Kielestä kiinni

Kävin ravintolassa syömässä. Tällä kerralla en missään etnisessä vaan ihan kotimaisessa. Tai mistä minä tiedän, millainen omistajaketju siellä taustalla piilee.

Suomen kielen päivänä, Mikael Agricolan päivänä, olen erityisen herkkä kielihavainnoille. Huonolta näytti.

Agricolalla on täytynyt olla rautainen tahto. Oli luotava suomen kielelle kirjakielinen moderni sanasto. Vaikeaa sen on täytynyt olla.

Vaikka kuinka vaikeaa oli, tavoite toteutui. Agricola loi kirjakielen. Jos sopivaa sanaa ei ollut, hän keksi sen. Keksittävää oli paljon. Suuri osa keksinnöistä oli huippulaatua, sanat jäivät pysyvästi elämään.

Oikeinkirjoitus ei nykysilmin katsottuna tietenkään ollut tarkkaa, sillä mallia hänellä ei ollut. Sanaideoiden taustalla oleva ajatus sen sijaan oli kirkas. Nykylukija osaa lukea oudolta näyttävää tekstiä virheettömästi, kunhan tuntee säännöt.

Ravintolassa sen sijaan ei ollut näkyvissä Agricolan rautaista tahtoa. Suomen kieli oli hukassa..Oli vegeateriaa, seafoodia, chicken ballsia, dippiä, hot chiliä ja drinksuja.

Agricola aloitti suunnilleen tämänkaltaisesta tilanteesta. Ei ollut sanoja, oli vain vierasta kieltä. Siitä hän teki sana kerrallaan suomen kielen.

On totta, että Agricolan kieli on tottumattomalle hankalaa lukea. Se ei ole nykyisen ortografian mukaista. Oudon näköiset sanat eivät kuitenkaan merkittävästi poikkea tarkoitetulta äänneasultaan nykykielestä.

Tässä näytteessä lukija voi kokeilla, ymmärtääkö Agricolan tekstiä. Puhe on ruoasta, uskonnollisesta näkökulmasta:

Roghalle Luku .
CAikein silmet vscaltauat
sinun päles Herra Ja sine
annat helle roan oikialla
aijalla Sine auat sinun kedes /
ia rauitzet iocaitzen hengen sinun
annoilas
Kunnia olcon Isen / ia Poian /
ia pyhen Hengen . Ninquin algusta
on ollut / ia nyt / ia aina / ia ijancaikisesta
ijancaikisen / Amen
Sijte lukekan . Ise meiden . Ja temen lehimeisen lucucaisen

 . 

Alapuolisessa tekstikuvassa on vähän opastusta asiaan perehtymättömille. Vasen palsta on Agricolan tekstiä. Oikea palsta esittää saman nykykielellä.

Kirkkoon suojaan

Nostin kukkahattuani korkealle lukiessani lehdestä arkkipiispan näkemyksiä kirkon toiminnasta pakolaisten auttamiseksi. Näen, että suojapaikan tarjoaminen hädänalaisille on merkki kirkon palaamisesta vuosikymmeniä kestäneiltä harharetkiltä kristinuskon alkujuurille.

Tosin minun mielipiteeni kirkon toiminnasta on harvinaisen merkityksetön. Olen kirkosta eronnut, aika sekulaari, melko pitkälle agnostikko. humanismiin taipuvainen. Tältä pohjalta on turha lähteä esittämään mielipiteitä jumalisista totuuksista. Mutta muistissani on mm. kertomus laupiaasta samarialaisesta. Näen, että arkkipiispan ajatuksilla ja samarialaisen tapauksella on yhteinen eetos. Näen, että siinä olisi kristinuskon ydin.

Taidan kuitenkin olla väärässä. Epäsosiaalisessa mediassa on käynnissä julma arkkipiispaan kohdistuva sakinhivutus. Ylipapit ovat huomanneet arkkipiispan kerettiläiseksi.

Mitäpä siis minä pakana huolin sellaisesta.

*   *   *  

Olin tänään iltapäivällä kyläilemässä. Päätin kävellä kotiin, matkaa ehkä viitisen kilometriä.

Kohta kun olin matkaan päässyt, alkoi sade. Oikein kunnon ryöppy. Minulla ei tietenkään ollut sateenvarjoa matkassa.

Katselin ympärilleni suojapaikkaa etsien. Siinä oli kirkko ja kirkon edessä katos. Katoksen alla oli paljon väkeä. Sinne kiireesti suojaan. Mitä oli tekeillä? Portin pielessä oli ilmoitus. Iskelmämusiikkia. Kiinnostavaa, ei muuta kuin sisään. Voin aivan hyvin muuttaa suunnitelmaa ja istua kirkossa kuuntelemassa musiikkiopiston esitystä. Ostin pääsylipun.

Mukavaa, viihtyisää, kaunista musiikkia. Kirkko ei ollut ihan niitä kauneimpia, mutta väliäkö sillä. Pientä väliaikatarjoiluakin.

Kun tilaisuus oli ohi, sade oli loppunut. Olin aikonut ottaa valokuvan konsertista, mutta se oli kiusallista. Jotenkin sakraali tila aiheuttaa esteen sellaiselle. Lähtiessä sentään onnistuin ottaman kuvan siitä portin pielen ilmoituksesta. Sitten kävelin kotiin.

En ollenkaan yritä rinnastaa tämän kirjoituksen alkupuolen ja oman kokemukseni suojakokemuksia. Mutta pienen suojan kirkosta sain, vaikka hätä ei kauhea ollutkaan. Kelpasi pakanallekin.

Neuvottelutaidon ylistys

Kun on työurallaan käynyt läpi tuhansia kokouksia ja neuvotteluja, voi ilman leuhkimista väittää tajuavansa jotain niiden dynamiikasta. Useimmiten kokous on kaikille läsnä oleville yhdentekevä. Tavoitteita ei ole, kunhan istutaan ja jaaritellaan. Pöytäkirja kirjoitetaan, ja tavoite on saavutettu. Palkka virtaa, ja se on pääasia.

Joskus harvoin on toisin. Kokouksella on oikeasti merkitystä. Pitäisi päästä sopimukseen. Sellainen on vaikeaa.

Hallitus on tänään istunut kokouksessa ja päässyt sopimukseen. Näin ainakin uutisissa kerrottiin. Tiedotustilaisuudessa kerrottiin päätöksistä. Vähäiseksi se jäi. Enemmän siinä oli painoa hallituksen itsekehulla. On oltu tehokkaita, on neuvoteltu, on noudatettu suunnitelmaa, on pysytty aikataulussa, on päästy ratkaisuihin. Kaikkeen liittyi jos, jos ja jos...

Tuli vaikutelma, että ehkä sopimus ei olekaan todellinen, jos kaikki se "jos jos jos" ei toteudukaan toivotulla tavalla. Se "jos" neuvotellaan nyt ihan toisaalla, Hakaniemessä ja Eteläranta kympissä.

Neuvottelutaidosta on julkaistu melkoinen määrä oppikirjoja. Ohjeita on myös kokoustekniikkaan. Vaikeissa neuvotteluissa osapuolet päätyvät yleensä erilaisiin kokousmanipulaatioihin ja taustajunttauksiin. Minullakin on niistä henkilökohtaista kokemusta ja osaamista nuoruusvuosilta. Se oli hauskaa.

Muistui mieleen aikuisiän kokousosaamisen paras ohje. Vaikka se on kuvassa sijoitettu kirkolliseen ympäristöön, se on yleispätevä maallistuneessakin menossa. Ei tekninen vaan enemmänkin filosofinen ohje. Suosittelen sinne Hakaniemeen ja Etelärantaan.