Valitusta pikkuasioista

Posti on kriisissä, kun ihmiset eivät enää kirjoita kirjeitä eivätkä näin ollen osta postimerkkejäkään. Kun postiluukku kolahtaa, odotettavissa on lasku, ei kirje. Jouluna saattaa tulla muutama kortti.

Posti suunnittelee uusiksi jakelujärjestelmäänsä. Siinä onkin kummallinen kiire, kun jokaisen lähetetyn kirjeen / kortin / laskun luvataan tulevan perille kiitovauhtia, suunnilleen yhdessä vuorokaudessa. Mielestäni hitaampikin riittäisi. Minulle riittäisi, jos ne laskut tulisivat jakeluun kerran tai pari viikossa.

Kaikki mahdolliset laskut olen siirtänyt automaattiseen e-maksupalveluun, mutta silti niitä riittää tippumaan postiluukustakin. Taas minulla on näpyteltävänä yksi Solo-pankkiin, ja se antoi aiheen tälle kirjoitukselle.

Miten maailmassa yksinkertaisesta laskun maksamisesta onnistutaan tekemään niin vaivalloista? Siinä menee aikaa vaikka kuinka paljon. Äskettäin pankit vaihtoivat tilien numeroita, ja IBAN-koodit ovat entistäkin pidempiä. Useimmiten niissä näyttää olevan pitkä rivi nollia. Oliko sellainen uudistus loppuun asti ajateltu? Onko siinä nyt laitaa, että joudun lukulaseilla tihrustamaan pienellä kirjoitetusta lapusta, kuinka monta peräkkäistä nollaa näpyttelen?

Nyt näppäiltävässä laskussani on 16-numeroinen viitekoodi. Siinäkin on pitkä rivi nollia. On yhtä helvettiä näppäillä sellainen, kun pelkää, että jos teen pienenkin virheen, maksu lähtee ehkä johonkin aivan väärään suuntaan. Jos oikein huonosti käy, minä olen sen näppäilyvirheen vuoksi kohta jollakin protestilistalla ja menetän luottotietoni.

Ja pankki kehtaa vielä mainostaa Solo-palveluaan, että "laskun maksaminen sujuu kätevästi tietokoneella tai mobiililaitteella". En käyttäisi sanaa "kätevä". Minusta tuo on jonkinlaista tyypillistä insinööriajattelua.

Ymmärrän sen, että viitenumero on tarpeellinen siksi, että sen avulla laskut ja suoritetut maksut voidaan yksilöidä ja erottaa toisistaan. Mutta tarvitaanko siihen todellakin noin pitkä rivi numeroita? Kysyin asiaa ohimennen Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa istuneelta laskentaosaston päälliköltä. Hän räpläsi pitkän hetken laskintaan ja kertoi, että 16-numeroisella viitenumerolla voitaisiin erottaa jokaiselle suomalaiselle yli sata miljoonaa laskua.

Ei niitä niin paljon tule, ei edes siinä tapauksessa, että pääministeri Stubb puolueineen yksityistäisi koko maan kaikki hyvinvointipalvelut.

Raitis, rehti, reipas

Otsikon korkealentoiset sanat ovat kuin suoraan menneiden vuosikymmenten kansakoulun raittiuskilpakirjoituksista. Minäkin olen sellaisiiin osallistunut ja voittanut palkintoja.

Mutta mitä ne sanat tekevät tämän blogin otsikossa?

No, ne kuvaavat tietysti minua itseäni, Dessua.

Älkää nyt viitsikö naureskella. Tarkoitan täyttä totta. Olen vakavissani. Vietän nimittäin tipatonta marraskuuta. Nyt sen uskallan julkistaa, kun kuukausi on yli puolivälin. Hyvin menee, kestää varmasti.

Tiedän toki, että tipattoman kuukauden tulisi yleisen käytännön mukaan olla tammikuu, mutta olen huomannut, että se sopii minulle huonosti. Siihen kuukauteen osuu aina useita juhlatilaisuuksia, joista olisi paha kieltäytyä. Marraskuu sopii minun kuvioihini paremmin. Ei ole juhlia, en käy edes minkäänlaisissa pikkujouluissa.

Olen myös ollut äärettömän reipas. Olen käynyt ahkerasti iltalenkillä siitä asti kun flunssa parani. Välillä joka ilta, joskus joka toinen ilta reipasvauhtista kävelyä ensin Stadionin vieritse ja sitten Auroran sairaalan ohi kauas Keskuspuistoon.  Vähintään viisi kilometriä. Sadeiltoina olen polkenut työhuoneeni nurkkaan nostettua kuntopyörää. Eivätköhän liikakilot vähene. Jo nyt olen päässyt kiristämään vyötä yhdellä reiänvälillä.

Ruokailutapojanikin olen kohentanut. Minulla on ollut vuosia kolesteroliarvot siinä hyvän ja huonon rajamailla. Se on kummallista, sillä ruokavalioni on vahvasti kala- ja kasvispainotteinen. Nyt olen jättänyt pois ne viimeisetkin heikkoudet, juustot ja jäätelön. Eiköhän tepsi, sekä kolesteroliin että vyöhön.

Mistä moinen intoilu, saattaa joku ihmetellä.

Syy on selvä. Näköpiirissä on tapaaminen lääkärin kanssa. Se motivoi kummasti.

Ai niin, otsikossa on myös sana rehti.

Sille en nyt oikein löydä mainitsemisen arvoista uutta sisältöä. Olkoon se siinä allitteraation vuoksi.

Karvat

Tähtitieteen professori Esko Valtaoja menetti partansa suorassa TV-lähetyksessä. En itse nähnyt kyseistä ohjelmaa, mutta järkytyin silti. Pelkään, että professori menettää nyt karismansa.

Valtaojan parta oli hieno, sellaista ei monella ole. Suomesta muistuu mieleen vain F. E. Sillanpää ja joulupukki, maailmalta Z Z Top, Fidel Castro, seitsemän kääpiötä sekä joukko erilaisia ortodokseja ja terroristeja sekä entisaikojen kirjailijoita, taiteilijoita ja filosofeja ja jumalolentoja. Pitkä parta on miehen kunnia.

 Minullakin on parta, tosin ei pitkä. Alle sentin sänki riittää. Aloin kasvattaa partaa jo lukioikäisenä, samoin kuin Valtaoja. Ylioppilaskuvassani on viiksenhaiventa ja tupsu leuankärjessä. Isäni suuttui, kun en suostunut ajamaan sitä pois, enkä edes käymään parturissa lyhentämässä tukkaa pois korvien päältä. Häntä hävetti lähettää sellainen kuva sukulaisille.

Lyhyt tukka ja karvaton naama oli sodan käyneen sukupolven mieskuvan normi. Muu antoi jotenkin retkumaisen vaikutelman, epäisänmaallisenkin. Hippihommaa. Vähän samanlainen asenne on minun sukupolvellani nykynuorten tatuointeihin ja lävistyksiin.

Olen tullut käsitykseen, että Valtaojan karvatonta naamavärkkiä on kehuttu, vaimo ainakin. Kun minä kerran vuosia sitten harkintakyvyn heikkona hetkenä innostuin ajamaan partani pois, sitä ei kehunut kukaan, eivät naiset vallankaan. Sihteerini neiti B. kiukustui kovasti. Hän sanoi, että olen kohtalaisen komea mies, mutta vain nenästä ylöspäin. Murskakritiikin vuoksi kasvatinkin parran äkkiä entiselleen. Sihteeri yllytti minua kasvattamaan pitkän parran, sellaisen jonka voisi punoa rusetille. Hänen mielestään minussa olisi vartalon muilta osin valmiit ulkonäköainekset prätkäjengin jäseneksi, kunhan vielä hankkisin Harrikan ja jengiliivin.

Minun partani kasvoi entiselleen viikossa, Valtaojalla siihen menee vuosi ellei kaksikin. Minä joudun olemaan ahkerampi, sillä partani vaatii huoltoa viikon välein, kahdessa viikossa se menisi jo takkuiseksi. Jostain syystä kasvuvauhti ei ole joka kohdassa sama. Kaulassa kasvu on nopeinta, alahuulen alla hitainta. Peruslaiskana ihmisenä minä en onnistuisi ylläpitämään sellaista järjestystä, että joka aamu pitäisi ryhtyä silottelemaan leukaa. Se olisi vaativa toimenpide, varsinkin kun kaulalla on luomia, joiden kiertäminen partahöylällä olisi tarkkuutta vaativaa sorminäppäryyttä.

Valtaojan partakarvat käytetään perhokalastuksen syötteihin. Se on aivan sympaattinen idea, samoin kuin nenäpäivä koko idean alkulähteenä. Mutta nähtäväksi jää, miten käy hänen uskottavuudelleen. Avaruustähtitiede on niin vaikeasti ymmärrettävä ala tavallisille tallaajille, että sen selittämiseen tarvitaan Valtaojan kaltainen persoonallisuus. Hän on onnistunut vakuuttamaan meidät niin, että hän kyllä tietää, millaiset olot vallitsevat avaruudessa, aina avaruuden takimmaista peränurkkaa myöten.