entisen työpaikkani tiloissa järjestettiin tietenkin monenlaisia kilpailuja. Niin aina.

Minulta puuttuu kilpailuvietti, kuten olen ennenkin täällä kirjoittanut. Se ei koske pelkästään urheilua, se koskee myös näitä ainaisia juhlien pelleilykilpailuja.

Viimeksi taisin joutua kilpailemaan köydenvedossa. Se tapahtui mökkinaapurin syntymäpäivillä muutama vuosi sitten. Se ei ollut mukavaa hirmuhelteessä juhlapuku päällä. Myöhemmin yöllä saunan ja juhlajuomien jälkeen järjestettiin viestijuoksukilpailu. Viestikapulana toimivat uimahousut. Ne vaihdettiin juoksijalta seuraavalle aina kääntymiskepin luona. Naisvaltainen yleisö oli kerääntynyt hurraamaan juuri siihen päähän nurmikenttää. Juoksuista toteutui vain seniorimiesten kilpailu. Muihin sarjoihin ei jostain syystä löytynyt osanottajia.

Nyt työpaikan juhlissa en jäänyt seuraamaan, millaisia kilpailuja oli tulossa. Luultavasti jotain viestijuoksuja tai vastaavaa. Pakenin parin  kilpailuvietittömän naishenkilön kanssa syvälle talon kellariin, entiseen pannuhuoneeseen, jota on iät ajat käytetty henkilökunnan salaisena tupakkatilana. Kukaan meistä ei kuitenkaan tupakoinut. Tuntui vain hyvältä päästä karkuun.

Teini-iän kilpailut olivat ihan eri asia. Juhlissa oli aina pikkurohkeita kilpailuja. Piti pitää tytön kanssa vartaloiden välissä tai suusta suuhun jotain pikkuesinettä, joka aina meinasi pudota. Se meni käytännössä pussailuksi ja kopeloinniksi, ja yleisöllä oli hauskaa. Luulen, että tytöllä ei ollut yhtä hauskaa.

Suomi on omituisten kilpailujen maa. Niistä on yritetty tehdä suorastaan kansallisbrändi. Akankanto, suopotkupallo, kusiaispesässä istuminen.

Ja sitten nämä television pudotus- ja häväistyspelit. Ne ovat samaa sukua. Ihmetellä täytyy, miten kukaan suostuu sellaiseen, ihan vapaaehtoisesti. Varmaankin isolla rahalla? Kuinka isolla? Luultavasti hyvin pienellä. Muistiin nousee aihetta oivaltavasti käsittelevä kirja "Ammutaanhan hevosiakin" (They Shoot Horses, Don´t They, Horace McCoy 1935, suom. Jouni Salojärvi 1978) ja sen pohjalta tehty näytelmä "Maratontanssit", esitetty mm. Kom-teatterissa 1981.

Ajatus harhautuu kuvittelemaan, että minä itse joutuisin joskus BB-taloon tai Nakudeitteihin paratiisisaarelle.

Kuvassa yksi varhaisimmista noloista kilpailuista. Seremoniamestarina 60-luvun suursuosikki Niilo Tarvajärvi.

(Elokuvasta "Iloinen Linnanmäki", ohj. Jack Witikka 1960)