Todistettavasti tehokasta

Kun kaivaa kotihyllystään esiin sellaisen mestariteoksen kuin minä eilen, sitä ei voi heti kädestään laskea. Vaikka se on vanhastaan tuttu, se on pakko lukea uudestaan.

Blogikirjoitukseni kommentaattori tunsi kirjan ja osui oikeaan moittiessaan valitsemaani kohtaa löperöksi. Kekkopää Mikko on todellakin kertomus löperöimmästä päästä. Jörö-Jukan kasvatusohjeet edustavat monessa kohdassa paljon tehokkaampaa linjaa.

Minulla on käsitys, että blogini lukijakunta on suurelta osin varttuneessa iässä olevaa väkeä, joka on itse tullut kasvatetuksi Jörö-Jukan viitoittamalla menetelmällä. Meillähän oli kansakoulu ja kaikki muu tarpeellinen. Me tunnemme ja muistamme kyllä aikakauden kasvatusmenetelmät. Nuoremmille sukupolville ne saattavat tuntua hieman poliittisesti epäkorrekteilta.

Mutta kukaan ei varmaankaan voi kiistää menetelmien tehokkuutta. Lopputulos oli hyvä, eikö totta?

Siltä varalta, että blogia lukee joku nuorempikin, joka ei tunne Jörö-Jukka-teoksen kasvatusfilosofiaa, liitän tähän eilisen löperön kohdan täydentäjäksi hieman tiukempaa kamaa. Ehkä se auttaa nuorta sukupolvea ymmärtämään menneisyyttä.

Kun äidin varoitukset unohtuvat

Astelin kaikessa rauhassa Topeliuksenkatua pitkin Töölön kirjaston kohdalla. Käännyin Humalistonkadulle kohti Mechelininkatua. Katselin kävellessäni remontissa olevan kirjaston räystäitä. Jokohan pian tulee valmista? Huomasin puissa jotain lintuja.

Lehtovaaran ravintolan kohdalla se tapahtui.

Se oli täysi yllätys. Ei ollut liukasta vaan sohjoa. Vasen nilkka muljahti johonkin koloon ja sitten se oli menoa. Sekunnissa huomasin makaavani sohjoisessa vesilammikossa.

Pitäisihän minun tietää: katsele kulkiessasi alas jalkoihisi, älä pitkin taivaita.

Takki, housut ja olkalaukku kurassa, kämmenet verinaarmuilla. Silmälasien sanka vääntyi. Partakin kastui toiselta poskelta. Luut sentään ehjät.

Kotona laastari ei meinaa löytyä. Miksi laastaripakkaukset tehdään niin hankalasti avattaviksi? Tuollaisessa tilanteessa ei hädissään oikein kykene näpräämään millintarkkoja avauskohtia laastarin kuoripapereista.

Vaatteiden kastuneisiin kohtiin tuli kummallista glitteriä, varsinkin mustiin farkkuihin. Kimaltelevia pilkkuja märissä kohdissa. Olisiko se jotain kadun sulatussuolaa? Pesukoneeseen joutuivat vuorotellen sekä housut että talvitakki. Laukku odottaa vielä. Läheinen optikkoliike oikoi silmälasit.

Klassisesta kirjallisuudesta löytyy täsmälleen tätä tapausta kuvaava varoitustarina. Kekkapää Mikolle kävi samoin kuin minulle. Hänkin katseli pitkin taivaita. (Heinrich Hoffmann: Jörö-Jukka 1869)

Kekkapää Mikko ei ottanut opikseen ja siksi hänen onnettomuutensa jatkuivat. Hän putosi myöhemmin laiturilta veteen. Hänet kyllä  pelastettiin, mutta laukkua ei löytynyt. Minä yritän ottaa opikseni. Olisihan kamalaa, jos kauppahallireissullani innostuisin vaikkapa ihailemaan Havis Amandan vietteleviä muotoja ja putoaisin veteen ja hieno Marimekko-laukkuni katoaisi Kolera-altaan pohjaan.

Sama uudestaan

Elokuvataiteessa on tullut tavalliseksi tehdä vanhoista klassikoista uusintaversioita. Joskus se tuottaa onnistuneen lopputuloksen, usein ei.

Olen nähnyt kaksi tällaista uusintaversiota viime aikoina. Molempien rikosdraamojen vanhaa versiota pidän mestariklassikkona, mutta se uudempikaan ihan kelvoton ole.

 

1.  Vanha: Kuuma aurinko (Plein soleil), ohj. René Clément 1960) pääosassa Alain Delon

Uudempi:  Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley) ohj. Anthony Minghella 1999, pääosassa Matt Damon.

2.  Vanha: Täydellinen rikos (Dial M for Murder), ohj. Alfred Hitchcock 1954, pääosissa Ray Milland ja Grace Kelly.

Uudempi:  Täyellinen murha (A Perfect Murder), ohj. Andrew Davis 1998, pääosissa Michael Douglas ja Gwyneth Paltrow.

Tällaisia pareja löytyisi vaikka kuinka paljon, Seitsemästä veljeksestä alkaen. Tai enemmänkin kuin pareja, kun ottaa vanhojen filmien lisäksi laskuihin mukaan television ja teatterin filmiversiot (Jouko Turkka ja Kalle Holmberg). Jälkimmäisen Turun kaupunginteatterin ohjauksen dvd-levyllä ostin juuri Ylen kaupasta.

Olen vahvasti sillä kannalla, että isoista klassikoista on toivottavaa saada uusia versioita. Tarvitaan uuden sukupolven näkökulmaa. Mielellään oikein kunnolla häiritsemään sopusointuista yhteisymmärrystä. Pelkkä kunnianosoitus suurelle esikuvalle ei aina ole riittävä.

Tuntemattomasta sotilaasta on taas tekeillä elokuva. Se on jo kolmas. Edvin Laineen alkuperäinen on tietysti saavuttanut täysin määräävän aseman. Romaanin henkilöiden olemus on piirtynyt kansakunnan kollektiiviseen muistiin tämän elokuvan näyttelijöiden mukaan. Rauni Mollbergin uudempi versio ei onnistunut menemään edelle, vaikka onkin elokuvana monella tavalla ansiokkaampi.

Laineen Tuntematon sotilas esitetään joka itsenäisyyspäivä televisiossa. Vieläpä keskellä iltapäivää, vaikka siinä tupakoidaan, mikä on ohjelmasäännöstön mukaan kiellettyä. Ehkä tuleva Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ei sorru tällaiseen paheksuttavaan toimintaan. Jos lisäksi kiroilua vähennettäisiin, siitä voisi tulla uusi tervehenkinen itsenäisyysiltapäivien ilo.

Jäin miettimään, tapahtuuko muissa taiteissa samankaltaista uusien versioiden esiin tuloa. Ostin lipun Lapualaisooppera 50 vuotta -esitykseen. Vanha ylioppilastalo oli tapahtumapaikka silloin ja on taas. Jännittävä nähdä, saavatko tutut nuoret tekijät aiheesta irti enemmänkin kuin kunnianosoituksen suurelle esikuvalle.

Musiikissa vanhat klassikot saavat tietenkin yhä uusia tulkintoja, sekä konserteissa että tallenteissa. Mutta kuvataiteissa että kirjallisuudessa taitaa olla vaikea nähdä näin suoria uusintoja. Aiheet tietysti toistuvat, arkkityyppiset myytit ja tarut ovat ikuisia.

Mutta kuvataidetta ja kirjallisuutta yhdistämällä taitaa löytyä uusia näkökulmia. Kuva: Kiasma / Tottelemattomuuskoulu / Jani Leinonen.