Kolmatta linjaa

Päivän hyvä uutinen löytyi lehdestä heti aamulla. Hakaniemen toria ei kaivetakaan auki.

Alun perin oli suunnitelma, että torikauppiaitten kojut häädettäisiin, tori revittäisiin auki, siihen kaivettaisiin valtava kuoppa johon rakennettaisiin puolelle tuhannelle autolle parkkipaikka.

Tämähän on trendi. Ainakin Turussa, Mikkelissä ja Kuopiossa on toimittu juuri tällä tavoin. Parantaa kuulemma bisnestä.

Tori on mieluinen paikka monelle. Minäkin kävelen niillä kulmilla usein. Torin kulmalla sijaitseva kauppahalli on Helsingin upeimpia paikkoja. 

Ilmeisesti alkamassa oleva lama on säikäyttänyt luolaa suunnitelleet liikemiehet. Hinta olisi kova: yhden parkkiruudun hinnaksi olisi tullut 65000 euroa. Ehkä parkkeeraajia ei riittäisikään.

Samanlaista parkkiluolaa suunnitellaan aivan kotinurkilleni Töölöön, Mannerheimintien kahden ison hotellin alle. Yksi ajorampeista tulisi Töölöntorille. 

Arvaan jo seuraavankin paikan, johon parkkipaikkaa ja -luolaa voisi ruveta suunnittelemaan. Se on tyhjä tontti Aleksanterinkadulla Yliopiston ja Valtioneuvoston välissä. Puolensataa autoa siihenkin mahtuisi, enemmänkin, jos keskellä oleva patsas siirretään syrjemmälle.

Helsingin liikennepolitiikan ideologia lähtee edelleen visiosta, että kaikkien pitää liikkua yksityisautolla, ja niille pitää järjestää tarpeeksi pysäköintitilaa. En pidä tavoitetta viisaana. Kadut ovat tukossa, ilma on saastunutta. Joukkoliikennettä pitäisi kehittää.

Liikennelaitoksen kuukausilippu maksaa 43 euroa. Sillä saa matkustaa niin paljon kuin haluaa busseissa, metrossa, paikallisjunissa ja raitiovaunuissa. Ei paha hinta. Minulla on kyllä auto, mutta en käytä sitä ollenkaan kaupungin sisäiseen ajoon. Minä kävelen ja käytän joukkoliikennettä. Tarvitsen autoa vain ajoihin kaupungin ulkopuolella, kuten kesäisin asuessani kesäkodissani. Autoni ei useinkaan tarvitse edes parkkipaikkaa Töölöntorin suunnalla, sillä se seisoo joutoajat kaverilta vuokraamassani tallissa kaupungin ulkolaidalla. Sinne pääsen bussilla kotiovelta varttitunnissa.

Helsingin sisäinen joukkoliikenne on varsin hyvin toimivaa, oman auton käyttö ei useinkaan tuota hyötyä. Sama pätee moneen suuntaan seutuliikenteessä kuntarajan yli, ei tosin aivan kaikkiin kohteisiin. On jotenkin absurdi näkymä katsoa aamuruuhkan tuloliikennettä länsiväylältä. Siinä espoolaiset jonottavat audeissaan ja bemareissaan, yleensä vain yksi mies jokaisessa. Bussi ei heille kelpaa, ja metron rakentamista vastustettiin vuosikymmenet. Näille niitä parkkihalleja pitää rakentaa.

* * * 

Aamun hyvän uutisen kunniaksi lähdin tänään töiden jälkeen kävelemään Hakaniemen ja Kallion suuntaan. Kävelin torin poikki, jatkoin Hämeentielle. Sinne on syntynyt eksoottinen keskittymä etnisiä kauppoja  . Tavoitteena oli kiertää alueen etnisiä kauppoja ja täydentää ruoka- ja maustevarastoani.

Kun niille nurkille saavun, tulee aina noustuksi ylämäkeen tutulle kadulle, jolla nuorena asuin lyhyen ajan. On jonkinlainen nostalginen rituaali kulkea Kolmatta linjaa takaisin, kuten tunnettu laulukin kertoo. Sitten Fleminginkatua Karhupuiston ja Kallion kirjaston ohi Helsinginkadulle ja Brahen kentälle. Sieltä raitiovaunu vie minut kotiin Töölöntorille. Autoa ja parkkipaikkaa en tällaisiin kierroksiin tarvitse.

Kuvassa Fleminginkadun ja Kolmannen linjan kulmassa sijaitseva ravintola Oiva, se, josta laulussa kerrotaan: ”Saa Oivan portsari lantin, jonka velkaa jäin… ”

Raha ratkaisee

”Pitäisi varmaankin ryhtyä buddhalaiseksi ja meditoiman, ettei niin usein hermostuisi milloin mistäkin”, sanoi naispuolinen työtoverini lukiessaan uutisia valuuttakriisistä. ”Poliitikkojen päätöksistä ei näytä valmista tulevan, ja mitä pidemmälle vetkutellaan, sitä kamalampi katastrofista tulee.”

Buddhalaisen meditaation idean hän oli löytänyt Dalai Lamalta, jonka esitystä hän kävi äskettäin kuuntelemassa. Se oli selvästi tehnyt häneen vaikutuksen. En ihmettele, hengellisessä johtajassa on jotakin harvinaisen vaikuttavaa, ihan televisiouutisista nähtynäkin. 

Kollegani hermostumiseensa vaikuttaa suuresti se, että hänellä on kreikkalainen vävy ja sitä kautta tunnesiteet maahan, jonka asukkaiden vuoro on nyt tulla markkinavoimien jyräämiksi. Siellä on nyt tunnelma, että pelastakoon itsensä, ken voi, ja pelastaminen tarkoittaa käytännössä aktiiviväestön poistumista maasta, varmaankin vuosikymmeniksi.

Dessulla ei ole tunnesiteitä Kreikkaan muutoin kuin antiikin kirjallisuuden ja filosofian kautta. Dessulla ei myöskään ole taloustieteellistä osaamista, ja asian laadun huomioon ottaen hänellä ei ole innostusta sellaista hankkiakaan. Kauppakorkeakoulu oli aivan listan häntäpäässä silloin, kun hän nuorena mietti koulutusta ja elämänuraansa. Niinpä hän ei osaa sanoa mitään pätevää siitä, mitä tälle finanssikriisille juuri nyt tulisi tehdä.

Sen sijaan Dessu ilman taloustieteellistä koulutustakin ymmärtää, että kriisit eivät ole mitään luonnonvoimia, ne ovat ihmisten järjestämiä. Siellä jossakin hämärissä saleissa pelaa monenlaista pankkiiria ja finanssiveijaria, ja heidän pelinsä tuloksista seuraa yhä uusia kriisejä, jos poliitikot eivät suostu kontrollijärjestelmiä rakentamaan. Ei riitä, että poliitikot siivoavat syntyneet vahingot, heidän pitää estää vahinkojen tuottaminen.

Joku irvileuka-kirjailija, en muista kuka, sanoi suunnilleen niin, että frakkipuvussa kuka tahansa, jopa pörssivälittäjä, näyttää aivan sivistyneeltä ihmiseltä. Epäilen sanojaksi George Bernard Shaw´ta. Sanoissa on perää. Tämäkin talouskriisi on ahneuden aikaansaama. Samoin edellinen, se 1990-luvulla Suomeen osunut. Samoin seuraavat, ne muutaman vuoden välein toistuvat.
*  *  * 

Kuva ei ole Kauppakorkeakoulun seminaarista vaan Aki Kaurismäen elokuvasta Arvottomat (1982). Kuvassa päähenkilö Matti Pellonpää luennoi sivuhenkilöä esittävälle ohjaajalle liiketaloudellisen menestymisen uusimmasta ideasta. (kuva klikkaamalla suuremmaksi).

Tyhmyyden ylistys

Annoin ylipuhua itseni lähtemään viikonloppureissulle Tampereelle kyläilemään vanhan kaverin luo.

Junamatka kestää kaksi tuntia. Siihen tarvitaan lukemista. Iltapäivälehtiä en kelpuuta, sieppasin siis kirjahyllystäni jotakin, johon olen pitkään ollut aikeissa tarttua. Sellaisia hyllyssä on paljon.

Katse osui tyrkyllä olevaan sinikantiseen Erasmus Rotterdamilaisen kirjoittamaan teokseen Tyhmyyden ylistys (Moriae Economium 1509). Muistan aloittaneeni sen ennenkin ja jättäneeni kesken. Syy ei ollut kirjan huonous vaan sen herättämät ajatukset.

Jos kirja pysähdyttää, ajatuksille pitää antaa aikaa.

Sitten tuli jotakin muuta ja Erasmus unohtui vuosiksi, kunnes nyt taas tunki itsensä käteeni.

Tätä ”viisaasti typerää” teosta on luonnehdittu systemaattiseksi analyysiksi maailmanhistoriassa vaikuttavasta voimasta, joka pohjaa suurenmoiseen itsepetokseen ja juuri siksi saa aikaan suurenmoisia tuloksia.

” - - elämässä yleensä kaikilla asioilla on kaksi erilaista hahmoa. Moni seikka, joka ensi katsannolla muistuttaa kuolemaa, merkitseekin tarkemmin katsoen elämää, ja päinvastoin elämä voi sisältää kuoleman, kauneus rumuuden, rikkaus köyhyyden, häpeä kunnian, oppineisuus tyhmyyden, voima heikkouden, rohkeus pelkuruuden, ilo murheen, ystävyys vihamielisyyden, terveys sairauden; sanalla sanoen, jokainen asia, kun paljastatte siitä Silenoksen, kääntyä ylösalaisin. 


Ehkäpä puhun jonkun mielestä liian filosofisesti; no hyvä, katson voinko hänen vuokseen nousta tyvestä puuhun.


Kuka kiistäisi sitä, että kuningas on rikas mies ja alamaistensa herra? Mutta jos hän on raaka ja irstas mies eikä mikään voi tyydyttää hänen mieltään, niin kaiketi yhdytte minun mielipiteeseeni, että hän on surkea kerjäläinen. Ellei hän kykene vapautumaan vioistaan ja himoistaan, niin onko hän muuta kuin surkea orja?   - -

Kuvitelkaa, että joku yrittäisi riisua näyttelijältä kesken esityksen hänen naamionsa näyttääkseen yleisölle taiteilijan todelliset kasvot. Eikö se turmelisi koko näytäntöä? Eikö moinen yksilö olisi, vähäjärkisen lailla, kivitettävä ulos teatterista? Sillä hänhän tarjoaisi katseellemme aivan yllättävästi kokonaan uuden kuvan: hän osoittaisi, että äskeinen nainen olikin mies, nuorukainen vanha ukko, kuningas orja ja jumala tavallinen ihmiskurja. Se joka riistää ihmisiltä heidän kuvitelmansa, murentaa koko esityksen; heidän katseensahan on tuon harhan, tuon petoksen kahleissa. Ja mitä muuta koko inhimillinen elämä on kuin huvinäytelmää, jossa jokainen omaksuu jonkin vieraan hahmon ja esittää osansa naamioituneena, kunnes Suuri Ohjaaja siirtää hänen näyttämön taakse. Tämä ohjaaja määrää myös yhden ja saman näyttelijän milloin mihinkin osaan ja asuun; hän joka juuri äsken istui kullassa ja purppurassa valtaistuimella käyskentelee nyt orjan repaleisiin verhottuna. Totta tosiaan, koko maailman meno on vain varjoleikkiä. Mutta koskaan tämä suuri huvinäytelmä ei muutu muuksi. (latinankielisestä alkuteoksesta suom. Kauko Kare).

Lukeminen loppui tähän, sivulle 58, siis taas kesken. Loppumatkan mietin, löytyykö Erasmuksen teesille esimerkkejä minun tuntemastani nykymaailmasta.
Kyllä löytyi. Läheltäkin.