Kun
kirjoittaa runoa, alussa kangertelee pahasti mutta vähitellen notkistuu,
toivottavasti. Nyt olen vasta ideaa etsimässä. Ei tämä ihan vapaaehtoista
luomisen intoa ole. Tämä on tilaustyö.
Entisen
työpaikkani pitkäaikainen vahtimestari jää eläkkeelle, ja hänelle järjestetään
läksiäisjuhla. Yhtenä ohjelmanumerona olisi laulu, jonka sanat käsittelevät
hänen persoonaansa ja työnsä sattumuksia leikkimielisessä sävyssä. Sävelmän
pitäisi olla kaikille tuttu, jotta kuoroesitys onnistuisi vähäisellä
harjoittelulla.
Olenhan
minä näitä ennenkin tehnyt. Aina ne kääntyvät minun tehtäväkseni, milloin
mitenkin onnistuen. Hankalinta on päättää, mikä olisi sopiva tuttu laulu, jolle
alan vääntää uusia sanoja, travestiaa. Helposti ajautuu kaikkein tutuimpaan ja
turvallisimpaan, kuten Rosvo-Roopeen tai Siniseen ja valkoiseen tai Kalliolle
kukkulaan. Kun minä itse jäin eläkkeelle, sävelmä oli Rentun ruusu.
50-lukulaisen
modernismin suurena ihailijana valitsisin tietysti mieluummin vapaan mitan,
mutta nyt tarvitaan sidottu mitta ja
loppusoinnut, joissa vanha laulu ohjaa tiukasti menoa. Professori Unto
Kupiaisen Runousopista aikanaan omaksumani näkemyksen mukaan hyväksi
loppusoinnuksi ei kelpaa mikä tahansa helskyttely. Kunnon loppusointupari
pitäisi muodostaa eri sanaluokista / sijamuodoista / moduksista / tempuksista.
Luomisen
tuskan virikkeeksi löysin arkistostani todellisen taitajan ohjeen. Pakinoitsija
Olli (Väinö Nuorteva) ohjaa loppusoinnuttelua tekstissään
Sekaheittoloppusoinnuttelua. Sanomalehti, jossa tämä julkaistiin, on
epäilemättä hänen vakiofooruminsa Uusi Suomi, mutta julkaisuajankohdasta en
löydä tietoa. Jotain suuntaa antavaa viitettä voi kyllä saada tekstin sisällön
muutamasta yksityiskohdasta. (Nykylukijalle jää kyllä myös epäselviä kohtia:
Mossadek?)
Runon
tekniselle osalle olisi siis onnistumisen edellytyksiä, kunhan nyt ensin
löytyisivät lähtökohdat: mikä laulu? mitkä hupaisat sattumukset vuosien
varrelta?). Onneksi on vielä puolitoista kuukautta luomiskautta käytettävissä.