tiistai 20. maaliskuuta 2018

Ansassa


Metrovaunu oli aika täynnä jo Ylipiston (ent. Kaisaniemi)  pysäkillä, kun astuin sisään. En mahtunut istumaan vaan seisoin ovensuussa. Lisää väkeä tuli Rautatieaseman pysäkiltä. Kampissa vaunuun nousi kokonainen luokallinen lukioikäisiä. Viimeistään siinä minun olisi pitänyt ymmärtää livahtaa pois junasta.

Kammoan ruuhkan keskelle joutumista melkein yhtä paljon kuin korkeita paikkoja. Ruuhkassa pärjään vielä, jos onnistun pysymään  laitimmaisena, mutta keskellä on paha. Tulee tunne, että siitä ei pääse pakenemaan, jos paniikki iskee. Nyt jouduin aivan keskelle väkijoukkoa. Ja sitten juna alkoi vielä hidastella kulkuaan tunnelissa syvällä maan alla Lauttasaaren kohdalla.

Kulunut kielikuva "kuin sillit purkissa" tuntui siinä harvinaisen havainnolliselta. Vai sardiineistako siinä kielikuvassa puhuttiin, en ole varma. Mihinkään siitä purkista ei päässyt, siinä lilluttiin kylki kyljessä, joku yski kovasti. Se on kiusallinen tilanne. Pitää olla erityisen tarkka, ettei herätä mitään luuloja, kun sijaitsee tiiviissä kokovartalokosketuksessa vieraiden ihmisten, niin naisten kuin miestenkin, seassa.

Olin jäämässä pois Aalto-yliopiston pysäkillä. Vanhakantaisille pääkaupunkiseudun ihmisille se hahmottuu paremmin nimellä Otaniemi, siis Dipolin ja Teekkarikylän seutu. Mutta kukaan muu ei ollut jäämässä siinä pois, joten kulkuväylän avaaminen ovelle olisi vaatinut jääkiekon pelaajan taklaus- ja runttaustaitoja. Minulta sellaiset puuttuvat. Pelaajana olen enemmänkin sitä sorttia, jota näkee curlingissa luutamiehenä.

Ei auttanut kuin jatkaa matkaa ruuhkan viemänä. Tapiolassa sentään väkeä lähti ulos sen verran, että onnistuin livahtamaan ulos ilman että tuotin kenellekään ruhjevammoja. Siitä palasin seuraavalla junalla takaisinpäin määränpäähäni.

Metroa joudun käyttämään usein tulevaisuudessakin. Pitääpä muistaa olla hereisempi, etten toista kertaa joudu yhtä pahaan ansaan.


                         (Kuva: Honoré Daumier (1808 - 1879)


keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Nirppanokka


Olen aika hapan sellaisille uusille tekniikan ihmeille kuin kuskittomat metrojunat tai autot. En osaa innostua sellaisista tekniikan ihmeistä kuin hoitorobotit vanhainkodeissa. Suhtaudun nurjamielisesti sellaisiin tekniikan ihmeisiin kuin ydinvoimalat.

Niinpä alakerran naapurini Tarmo Y. sai taas kerran aiheen pilkata jälkeenjääneisyyttäni maailman menosta. Hän kutsuu minua nirppanokaksi. Kaipa nimitys pitää hyväksyä, sillä kyllä Tarmo tietää. Hän on sentään insinööri, joka teki työuransa ydinvoimalassa.

Taas kerran siis väittelimme, aina samasta aiheesta. Ihan kohtuullisen sulassa sovussa kyllä, joten lukija älköön käsittäkö tätä nyrkkitappelun esiasteeksi. Olen minä kuunnellut Tarmon esitelmiä tekniikan täydellisyydestä. En vain ole uskonut kaikkia vakuutteluja.

On Tarmokin kuunnellut minun esitelmiäni runouden lumovoimasta. Ei vain ole tainnut uskoa vakuuttelujani, vaikka on lainannut muutaman runokirjan hyllystäni. Epäilen, että ovat jääneet lukematta.

Yritin vängätä vastaan tuota nirppanokka-nimittelyä. En omasta mielestäni ole tekniikalle vihamielinen, olen vain valikoiva. Minulla on mielestäni hyvä osaaminen tietotekniikan käyttämisessä ja alaan liittyvät vekottimet päivittäisessä käytössä. Eikö se todista, että olen tekniikalle myötämielinen ja aikaani seuraava?

Uusimmista tekniikan ihmeistäkin mainitsin olevani kiinnostunut. Olen harkitsemassa, olisiko viisasta ostaa itsekseen työskentelevä pölynimurirobotti. Samoin itsekseen kulkeva ruohonleikkurirobotti kesäkotiin. Minäkö siis jälkeenjäänyt maailman menosta?

Ei kelvannut Tarmolle. Hänen mielestään ei riitä, että osaan käyttää vekottimia ja ohjelmia. Pitäisi myös osata myös se, mitä koneiden ja ohjelmien rakentamisessa on tarpeen. Osaanko muka mikropiirit ja ohjelmoinnit ja sähkövirrat?

Tätä argumenttia vastustin kiivaasti. Ei tekniikalle suopea asenne vaadi sitä, että tunnen auton moottorin yksityiskohdat. Riittää kun osaan ajaa autoa. Ei minun tarvitse televisiota katsellessani tietää, mitä laitteen sisällä on tai miten kuva saapuu Pasilasta koneeseeni.

Mutta ei auttanut. Nirppanokka olen ja nirppanokaksi jään, koska epäilen, että kaikenlaiset tekoälyt ovat tunkeutumassa alueille, jonne niitä ei saisi päästää. Sellaisia ovat toiminnat, jotka pitää mielestäni hoitaa ihmiskontakstein, ei konekontaktein. Kuten vaikkapa vanhustenhoito ja koulut. Tarmon mielestä juuri niihin tekniikkaa tarvitaan, sillä se säästäisi kustannuksia.

Verot siis vähenisivät. Puoluepolitiikalla perusteltua tekniikkaa. Hyvä tietää!




torstai 8. maaliskuuta 2018

Pysyy tallessa


Oli se tallessa.

Aina välillä on syytä kurkistaa ullakolla nostalgialaatikkoon. Siellä on vaikka mitä nuoruuden rekvisiittaa.

Baskeri.

Viimeksi olen käyttänyt sitä joskus 1990-luvulla. Se ei taida enää olla kovin muodikas. Joskus aikoinaan se oli ranskalaistyyppisen boheemin taiteilijan tunnus, sellaisen, joka ajoi Rättisitikalla ja jolla oli punainen kaulaliina.

Sittemmin sen ottivat kyllä toisenlaisetkin tyypit omakseen. Siitä tuli Rambo-soturin päähine, onneksi myös rauhanturvaajan.

Miten minä siihen miellyin? Enhän minä ole erityisen ranskalaistyyppinen, en edes kieltä kummoisesti osaa. En ole edes kunnon taiteilija. Pikkuisen boheemi kyllä ja Rättisitikalla nuorena ajoin. Elokuvan uuden aallon auteur-ohjaajat, sellaiset kuin Truffaut, Godard, Resnais, Rohmer ja Chabrol, aiheuutivat palvontaa.

Ehkä baskeri joskus taas tulee muotiin. Sitä varten se on tallessa.