Kesän riemuja

Oikeastaan täytyy myöntää, että onhan se imartelevaa, kun kutsutaan mukaan.

Ensimmäisenä kevään merkkinä olen vuosikaudet tottunut pitämään sitä, että valtuuskunta eli ex-sihteerini neiti B. tulee kysymään, lähtisinkö mukaan. Nyt se tapahtui tammikuun viimeisenä. Osasin vähän odottaakin. Nyt voin siis julistaa kevään alkaneeksi, kun tämä vuodenaikojen kiertokulkuun liittyvä kiinnekohta on saavutettu.

Sama kutsu on esitetty ennenkin varmaan toistakymmentä kertaa. Koskaan en ole suostunut. En ole uskaltanut, mutta täytyy myöntää, että monta kertaa on mieli tehnyt suostua.

Kyse on entisen työpaikkani moottoripyöräkerhon kesäretkestä milloin mihinkin kolkkaan Eurooppaa. Kerhossa on neljä  vakijäsentä ja lisäksi muutamia satunnaisia. Nyt suuntana olisi Skotlanti ja kesto kolmisen viikkoa kesä-heinäkuun vaihteessa. Samalla suunnalla he olivat toissa kesänäkin, ja niin hienoa oli, että nyt mennään uudestaan, tosin vähän eri puolelle.

Ja minä mahtuisin mukaan. Mieli tekisi, mutta kyllä minä tiedän jo vastauksen. En kuitenkaan kertonut sitä vaan lupasin harkita.

Ongelma on siinä, että en osaa ajaa moottoripyörää enkä usko oppivanikaan. Pyörän saisin lainaksi tai voisin vuokrata, omistaa ei tarvitsisi. Kerran vuosia sitten ehdotin, että minä voisin tulla mukaan, jos saisin ajaa autolla motoristijoukon kannoilla, mutta ehdotus ei kelvannut.

Olen koko aikuisikäni ajanut autoa, ja mopokin on tullut tutuksi, mutta vahvatehoisella moottoripyörällä kokemus on jäänyt vähäiseksi. Selviäisinkö pitkistä päivävaelluksista? Neiti B. sanoo, että selviäisin helposti. Mutta häneen ei voi koskaan luottaa, hän puhuu välillä pötyä ihan kiusallaan. Toisaalta on siinä ryhmässä kaksi minun ikäluokkani jäsentä, jotka olivat vielä kaksi vuotta sitten yhtä kokemattomia kuin minä nyt.

On siinä sekin ongelma, että minua ei ollenkaan viehätä ajatus teltassa asumisesta. Mukavuudenhalu on voittanut. Nuorena liftasin monena kesänä pitkin Eurooppaa teltta rinkassa, samoin kävin monilla rock-festareilla. Viimeksi yövyin teltassa kesällä 1981, kun ajoin Helsingistä Jyväskylään ja takaisin polkupyörällä. Mutta siihen se loppui. Suostuisinko aloittamaan taas? Ajatus kauhistuttaa. Tosin joissakin kaupunkikohteissa on tavoitteena viipyä useita päiviä, jos löytyy riittävän iso airbnb-asunto.

Joka kesä rapujuhlien aikaan neiti B. ajaa pyörällään Längelmäveden kesäkotiini ja yrittää opettaa minua. En ole oppinut. Vakiintuneisiin kauhukokemuksiin kuuluu istua neidin kyydissä hirmuista vauhtia Längelmäeltä Oriveden ohi ABC-Oritupa -bensa-asemalle kahville ja munkkipossulle. Kyydissä istuminen on kammottava kokemus, mutta näyttelen miehekkäästi, ettei tunnu missään.

Jostain syystä moottoripyöräily mielletään kai miesten hommaksi. On kai jonkinlainen muoti, että varttuneessa iässä olevat hienot herrat ja johtajat, tällaiset kuin minä, innostuvat ostamaan kalliita pyöriä ja lähtevät reissuun. Neiti B. on naureskellut, kuinka hänenkin taitojaan aikoinaan epäiltiin, mutta pilkka hiljeni, kun hän pääsi näyttämään rehvakkaalle kolliporukalle temppujaan. Siksi hän partnerinsa kanssa on itseoikeutettu johtaja tälle muilta osin vanhemmista miehistä koostuvalle retkikunnalle. Hän kun on se, jolta homma sujuu parhaiten.

Huono elämä

Alakerran Tarmo Y. tuli käymään. Yhtäkkiä arvaamatta ovikello soi. Paha siinä on olla avaamatta, vaikka ovisilmästä näin, että insinööri itse siellä rimputtaa. Välimme ovat hieman kimurantit, kuten olen tällä foorumilla moneen kertaan kuvaillut. Aina ajaudumme vänkäämiseen, aina härnäämme toisiamme. Eroja asenteissa on. Toinen tykkää ydinvoimasta, toinen runoudesta. Arvatkaas, kumpi on kumpi.

Huonosti ovat Tarmon asiat - ainakin jos luotamme Tarmon omiin sanoihin, ja miksemme luottaisi. Neljä eri mittaria näyttää hänelle ikäviä lukemia: verenpaine, ikä, puntari ja kolesteroli. Ei saisi syödä makkaraa eikä pihviä, ei sokeria, ei suolaa, ei saisi juoda viinaa. Seksiäkään ei enää saa - tosin se ei ollut lääkärin kieltolistalla, niin kuin ne muut.

Minä ilkikurisesti ehdotin vielä viidettä ikävää mittaria: lämpömittaria. Se on kiusannut viime päivät minuakin. Kahtakymmentä hipova pakkanen on ylipääsemätön este ulos lähtemiselle. Kaupassa oli pakko käydä, onneksi sellainen on nurkan takana. Ei voi kuin ihmetellä, miten minusta on tällainen vilukissa tullut. Villasukat jalassa ja filtti sylissä pitää minun lehteni lukeman.

Arktinen yö ulkona oli kuin Haanpään Noitaympyrässä, kun eilen myöhään palasin kävellen kotiin. Pakko oli kävellä, sillä taksia ei saanut eikä raitiovaunu enää kulkenut. Pakkaslumi kirskui askelten alla. Arktisen hysterian viimeisteli etäältä kuuluva ääni. Ulvovatko siellä Hesperianpuiston susilaumat kuutamossa?

Tarmo kehui, että oli aika monena päivänä noudattanut tiukasti lääkärin ruoka- ja juomaohjeita. Hän sai sen kuulostamaan tuskalta. Minä lisäsin tuskaa kysymällä, ottaisiko hän vihreää teetä, jos keittäisin. Ilme kertoi vastauksen. Jos katse voisi oikeasti pistää, niin laastaria olisi tarvittu. - Kahvia sentään. Ja yksi vohveli.

Lyötyä ei pitäisi lyödä. En viitsinyt kysyä, kuinka suunnitteilla ollut runojen lukeminen sujuu. En myöskään rehvastellut loppua lähenevällä tipattomalla tammikuullani. Harmillisesti helmikuun alussa on eräs merkkipäivä, jolloin kohotellaan kuohujuomaa ja istutaan iltaa. Ilman sitä voisin jatkaa saman tien helmikuunkin. Vai voidaanko jättää huomiotta yhden illan katko?

Lähtiessä toivottelin onnistumista mittarilukemien vastaisessa kamppailussa. Tarmo ilmoitti olevansa toiveikas erityisesti yhden mittarin lukemien paranemisesta. Lämpömittarin.

Vierasta vaikutusta

Juhlajulkaisun toimitusryhmän kokouksessa tähdennettiin, että teksteissä pitäisi välttää akateemisia maneereita. Ei mutkikkaita rakenteita, ei lähdeviitteitä, ei ammattiterminologiaa  - julkaisun kohderyhmä kyllästyy nopeasti lukemaan sellaista.

Heti aloin katsoa omaa tekstiäni sillä silmällä. Heti toisella sivulla on ´hermeneuttinen´ ja ´konteksti´. Pitäisiköhän ne poistaa? Miten korvaisin? ´Renessanssi´ saa kyllä jäädä, sitä en missään nimessä poista.

Matti Kassilan Kaasua, komisario Palmu antaa oivallisen opetuksen sivistyssanojen vaikeudesta. Veljentytär kertoo poliiseille, että murhattu setä oli innokas filatelisti. Ahaa, siis lahkolaisia, tietää heti etsivä Kokki (Leo Jokela).

Vierasperäiset sanat voivat olla vaarallisia. Luokkatoverini Jouko P. tarkoitti kirjoittaa aineeseensa sanan organismi, mutta jostain syystä - ehkä vahingossa, ehkä tiedon puutteessa - sanasta jäi -ni- pois. Opettaja hekotteli virhettä isoon ääneen, ja Jouko raukka sai kestää kauan virnuilua ajatustensa suuntautumisesta.

Ylittämätön mestarinäyte sivistyssanojen hallinnasta löytyy niinkin kaukaa kuin vuodelta 1532. Ranskalainen lääkäri François Rabelais kirjoitti hilpeät veijariromaanit Suuren Gargantuan hirmuinen elämä ja Pantagruel, Dipsodien kuningas. Ne ovat pistämättömiä satiireita aikansa teologiaa, filosofiaa ja yleistä tekopyhyyttä vastaan. (Näyte Pantagruelin 6. luvusta, suom. Erkki Salo)

Lääkäreillä on tunnetusti vaikeaselkoinen ammattikielensä, ja latina sujuu, kuten Rabelais näyttää. Minun latinani on kovin puutteellista. Silti kokouksessa mieleeni nousi välittömästi ilkimyksellinen ideaa Rabelais´n malliin. Näin minä osuuteni kirjoitan. Onnistuisinkohan?