Paluu entiseen

Helsingin Sanomissa oli pitkä kirjoitus uudesta Dostojevski-suomennoksesta. Martti Anhava on kääntänyt Karamazovin veljekset. Hän korostaa, että teosta ei ollut tarpeen millään tavalla ajanmukaistaa, koska sen teemat ovat inhimillisyydessään yleispäteviä.

Niin ovat. Minä luin teoksen opiskeluaikoina vähän yli kaksikymppisenä. Siitä jäi vahva muistijälki. Lukukokemus oli sillä tavalla erityinen, että en ole sen koommin tuntenut tarvetta lukea uudestaan tätä kirjaa. Tuntui, että se on kerralla koettu lopullisesti, suuri kokemus jossain syvällä sielun sopukoissa.

Haluttomuus palata Karamazovin veljeksiin ei siis millään tavalla johdu huonosta lukukokemuksesta. Jotenkin haluttomuus on outoakin, sillä minulle on hyvin tavallista lukea klassikkoja moneen kertaan. Hesarin kriitikko Kyösti Niemelä (joka on minulle aivan vieras) kertoo aloittaneensa uuden suomennoksen lukemisen samanlaisten tuntemusten tilassa kuin minulla nyt on. Siksi luen hänen kirjoituksensa hyvin kiinnostuneena.

Samalla minussa herää itsetutkiskelu: mitä jos minä sittenkin palaisin tähän kirjaan. Palaisin vielä kerran yhteen tärkeimmistä alkupisteistä lukemiskokemuksissani.

Täytyy harkita tarkoin. Vaarana on että petyn, kun huomaan nuoren miehen silmin lukeneeni keskenkasvuisesti. Tai sitten innostun, kun löydän varttunein silmin uusia syvyyksiä. Kesä on aikaa miettiä.

- - - 

Muutamat blogin pitkäaikaiset lukijat ovat jo ennakoineet, mitä tuleman pitää. He tietävät, että minun vuodenkulkuni on vakiintuneen syklinen. Kaikki toistuu.

Monen mielestä sellainen on varmaankin tylsää. Lineaarinen vuodenkulku toisi tullessaan aina uutta ja yllättävää, kun ei ole juuttunut toistamaan vanhoja rutiineitaan. Kirjallisuudestakin löytyisi aina uusia elämyksiä, kun ei aina kaivaisi hyllystään niitä vanhoja klassikoita.

Minä palaan taas takaisin alkuun. Lähden maanantaina pois Töölöstä sellaisin aikein, että palaan vasta syksyllä. Lähdön valmistelut ovat jo pitkällä. Matkalaukku on pakattu, lattia lakaistu ja pelakuu ikkunalaudalta siirretty alakerran ydinvoimainsinöörin hellään huomaan.

Kesäkotini pohjoisella Pirkanmaalla odottaa. Siellä ei ole tietotekniikkaa, joten blogi jää tauolle, kommentit eivät tavoita ja facebook sulkeutuu. Tällä yritän estää addiktoitumista, mihin minulla taitaa olla taipumusta. Koneen ääressä istumisen sijaan kuljeskelen öisin niityillä ja pientareilla ja rantapoluilla. Kesäisen Suomen taidenäyttelyt, kesäteatterit, konsertit ja muut tapahtumat saavat minusta innokkaan vieraan.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja runsaista kommenteista. Toivotan kaikille hyvää kesää. Jos blogin lukija sattuu jossain kesän kulttuuritapahtumassa tunnistamaan viereisen profiilikuvan näköisen herran, ei muuta kuin rohkeasti hihasta kiinni ja juttelemaan.

Palaan viimeistään kun syksyn ensilumi sataa ja Längelmävesi uhkaa jäätyä. Ehkä vähän aikaisemminkin. Uskon, että minulla on silloin taas paljon kirjoitettavaa. Toivottavasti lukijat ovat silloin tallella ja pelakuu kukoistavassa kunnossa.

"Kaikilla ihmisillä on syynsä"

Kaikkeen pitää varautua. Jopa sellaiseen mahdollisuuteen, että kesällä tuleekin sateinen ilta ja yö enkä voikaan käyskennellä yöjalassa pitkin ketoja ja niittyjä ja rantateitä enkä istuskella laiturilla.

Tällaista varsin epätodennäköistä vastoinkäymistä varten minulla pitää olla suunnitelma B, joka astuu voimaan, jos kesäkodissani ei ole edes vieraita viihdyttämässä. Jos on vieraita, silloin ei ole ongelmaa sateesta. Silloin saunotaan, uidaan ja istutaan iltaa grillikatoksessa. Yksin ollessa sellainen ei ole pitkän päälle mukavaa.

Suunnitelma B on perinteisesti elokuva. Nyt pitää vaan valita isosta kokoelmastani mukaan sopiva valikoima dvd-elokuvia. Valinta ei ole helppo. Mieli tekisi valita satoja elokuvia, mutta karsinta on tiukka. Otan mukaan korkeintaan 15 levyä. Niistäkin osa jää luultavasti katsomatta, jos ei ole sateisia iltoja.

Haluan aina jonkinlaisia teemakokonaisuuksia. Selailen elokuvahyllyjäni. En keksi. Istun lukemaan uutta Filmihullu-lehteä.

Siinä se on. Sitaatti Peter von Baghin pääkirjoituksessa: "Kaikilla ihmisillä on syynsä".

Minäpä otan mukaan nipun Jean Renoirin elokuvia! Niitä en ole aikoihin tullut katsoneeksi. Sitaatti on Renoirin elokuvasta "Pelin säännöt". von Bagh kirjoittaa, että Renoir oli "- - aidosti dionyysinen filosofi" ja että tuo siteerattu lause on "- - syvällisin ja tosin koskaan valkokankaalla kuultu lause". Täsmälleen niin.

Valitsin mukaan Pelin sääntöjen lisäksi Renoirin elokuvat Suuri illusioni, Elena ja miehet, Aamiainen ruohikolla ja Onnen hetkiä.

Siinä kesän elokuvateemani numero 1. Minulla on syyni Renoir-ihailuun, mutta se on liian pitkä tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

-  - 

Teemaksi numero 2 olin aikeissa valita Felliniä, mutta tulin katumapäälle. Fellinin karnevalistiset spektaakkelit - sellaiset kuin Amarcord, Rooma, Giulietta ja viettelykset, Ihana elämä ja muut - taitavat olla vähän yhteen sopimattomia pirkanmaalaisen maalaismaiseman ja kesäyön tunnelman kanssa.

Päädyin Ingmar Bergmaniin. Häneen päädyn aina, koko ajan uudestaan ja uudestaan. Hänen elokuvansa ovat minulle ehtymätön aarreaitta. Minulla on aivan erityinen syyni Bergman-ihailuun, mutta se on vielä pidempi tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

Ylen uutisissa kerrottiin eilen, että Tukholmassa on museo, jossa on näyttely ruotsalaisesta "synnistä", tästä myytistä, jonka mukaan Ruotsi oli vapaan seksin, paljaan pinnan ja villien vaaleiden naisten tyyssija. Ohjelman mukaan Bergmanin 50-luvun elokuvilla oli osuutta myytin syntymiseen.

Nyky-näkökulmasta tuo tuntuu liioittelulta. Varsin kesyjä ovat Bergmanin elokuvat olleet tästä näkökulmasta. 50-luvulla taisi olla toisin. Täytyy käydä näyttelyssä, kun menen käymään Tukholmassa kesä-heinäkuun vaihteessa. Minut houkuteltiin sinne Rolling Stonesien konserttiin.

Bergmanin suuresta tuotannosta valitsin niitä, joita en ole aivan äskettäin katsonut. Valituksi tulivat Kesä Monikan kanssa, Viettelysten ilta, Kesäyön hymyilyä, Mansikkapaikka ja Puhumattakaan naisista.

Tuossa on vasta kymmenen. Haluan 15. Valinta jatkuu.

Enimmäkseen laiskotellen

Jos tällainen lomaviikko olisi sattunut silloin kun vielä elin stressielämää, tuntisin nyt syyllisyyttä. Onneksi olen ymmärtänyt korjata pahat tapani.

Olin reilun viikon yksinäisyydessä kesäkodissani Längelmäveden rannalla enkä saanut aikaan oikeastaan mitään. Kunhan olla möllötin ja mietiskelin. Voisin tietysti syyttää hellettä jaksamattomuudesta, mutta se ei ole koko totuus. Enemmän se oli laiskuutta. Hällä väliä -asenne oli vahvoilla.

Sain sentään siivotuksi huoneet - yhden päivässä. Pihan siivoaminen syksyn lehdistä ei onnistunut. Tarkoitus oli imuroida ja silputa ne ruohonleikkurilla, mutta siinä oli jotakin vikaa, se ei pysynyt käynnissä. En osaa korjata koneita.  Korjaustaitoinen naapurini saapuu matkalta vasta kesäkuussa. Siihen jäivät lehdet pihanurmikolle. Niitä on paljon.

Oli liian kuuma istua lepotuolissa puun alla lukemassa. Puun lehdet eivät vielä suojanneet auringolta. Ainoa viileä paikka oli vanhan hirsitorpan tupa. Oli taas kerran jännittävä havaita, kuinka hyvä eriste hirsi ja paksu puruvintti on. Ei merkkiäkään helteestä, kun ymmärsin pitää ikkunat kiinni. Tuvassa makasin vanhassa puusohvassa lukemassa. Hyvin sujui.

Illat ja yöt sen sijaan olin ulkona. Vaeltelin rannoilla ja kuuntelin lintujen laulua. Se oli vallan vimmattua. Saunaa ei tullut mieleen lämmittää, saunakalja riitti luomaan tunnelman, kun istuin yöllä laiturilla kuuntelemassa ja katselemassa luontoa.

Tekniikkaa ei ollut häiritsemässä tunnelmaa. Ei televisiota, ei tietokonetta. Älypuhelin oli, mutta en ottanut sitä käyttöön. Ruokaa en ruvennut laittamaan, sillä vanhasta kokemuksesta tiedän, että se menisi yksin ollessa makkara tikun nokassa -linjalle. Ajoin päivittäin lähikylien - Orivesi, Länkipohja ja Kangasala - ravintoloihin syömään. Lööpeistä näin, että maailmalla pelattiin jääkiekkoa. Ei koskenut minua.

Istutin yrtit ja kesäkukat. Tässä vaiheessa vuotta ne häviävät maiseman runsaille luonnonkukille. Ei kauniimpaa ole kuin kunnon voikukkaniitty. Sellainen avautuu talon takana. Katselin kukissa lentäviä pörriäisiä. Niistä en montakaan tunne nimeltä.

Vieraita oli taas talven mittaan käynyt huoneissa, vaikka ei niihin mitään kiinnostavaa pitänyt jäädä. Jotain kuitenkin oli jäänyt. Aitan hyllylle oli jäänyt Sisu-aski. Kuva näyttää, mitä vieras oli sille tehnyt. Epäilen hiirtä. Tyhjäksi oli aski syöty. Jäin vain miettimään, miltä Xylitol-Sisu hiiren suussa on maistunut. Onkohan hymyillyt vai nyrpistellyt?