Vimma

On synti ja häpeä istua valoisaa kesäyötä sisällä näyttöruudun äärellä

Olen yöeläjä. Blogin lukijat tietävät, että uudet kirjoitukseni ilmestyvät kahden kolmen paikkeilla aamuyöstä. Mutta nyt on se kohta vuoden kiertokulussa, että kahden kolmen paikkeilla aamuyöstä on syytä olla ulkona.

Ulkona tapahtuu yöllä. En nyt tarkoita lisääntynyttä turvattomuutta, kuten kadulla ammuskelua, josta on paljon kerrottu julkisuudessa. Tarkoitan luonnon tapahtumia. Luonto kukkii ja kasvaa nyt raivokkaalla vimmalla. Linnut karjuvat puissa. Nyt niillä on kiire – aikaa kukkimiseen, karjumiseen ja lisääntymiseen ei ole paljon.

Tätä minä haluan olla aistimassa, vaikka vietänkin ensimmäistä kertaa puoleen vuosisataan kesää kaupungissa. Kyllä kaupungissakin on puistoja, rantoja ja metsiä. Niissä yövaeltaja uskoo ja toivoo näkevänsä, kuulevansa ja haistavansa kaiken sen, minkä aiemmin kesäkotinsa kyläteillä. Töölöntorin kotitalon viidennen kerroksen lamppu sammuu vasta kun kävelykierros on päättynyt.

Blogi mukautuu tähän. Ei se enää kokonaan sammu kesäkuukausiksi niin kuin takavuosina. Mutta se harvenee, lyhenee, käy satunnaiseksi, muuttuu toissijaiseksi yöpuuhasteluksi  -  sadepäivien ja hallaöiden vaihtoehdoksi.

Yritin etsiä tähän runoa, jossa olisi aiheena kuuma kesä kaupungissa. Mielessä pyöri nuoruuden hippivuosien kuuma hitti Summer in the City (Lovin Spoonful 1967). Kuuntelin sen pitkästä aikaa ja hämmästyin. Kummallisen laimealta tuntuu nyt ikämiehen korvissa nuoruuden villi hitti, jota tanssittiin Jyväskylän Lounaispuistossa kesäyössä ja vuotta myöhemmin Visbyn muurinraunioilla.

Enää tuo ei erityisen villiin tanssiin yökulkijaa innosta. Pistän tähän kuitenkin linkin (KLIK) , jos lukijalla on laulusta omia nostalgioita

Mutta kyllä paljon vimmaisempi kosketus kesään löytyy vanhalta kunnon Katri Valalta. Hän on selvästi löytänyt sen, mitä minäkin olen etsimässä.

 

Kaikenlaista sattuu

Laidunkausi avattu. Kolmen äijän perinteelliseksi muodostunut mökkireissu toteutui viikonloppuna kamalan kuuman sään vallitessa. Onneksi perillä oli järvi, jossa pääsi vilvoittelemaan. Saunaa ei olisi tarvinnut lämmittää, mutta silti lämmitettiin.

 ”Perinteelliseksi muodostunut” tarkoittaa tässä sitä, että sama kokoonpano on samassa paikassa ennenkin retkeillyt ja olen siitä täällä ennenkin kirjoittanut.

 Kun samasta aiheesta kirjoittaa uudestaan, uhkaa toistamisen vaara. Se on kirjoittajalle paha virhe. Yritän välttää toistoa liittämällä tähän linkin (KLICK ), josta blogin lukija voi käydä vilkaisemassa, miten edellisellä keralla neljä vuotta sitten kävi. Nyt melkein kaikki kävi samalla tavalla. 

Ruokahuolto tähtäsi edelleen terveellisyyteen. Ei makkaraa!. Isäntä halusi näyttää erityisosaamistaan, mikä tarkoitti karjalanpiirakoiden leipomista. Hän väitti oppineensa joskus jollain kurssilla jopa piirakoiden oikeaoppisen rypytyksen.

Hyvin rypytys onnistuikin. Jotain muuta pientä vikaa piirakoihin tuli, mutta emme me olleet nirsoja emmekä ottaneet asiaa puheeksi. Kaikenlaista sattuu itse kullekin - pääasia oli onnistunut rypytys.

Kyykäärmeitä näkyi runsaasti. Yksi oli noussut mökin portaalle. Niiden kanssa minä en ole tottunut elämään, mutta isäntä oli. Häntä ne eivät häirinneet ollenkaan. Käski vaan katsomaan jalkoihin pihassa kulkiessa. Minun piti tarkkaan tutkia makuukamari sängynalusia myöten nukkumaan mennessä, ja silti pelotti. 

Hyttysiäkin oli runsaasti. Näyttää tulevan hyvä hyttyskesä - suorastaan erinomainen.

Puolikirjallisen blogin odotusten mukaisesti liitän tähän ainoan juuri nyt muistamani hyttysrunon.

Sisältövaroitus on kuitenkin tarpeen herkkiä ja puhdassieluisia lukijoita varten. Larin-Kyöstin kirjailijakuvaan kuuluu välillä jonkinasteinen kurittomuus. Tämä on juuri sellainen pikkuisen tuhma runo..

Melkein ainoa mies

Luulin osaavani strategian, jolla pääsen aina haastattelun loputtua signeerausjonon kärkipäähän. Tänään taitoni kuitenkin petti.

Jono oli pitkä ja hidas. Se kiersi Akateemisen kirjakaupan hyllyjen seassa melkein koko salin ympäri. Minä olin suunnilleen puolivälissä. 40 minuuttia kesti ennen kuin pääsin perille.

Jonon hidas eteneminen tuli siitä, että kirjailija tuntui olevan puheliasta sorttia. Melkein jokaisen nimikirjoituksen pyytäjän kanssa hän aloitti juttelun. Minun kanssani hän ihmetteli, että olen vasta jonon kolmas tai neljäs mies, ja niistäkin kaksi oli vaimonsa seuralaisena.

Siis vain kaksi yksin jonottavaa miestä. Eivätkö suomalaiset miehet lue kirjoja? Vai eivätkö he lue naisten kirjoittamia kirjoja? Vai lukevatko suomalaiset miehet jonkun toisen kirjailijan kirjoja, mutta eivät hänen? Olenko siis minä, suomalainen mies, tiennyt, mihin jonoon olen tullut?

Selitin, että Olive Kitteridgestä minun kiinnostukseni alkoi, siis erinomaisesta tv-sarjasta. Sen jälkeen olen lukenut kaikki kuusi suomennettua kirjaa.

Hän pyysi minua tavaamaan nimeni omistuskirjoitusta varten. Viikonloppu on nyt pelastettu. Tulkoonpa millainen helle tahansa, minä istun nojatuolissani pöytätuulettimen hellässä hyväilyssä ja luen Elizabeth Stroutin uusinta kirjaa. Samalla esitän arvostavat onnitteluni kustannusosakeyhtiö Tammelle Keltainen kirjasto -sarjan täyttäessä 70 vuotta.