Joskus vuosia sitten Tarmo kyseli, eikö Dessu haluaisi liittyä hirviseurueeseen. En halunnut. Syykin tuli sanotuksi: minulla ei ole pyssyä eikä edes lupaa. Tarmo sanoi, että ei hän pyssyhommiin minua kysykään vaan kulkemaan mukana metsässä, katselemaan, auttamaan vaikkapa kahvinuotion hoitamisessa, nauttimaan syksyisen luonnon tunnelmasta.
En innostunut, mutta syytä en Tarmolle kehdannut sanoa. Kaikkein perimmäisin ja noloin syy on, että minusta ei olisi edes katselemaan hirvien tappamista. Minusta ne ovat niin söpöjä.
Tiedän, tiedän. Hirviä on paljon ja niitä pitää vähentää. Ei siinä mitään, hyväksyn sen ja olen allekirjoittanut Tarmon metsästysseurueelle lupalapun, että saavat metsästää minunkin maillani, jos hirvi sinne juoksee. Ja juokseehan se, olen usein nähnyt hirven kesäkotini pellon reunalla.
Mutta minä, sentimentaalinen hölmö, en pysty olemaan mukana metsästyspaikalla. Varmaankin yrittäisin jollakin konstilla varoitella hirviä vaarasta. ”Unohtaisin” vaikkapa kännykän pirisemään, että ymmärtäisivät juosta pois.
En tällaiselle helläsieluisuudelle osaa oikein järkiperusteita esittää. Pystyn laittamaan madon koukkuun ja onkiman kalan - olen jopa opettanut tämän taidon tyttärentyttärelleni Sofialle. Pystyn käyttämään häikäilemättä jopa niin järeää asetta kuin kärpäslätkää.
Ei se ole kiinni edes herttaisesta ulkonäöstä, mikä yleensä tarkoittaa eläimen karvaisuutta. Pystyn virittämään hiirenloukun kesäkotini kellariin. Olen pikkupoikana jopa surmannut ritsalla räkättirastaista naapurin mansikkamaalta - vieläpä ansaintatarkoituksessa, sillä hän maksoi markan jokaisesta vainajasta.
Tarmo ihmetteli, mihin pennut ovat kadonneet. En kehdannut tunnustaa.
En kuitenkaan osaa tuntea noloutta, vaikka minulta tällainen maskuliininen tappajanvaisto puuttuukin. Ja kyllä siitä hirvenlihasta tulee herkullinen keitto. Ei sen syömisessä mitään ongelmaa ole.
