Asiallisesti käyttäytyvä

Jälkeenpäin rouva M vähän moittikin minua. Hänen mielestään minun olisi pitänyt välttää sivistyssanoja ja selittää asiat selvällä suomenkielellä, niin että aiheeseen perehtymätönkin olisi paremmin ymmärtänyt.

Kirjallisuudesta siinä keskusteltiin, Juhani Ahosta, Joel Lehtosesta, Haanpäästä, pakinoista, satiirista, pikkuisen Leinostakin. Ja Saarikoskesta tietysti, Johnny Walkeria unohtamatta. Kaksi meistä oli enimmäkseen äänessä, muutama kuuntelija ympärillä.

Kai siinä muutama termi eli sivistyssana tuli sanotuksi, jos nyt oikein muistan niin ainakin travestia, allegoria, metafora, polysemia ja plagiaatti. Ehkä myös etymologia  ja synopsis.

Eivät nuo nyt erityisen syvällistä sivistyssanastoa ole, mutta voin ymmärtää, että jos keskustelun kuuntelija ei ole sattunut erityisemmin askaroimaan kirjallisuuden ja kielen parissa, eivät nuo itsestään tutuiksi tule. Rouva M:n oma osaamisala on kaukana kirjallisuustieteestä.

Huomion arvoista on rouva M:n avoin ilmoitus, että yli ymmärryksen meni. Minulta sellainen ei taitaisi onnistua. Varsin todennäköisesti minä (ja moni muu?) istuisin viisaan näköisenä ja nyökkäilisin, että ei tässä mitään. Jälkeenpäin sitten katsoisin sanakirjasta.

Ongelma on tuttu. Viimeksi siihen törmäsin Omakanta-sivustolla, kun kävin katsomassa, mitä lääkäri kirjoitti sinne käynnistäni uniapnea-tutkimuksessa. Lukihan siellä kaikkea kummallista: obstruktiivinen, hypopnea, saturaatio, mallampati...  Lääketiede ei satu olemaan vahvimpia osaamisalueitani.

Yksi kohta siellä oli yllättävän selvällä suomen kielellä. "Potilas keskusteli asiallisesti."

Tällaisesta lääkärin antamasta kehusta kävi lämmin sisäinen henkäys kirjoittajaa kohtaan ja tunsin ansaittua ylpeyttä. Mutta eikö senkin olisi voinut ilmaista jollakin sivistyssanalla? Olisi tuntunut fiinimmältä.

                  (Kuva:  Ville Salminen:  Toukokuun taikaa - 1948 / Sven Relander, Elsa Turakainen)

Imartelun ihmeitä tekevä voima

Kolmen naisen lähetystö kävi kimppuuni entisen työpaikkani eläkeläisten jouluillallisella. Kehuivat niin perskuleesti, että meinasin jo luikerrella vaatimatonta teeskennellen karkuun muutaman askeleen päähän. 

Ei se yllätyksenä tullut. Arvasin syyn. Siinä oli naisellista viekkautta yhdistyneenä kehittyneeseen strategiseen ajatteluun. Piti saada minut suopealle mielelle, jotta hyväksyisin lopussa tehtävän ehdotuksen. Tiesivät, että pahalla päällä minut on vaikea ylipuhua.  

Mutta imartelun ihmeitä tekevä voima tiedetään. Se ikivanha ja aina uus, kuten laulussa luvataan.  Naiset sen ovat tietääkseni aina osanneet, mutta kyllä miehissäkin on ollut lahjakkaita yksilöitä. 

(Matti Kassila:  Niskavuori - 1984)

Siispä annoin kehujen tulla - nyökyttelin vain. Ulkomuotoani he eivät jostain syystä maininneet - odottelin turhaan sellaisia sanoja kuin komea tai salskea tai nuorekas.

Muistiin nousi Miss Moneypennyn taktisesti viisas repliikki James Bondille elokuvassa Doctor No: "Imartelusi ei johda mihinkään, mutta älä lopeta sitä."  

Aikansa kehua kesti, ja sitten tuli se ehdotus. Sana ehdotus on kylläkin kaunisteleva kiertoilmaus eli eufemismi, rehellisempi olisi määräys ellei suorastaan komento. Että aloitapa heti vuoden vaihduttua taas arkistojen penkominen, jotta historiikin kolmannen osan toimitustyö lähtisi käyntiin. 

Ykkös- ja kakkososa ovat valmiit. Niiden toimitustyöstä he siinä minua ansaitusti (joiltakin osin ansaitsemattomasti!) kehuivat. Oli siinä hommassa heikot hetkensä, kuten tarkkamuistiset blogin lukijat ehkä muistavat. 

Muodissa olevaa vaihtoehtoisen totuuden menetelmää noudattaen annoin imartelijoiden ymmärtää, että ehdotus / määräys / komento tuli täytenä yllätyksenä. Ei tullut, olin siihen jo kerännytkin aineistoa valmiiksi. Minulla on siis valmiina puoli kenkälaatikollista talteen kerättyjä papereita. Mutta sitä en tietenkään imartelijoille maininnut. Jahkailin ja pähkäilin  aika tovin, mutta sitten lopuksi armollisesti suostuin.

Huumorintajuttomat

Pikkutyttö vähän kompuroi kesäkotini portaissa ja satutti kätensä. Itku siinä pääsi. Minä kun satuin tulemaan perässä, nappasin tytön syliin, istuin portaalle ja aloin puhaltaa pipiä pois.

Kohta itku vaimeni, mutta suoritukseni ei riittänyt vakuuttamaan porukan skeptikkoa, joka ihme virne naamallaan lausui:

-  Dessukin on sitten näköjään ruvennut antamaan huuhaa-hoitoja.

Minua kommentti hieman ärsytti, mikä varmaan näkyi naamasta. Porukassa syntyi keskustelua, sain puolustajia. Mutta skeptikko jatkoi epäilyjään.  - Mikä tuossa Dessun puhalluksessa sitten oli vaikuttava ainesosa. Korkeintaan vanha viina siinä tuoksahti.

Ärsyynnyin lisää mutta naurahtelin silti, että heh heh. Ei taatusti tuoksahtanut vanha viina.

Skeptikko alkoi tajuta tunnelman kiristymisen ja alkoi lieventää. - Kai te nyt satiiria tajuatte?