Nirppanokka

Muutama rivi lehdessä (HS 1.2.23) paljastaa sen valitettavan tosiasian, että minä en kuulu joukkoon.  En mihinkään joukkoon – en ylös, en alas enkä keskelle.

Nyt se on tieteellisesti todettu ja dokumentoitu valtalehden tiedepalstalla, koko sosiaalinen hierarkia yhdessä kappaleessa. Koronarokotusten vuoksi eräs poliittisesti painottunut taho nimitteli minua ”tiedeuskovaiseksi”, joten ei minulla tässäkään ole mahdollisuutta tiedettä vastaan vängätä. 

Kulttuurisen hierarkian ylätasolta löydän onneksi edes yhden mieluisan: taidemuseot. Ooppera on vaikeampi. Olen kyllä käynyt, lähinnä muiden yllyttämänä, sillä lähipiirissäni on ammattimuusikoita ja Fb-kavereihini kuuluva oopperaohjaaja lähettelee vähän väliä kutsuja. Mutta ei ooppera omalta valinnalta tunnu.

Ostereita en ole maistanut – eipä silti, ei niitä ole tarjottukaan. Vastenmieliseltä ajatus. Viininmaistelijana kaltaiseni tuohisuu on toivoton. Hyvä jos valko- ja punaviinin tunnistan.

Alatasolta ei löydy yhtään minua koskevaa. Scifin muutaman klassikon olen joskus lukenut, mutta se ei ole minun lajini. Varmaankin tässä on osin turhastakin ennakkoluulosta kysymys. Tekono, keilailu ja kananugetit eivät ole koskaan hipaisseetkaan.

Keskitaso ei kosketa sen enempää. Joogaan en kärsimättömyyteni alistuisi, luulen. Avokado ei ole takavuosien muotiruoan, avokadopastan, jälkeen saanut merkittävää sijaa ruokavaliossani.

Toisaalta on minua nirppanokkaiseksi ”elitistiksi” epäilty, syynä kai mieltymykseni kirjallisuuden ja elokuvan klassikkoteosten suuntaan. Jonkinlainen korkeakulttuurin kaanon on ilmeisesti olemassa:

”Korkeakulttuuri voidaan yhdistää älykkyyden, kärsivällisyyden ja monimutkaisuuden arvostamisen kaltaisiin persoonallisuuden piirteisiin, joiden tiedetään olevan melko vahvasti geneettisesti periytyviä. Jos on tällaisia persoonallisuuspiirteitä, voi olla alttiimpi sille, että alkaa pitää monimutkaisemmasta taiteesta”.

Toisaalta pitää olla sijainniltaan ja sosiaaliselta asemaltaan sopiva, jotta korkeakulttuuria edes olisi tarjolla.

Itse luokittelen itseni melko kaikkiruokaiseksi. Minulle maittavat hyvin myös ns. alemmat taiteet. Vanhat Suomi-filmit ja iskelmät, jopa rillumarei, ovat parhaimmillaan oikein herkullista. Ylenpalttista ylevyyttä sen sijaan vierastan.

Ihan kaikkiruokainen en ole. Tositelevisio on pysynyt vieraana. Science fiction ja horror ei innosta, vaikka alan klassikot ovat tuttuja.

Kuvassa todisteaineistoa, että hyllystäni löytyy muutakin lukemista kuin pelkkiä pölyisiä klassikoita.

Kuvan kirjat:

1  Koski Markku: Alemmat taiteet (Odessa 1985)

2  Ekholm Kaj & Haasio Ari: 100 parasta dekkaria (Things to come 1998)

3  Nyman Jake: Kovan päivän ilta (Ajatus-kirjat 2000)

4  BTJ Kirjastopalvelu: Dekkarisankarit – Kuka kukin on (Gummerus 2006)

5  Bagh Peter von: Rikoksen hehku – Suuret rikoselokuvat (Otava 1997)

6  Bagh Peter von: Kaipuun punainen liekki – Suuret rakkauselokuvat (Otava 1991)

7  Nyman Jake: Onnenpäivät (Fanzine 1989)

8  Bagh & Koski & Aarnio: Olavi Virta – legenda jo eläessään (WSOY 2010)

9  Koski Marku & Lindsten Leo: Armin vuodet (Love Kirjat 1982)

Elokuva: Lohikoski Armand: Hei rillumarei (1954) // Esa Pakarinen

 

Torttu & ensisuudelma

Ihan arvostuksesta Fredrikaa kohtaan runebergintortut taas tilasin, vaikka makeista leivonnaisista en muulloin piittaakaan. Neljän iltapäiväkahvin sulostuttajaksi niitä nyt riittää.

Eipä silti, kyllä arvostusta herra Runebergillekin nykyisin annan, vaikka keskikoulun viidennen luokan äidinkielen tunneilla huonolta näytti. Silloin Vänrikki Stoolia luettiin tunneilla ääneen mahtipontisesti paisutellen. Monta runoa piti opetella ulkoa. Se oli epäonnistunutta pedagogiikkaa: väärää sisältöä väärässä iässä. Sama kohtalo uhkasi myös Seitsemää veljestä.

Uuden alun Runebergiin sain vasta kun luin Vänrikit alkuperäiskielellä, ruotsiksi. Vaikka suomennoksien tekijöinä oli mestarirunoilijoita (Paavo Cajander, Otto Manninen) ja riimit, rytmit ja soinnutukset viimeistä yksityiskohtaa myöten kohdallaan, jokin puuttui. Ruotsiksi runot maistuivat pehmeämmiltä.

Vänrikki Stool on täynnä sotaisia sankaritarinoita ja uljaita tekoja. Mutta on Runebergillä herkempikin puolensa. Siitä näytteerksi runo Den första kyssen / Ensi kertaa suudellessa. Se ilmestyi kokoelmassa Lyriska Dikter II /Samlade skrifter 1851. Suomeksi se näyttää ilmestyneen Päijänne-nimisessä lehdessä 13.3. 1879. Suomentaja mainitaan vain ”nimimerkillä” –nen. Lehden fraktuuran tiedän tottumattomalle vaikealukuiseksi, joten helpotan blogikavereiden oman ensisuutelonsa muistelua liittämällä perään saman nykyfonteilla ilmaistuna.

Kuvat:

Runebergin muistolaatta  / muotokuva Vänrikki Stoolin talon seinässä Ruoveden kirkonkylässä.

 Runebergin lähde Ruovedellä:

”Sua lähde kaunis katselen / likellä vettäsi / kun pilven varjot vaeltavat / kuvastimessasi” (suom. Elias Lönnrot)

”Jag sitter, källa, vid din rand / och ser på molnens tåg, / Hur, ledda af en osedd hand, / de vexla i din våg.” (1833)

Ken ilman jää

                                                       (Albert Dorne - 1948)

Paljon on porua noussut Helsingin Sanomien  (28.2.23) Vieraskynä-palstan tutkijatohtori Joona Räsäsen kirjoituksesta ”Seksuaalinen yksinäisyys on myös yhteiskunnallinen ongelma”  (click)  –  maksumuuri).  Syytä poruun onkin, sillä kirjoitus lähestyy tärkeää aihetta omituisen yksisilmäisestä näkökulmasta. 

Kirjoitus painottuu sillä tavalla oudosti, että ongelmasta kärsivät (nuoret) miehet ja sen aiheuttavat naiset. Seuraukset voivat olla kamalat: turhautumista, naisvihaa, väkivaltaa.

Naisviha rehottaa siellä, missä kilpailu naisista on kovaa. Keskivertomies voi tulla deittisovelluksissa torjutuksi yhdessä illassa useammin kuin aiemman sukupolven miehet koko elämänsä aikana. [ - - ] Torjutuksi tuleminen lisää usein ahdistusta ja pahaa oloa, eikä uusi teknologia välttämättä tepsi seksuaaliseen yksinäisyyteen.

Nuorten miesten katkeruus ja naisviha rehottavat tutkimusten mukaan erityisesti siellä, missä kilpailu naisista on kovaa ja miehillä on suuria vaikeuksia löytää itselleen kumppania. [ - - ]  Kun nuori mies ei löydä ainuttakaan naista, hän saattaa äärimmäisissä tapauksissa yrittää löytää mahdollisimman monta naista, joiden kanssa kuolla.

Ohimennen tulee kyllä mainituksi, että nyky-yhteiskunnassa jokainen saa valita seksikumppaninsa vapaasti eikä kenelläkään ole velvollisuutta harrastaa seksiä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa seksiä ei halua. Kokonaiskuvaksi kuitenkin jää, että nainen on valta-asemassa, josta seksiä joko annetaan tai ei anneta, ja mies joko saa tai jää ilman. Tässä ajattelussa miesten seksittömyys johtuu naisten vallankäytöstä ja on naisten syy. Mies, joka jää ilman, kärsii naisten vallankäytön seurauksista ja purkaa turhautumisensa väkivaltaisesti.

Yksinäisyys on oikeasti iso ongelma. Tutkijatohtori ei kuitenkaan huomaa, ettei se ole pelkästään miesten ongelma. Eikä edes pelkästään heteroiden ongelma. Miksi siis väkivaltaan turvautuvat kirjoituksen mukaan vain miehet? Entäpä miksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käyttävät usein myos sellaiset miehet, joita tämä ongelma ei lainkaan koske?

Miettimättä kirjoituksessa jää, olisiko ilman jäämisen taustalla mitään omaa syytä. Miten vaikkapa käytös?

Aikanaan pienessä poikaporukassa mietittiin, miksi eniten menestystä naisten keskuudessa näytti saavan porukkamme ainoa rokkikukko, epäsiisti ja juopotteluun ja uskottomuuteen taipuvaisin. Emme keksineet parempaa selitystä kuin sen, että hän oli myös meistä sulavakäytöksisin vilkkusilmä, keskusteleva, imarteleva, iloinen veijari. Me mököttäväisemmät otimme tietysti hänestä oppia.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Rakastuvat pitkätukkahulttioihin,
Petollisiin kulkureihinkin.
Ja pilvilinnan rakentajiin,
Unelmoiviin työnvieroksujiin.
Ja sehän tässä huolestuttaa,
Että kuinka meidän kunnon miesten käy,

       (Juliet Jonesin sydän)

Musiikkilyriikassakin tämä osuvasti osattiin sanoittaa. Osa menestyksestä selittynee sankaruudella, joka liittyy vaikkapa esiintyviin taiteilijoihin tai urheilijoihin. Kuvassa yksi alan menestyneimmistä vilkkusilmistä, ”kreivi” Pertti Ylermi Lindgren. Naisnäkökulman tärkeään aiheeseen tuo tuttuun tyyliinsä runoilija Arja Tiainen.